Venytänkö suutelo-osastoa vielä?

Viime luvussa olen käynyt huipulla yhdessä oudon pariskunnan kanssa. Päähenkilö on vihdoinkin kohdannut sankarin, myös intiimisti, niin kuin genreen kuuluu.

Olen vaiheessa. Erotiikka takana ja arki edessä. Pitäisi pykätä pari kolme sivua seesteistä kuvausta, koska hei, sivumäärä ei ole kasvanut tarpeeksi (ja tässä genressä se on aika tarkkaan määritelty).

Mitä minä teen? Venytänkö suutelo-osastoa vielä? Otanko sittenkin paidan pois ja kuvailen ihohuokosetkin? Äänteleekö mies kuin karhu vai niin kuin susi? Vai piirränkö sanoitse kuvaa raanusta, joka on ripustettu sängyn päätyyn? Vai olisiko se sittenkin peili, josta sankaritar näkisi onnensa kasvavan?

Juutas. Kirjoittajakoulutuksissa suositaan kymmenenminuuttisia. Väitän kuitenkin, että paljon opettavaisempaa on ollut 35 000-sanaiset. Se tahtoo tarkoittaa 65 liuskaa A4:sta yhdellä (epätoivoisella) rivivälillä. Kokeilkaa. Ehtona on, että mukana on romantiikkaa. Niin ja tässä tapauksessa myös rikos. Niin määrää kilpailu.

Mutta kuinka pääsen eteenpäin? Kuinka jatkan arjesta, kirjallista tyhjäkäyntiä, jota kohta (ja sanamäärä) nyt yksinkertaisesti vaativat? Koko ajan on juostu hektisesti eteenpäin. Nyt pitäisi rauhoitua.

Jos ottaisin sen kymmenminuuttisen. Aloitussanoiksi vaikka ”Kaksi päivää myöhemmin”. Kuulostaa hyvältä. Sensuuri hiiteen ja sanoja kasaan. Lapset niiskuttavat huoneessaan siihen malliin, että räkä on hallinnassa. Ehkä ehdin, kun olen nopsa, siis kymmenminuttinen. Lasketaan montako sanaa siinä kerkiää. Ilmoitan myöhemmin. Mutta suuteloa en venytä. Siitä tulisi jo siirappia.

Pusi pusi. Sunnuntai ja sataa.

Read Full Post »

Surkeaa jälkeä, arvon bloggari

Hyvä Vaivanpalkka. Maksaako vaivaa – vai siksikö olet valinnut tuollaisen nimen? Maksaako vaivaa pitää blogia? Eikö olisi mielekkäämpää tehdä niin kuin ennen vanhaan: kirjoittaa mustakantiseen vihkoon päiväkirjaa ja pitää se visusti piilossa tyynyn alla? Miksi ihmeessä pitää päteä ja laittaa tekstiä, mukamas asiasta, kaiken kansan nähtäville ja – mikä nolointa – ei sitä mikään ”kaikki kansa” kuitenkaan näe. Tuskin edes vilkaisee.

Hohhoijaa.

Perustin blogin, koska oli pakko. Ei sisäinen vaan ulkoinen. Ehei, kukaan ei kysellyt mahdollisen blogini perään vaan minun piti opetella, miten tämä tekniikka pelaa.

Tekniikka on melko lailla hallussa. Tekninen tekniikka. Mutta muu tekniikka on täysin hakusessa. Maksaako vaivaa alkaa ymmärtääkään, mistä tässä oikein on kyse? Millä perusteella tullaan blogikamuiksi ja vieraillaan toisen sivuilla? Mikä saa kommentoimaan ja palaamaan takaisin, kutsumaan jopa kahville kotiin? Ei aavistustakaan.

Tai ehkä pieni aavistus. Pitäisi olla järkyttävän puhutteleva. Tai blogahteleva. Tai jotain. Pitääkö se opetella erikseen? Jaksaako nähdä vaivaa, täh? Pitäisikö olla jotenkin aktiivinen?

Missä hiton välissä minä sitten olen lasten kanssa ja – mikä tärkeintä – kirjoitan niitä tekstejä, jotka menevät vielä (perhana!) kansiin eivätkä yksin tyynyn alle. Eivät ainakaan minun vaan toivottavasti laajan lukijakunnan pehmeisiin sfääreihin.

Hyvästi, blogini.

Read Full Post »

Tennissukan merkitys kirjallisessa matkassa

Olen onnellinen nainen. Olen päässyt loppusuoralle rikostarinassani. Tiedoksi kaikille, jotka haluavat kokeilla vastaavaa: se ei ole niin helppoa kuin miltä kuulostaa.

Mutta huumori auttaa. Pitää nauraa itselle ja pitää vissiin nauraa myös tarinalle ja ennen kaikkea tarinassa. Ei nyt ihan veitsi kurkulla mutta sinne päin.

Minä löysin motiivin (ja motivaation siinä sivussa). Mutta erityisen tyytyväinen olen tapaan, jolla neiti Etsiväni ratkaisee rikoksen, ainakin pääsee hyvin jäljille. Johtolanka on tennissukka. Nuo miehen ikuiset lemmikit ja naisten himontappajat.

Tästä on hyvä jatkaa. Jatkakaa tekin. Tutkikaa tennissukkanne uudelleen. Niistä voi löytää aineksia vaikka mihin.

Read Full Post »

Vaihtamalla paranee?

Jokainenhan sen on jo kuullut, jos vähänkään tuijottaa telkkaria: vaihtamalla paranee.

No ehkä kännykkäliittymä. Mutta mitä mieltä on konseptin suunnitellut mainostoimisto: paranevatko asiat vaihtamalla? Paraneeko mainonnan taso, laatu tai teho vaihtamalla toimistoa?

Aina silloin tällöin mainostoimisto törmää vaihtoihin. Se on luonnollista. Mutta aina silloin tällöin mainostoimistotyöntekijä törmää perusteihin, jotka tuntuvat luonnottomilta. Yksi näistä on asiakkaan väite, että vaihtamalla se tulisi saamaan jotenkin freesimpää juttua. Se kun ei pidä paikkaansa. Ja joka muuta väittää, ei tiedä mainonnan suunnittelemisesta yhtään mitään.

Jos asiakas väittää saavansa tuoreempaa mainontaa vaihtamalla toimistoa, itse asiassa asiakkaan pitäisi miettiä, mitä hän vaihtaa. Hän vaihtaa tietysti aivan silmillä havaittavasti mainontaa suunnittelevan porukan. Mutta tekeekö vaihdoskin myös jokin muu asia? Kenties se, mitä kertoo yrityksestä, tai ehkä se, mitä haluaa mainonnalta. Tai kenties jopa koko tuote. Vaihtuuko sekin, piru vie, matkalla uuteen toimistoon? Pitääkö siis asiakkaan itse asiassa vaihtaakin mainostoimisto siksi, että hän pystyy vaihtamaan oman ajatusmaailmansa?

Hyvä mainostoimisto nimittäin pystyy moneen asiaan. Myös seuraavaan: tekemään pitkänkin ajan jälkeen aina vain freesiä, uusiutuvaa ja tehokasta mainontaa, jos sille annetaan siihen mahdollisuus. Jos ei sanota, että tehdään niin kuin viime vuonnakin. Tai että annetaanpas sen suunnittelun olla. Sehän tulee ihan vanhasta muistista. Tai miksi ihmeessä te uudenlaista tyrkytätte? Onhan tässä kuluja muutenkin.

Minun pitäisi kirjoittaa juuri nyt rikospokkaria. Mutta enhän minä kirjoita. Minä olen turhautunut mainostoimistolainen. Se, jonka kohdalle on osunut vaihtamalla paranee -tapaus ja joka on nyt nähnyt, mihin se on johtanut. Tämä mainostoimistolainen on miettinyt tässä, pitäisikö pokkarin kässäri vaihtaa ja tehdä sittenkin se, jossa turhautunut copywriter vaihtaa tekstit viime tipassa ja saa aikaan murhan.

Hetkinen, olikohan minulla edes sellaista juonta?

Tämä vaihtaa nyt maisemaa.

Read Full Post »

Humanisti, sinua varoitettiin

Siitä on ainakin 15 vuotta, jos ei 20, kun Kari Sallamaa luennoi aiheesta Kirjallisuus ja hulluus. Vanhan Snellun suurimmassa salissa ilma ei kiertänyt, kun kuulimme, kuinka monta kirjailijaa oli aikoinaan sairastunut mystiseen melankoliaan ja mennyt sitten manan maille.

– Se on sellainen humanistien sairaus, arvon apulaisproffa vitsaili ironisesti mutta lempeästi.

Me, huonon ilman ja jännittävien kohtaloiden turruttamat humanistit, hekottelimme perässä. Mutta minä ajattelin ottaa asiasta oppia: täytyisi saada kunnon töitä, oikeita töitä, ei mitään humastitöitä, joiden äärellä sairastuu ensin rutiköyhyyteen ja sitten melankoliaan. Olin 19 v ja ilmeisen lapsekas, mutta silti olin vannonut kiven kovaan, että opettajaksi en ryhdy.

Minusta ei tullut opettajaa. Monesta muusta kirjallisuuden ja hulluuden solmukohdista kuunnelleista tuli.

Minusta tuli ammattikirjoittaja, ei rutiköyhä mutten minä ole rakennuttanut 200 neliön omakotitaloakaan enkä omista yhtään tuliterää autoa.

Mutta se melankolia. Miten kaunis sana ja miten apea tunne sydänalassa. Opettajatkin ovat sairastuneet tai ainakin tunnollisimmat heistä. Meillä on kirkkaat naurut ja iloiset lapset. Mutta hiljaisina hetkinä me muistamme, että meitä on varoitettu. Humanismi, maailman pelastus ja luovuuden tuska. Masennuslääkkeitä ja nukahtamispillereitä. Ylitöitä ja alipalkka.

Mutta tuskin meistä kukaan luennoi. Ainakaan kirjallisuuden nimissä.

Read Full Post »

Matemaattisen kirjoittamisen suuruus

Olen sivulla 30. Se on paljon, kun ajattelee, että olen kirjoittanut vasta kahden viikon ajan satunnaisesti noin tunteroisen illassa. Olen asettanut takarajaksi, että loput 30 sivua pitää olla valmiina reilun viikon päästä, ennen syyskuuta joka tapauksessa.

Aina joskus on hyvä kirjoittaa matemaattisesti. En tarkoita nyt dead lineja ja niiden mukanaan tuomia ikäviä numerosarjoja. Tarkoitan sivumäärään perustuvaa kirjoittamista. Että kirjoittaa kurinalaisesti, kuin rakentaisi palapeliä. Sivut 2 – 3 sitä ja tätä. Sivut 3 – 6 sitä ja tätä. Suurinpiirtein mutta kuitenkin aika tarkasti.

On aika mielenkiintoista huomata, että palapelikirjoittaminen ei tuhoa luovuutta eikä kahlitse mielikuvitusta. Päinvastoin: kun on suunnitelma, tällainen huithapelikin saa jotain aikaiseksi.

Juuri kurinalaisuudesta pidän pokkareiden kirjoittamisessa. Kun minulle annetaan merkkimäärä, johon tarinan pitää mahtua, siinä on kehys. Tarvitaan enää vain sisältö. Ja kun pitää kiinni draamakirjoittamisen hyvistä opeista, kultaisen leikkauspisteen paikoista ja muusta juonen kaareen liittyvistä asiosta, kirjoittamiseen tulee tiettyä ”esitukevuutta”.

Sama juttu koskee tietysti pokkareiden lisäksi monia muitakin tekstejä. Mutta ei koske Suurta Romaania. Siksi se on tuntunut, että se on viilettänyt, missä sattuu, enkä ole oikein onnistunut saamaan siitä kiinni. Mutta sitten älysin ottaa käyttöön matemaattisen pokkarikurinalaisuuden ja avot! Suuri Romaani sai sisälleen heti (no, ainakin suhteellisen nopsaan) 40 sivua tekstiä.

Suosittelen. Myös niille, jotka suhtautuvat asiaan skeptisesti.

Niin, ja matemaattiseen kirjoittamiseen saa ottaa kantaa. Puhutaan vaikka, että kirjoitat merkkimäärältään 100 lyönnin palautteen. Kiitos etukäteen!

Read Full Post »

Vähän sietorajaa

Olen pahoillani, rakkaat työkaverit, että te joututte joka päivä kuulemaan jorinoitani siitä, missä rikoskokeiluni kanssa mennään. Olen huono säästämään ketään asialta, joka on minulle itselleni suurta intohimoa. Siis vielä kerran: pahoittelut.

Epäilen kuitenkin, että olette jo oppineet lukistemaan korvanne, kun minä avaan suuni ja pyöräytän sen muotoon, joka viittaa kirjoittamiseen (kirjoittamiseen sekä töissä että kotona, huom!). Vielä ette pakene paikalta mukamas kännykän ääneen tai sähköpostin kilahdukseen, mutta pelkäänpä, että sekin päivä tulee. Mitä, jaksanko minä muka ymmärtää puolituntisia monologeja golfaamisesta tai postimerkkeilystä tai marjapensaiden istutuksesta? No en. Miksi sitten minulla olisi oikeus kuvitella, että juonenkäänteeni (ja etenkin kääntämättömyydet, jotka ovat kuitenkin jokapäiväisiä) jatkaisivat kiinnostaa teitä (tai ketään muutakaan)?

Vastaus ei ole se, että kirjoittaminen tai kirjallisuus oli jotenkin korkeampaa ja älykkäämpää kuin esimerkiksi koiraharrastus tai sienienpoiminta. Vastaus taitaa olla kaikessa tuskallisuudessaan hyvin yksinkertaisesti vain, että tämä kirjoittava ihminen on niin uppoutunut omaan juttuunsa, ettei kerta kaikkiaan tajua, etteivät muut tarvo samassa suossa (ainakaan vapaaehtoisesti).

Mikä lääkkeeksi? Jos nyt ainakin palkitsisi kahvihuoneessa olevat leivoksilla. Tai, mitähän ne tuumisivat, jos lupaisi niille julkaistun romskun nimmarin kera? Taitavat ottaa ne leivokset. Ja tekevät viisaasti. Ne ainakin valmistuvat. Ja ilman selittelyjä.

Perhana.

Read Full Post »

Suorittajarunotyttö, vapise!

Kiroilee sanalla rusina, kirjoittaa mukavista asioista tai ainakin aina fiksusti, käyttää nimimerkkiä Luonnonlapsi tai Helmiäinen, välttelee kritisoimasta toisten tekstejä (koska toinen on nähnyt niin ison vaivan), on lukenut tunnollisesti maailmankirjallisuuden suuret klassikot, ei pidä mielipidekirjoittamisesta mutta rakastaa runoja ja novelleja, syvällisiä tai ehkä kuitenkin vain tunteellisia.

Hymyile, jos tunnistit itsesi, sillä tuskin uskallat huutaa takaisin, että haista paska, bloginpitäjä, olet niin väärässä.

Minäkin hymyilen, en kuitenkaan pilkallisesti takaisin vaan ihan siksi, että, helvetti soikoon, olen samaa laumaa. En ehkä ihan niin karrikoitu (vittu on lempparikirosana, maailmankirjallisuudesta on takana vain yliopiston pakolliset ja runot ovat ihan käsittämättömiä) mutta suorittajarunotyttö yhtä kaikki. Ehkä vieläpä sen pahin muoto: puurtaja, joka ei lopeta ennen kuin joku toinen sanoo:

– Kiltti tyttö, olet ollut ahkera. Nyt voit levätä. Hienoa jälkeä oletkin saanut aikaiseksi.

Voi helvetti!

Olen löytänyt blogit vasta jokin kuukausi sitten ja seikkaillut näissä kohtalaisen vähän. Mutta noviisinakin uskaltaisin väittää, että meitä suorittajarunotyttöjä suorastaan pursuaa täällä. Ihan selväähän se on, että Suomessa monet haluavat kirjoittaa kirjan, jostakin syystä. Mutta olen silti tavattamon yllättynyt, kuinka monta meitä on raapustamassa saman asian kimpussa kohtalaisten samojen ongelmien kanssa. Kiltisti ja sisukkaasti.

Mitä me suorittajarunotytöt oikein koetamme tavoitella? Onko kyse maineesta ja mammonasta vai siitä kuuluisasta sisäisestä pakosta? Haluammeko, että isi kehuu meitä vai että saamme kumottua suorittajarunotyttömme sielunsopukan pahat olot mukavasti ja hyväksytysti paperille?

Suuttukaa. Se virkistää. Vittu, minä olen ainakin tosi pahalla päällä ja käytän sen heti hyväkseni. Vapise, tekstikultani!

Read Full Post »

Koko päivän ahdistava takki

Hyvä Vaivanpalkka

Olisit miettinyt käyttäytymistäsi aamusta. Olisit harkinnut sanasi ja käyttäytynyt kuin aikuinen etkä niin kuin olisit toinen kiukkuava kahdeksanvuotias. Silloin sinulla ehkä olisi nyt edes jonkinlainen kirjoittamisfiilis etkä vain vatkaisi päässäsi, miten huono äiti olet. Yksinkertaisesti, olisit selittänyt lapsellesi ilman yletöntä huutoa, ettei hänen takkinsa ole lapsellinen vaan tarpeellinen, koska oli kohtalaisen viileä ja pyöräilymatkaa edessä siinä viileässä aamuvarhaisessa.

Nyt sinä, onneton Vaivanpalkka, mässäilet mielessäsi huudollasi (”Voi hyvä luoja, älä ala valittaa vaatteista. Miten niin lapsellinen? Ihan lapsellista sanoa, että takki on lapsellinen. Onko joku kiusannut? No, jos ei ole, niin mitä siinä. Ja vaikka olisikin, anna olla. Ole ylpeä siitä, mitä sinulla on. Uutta takkia ei osteta, ennen kuin entinen on pieni! Me ei olla mitään kroisoksia.”). Mässäilet etkä saa aikaiseksi mitään. Vatkaat ja vatkaat. Kuvittelet, kuinka lapsesi kyyhöttää koulun nurkan takana, itkee posket punaiseksi ja silmät sikkuraan, kun muut osoittavat lapsellista takkia pikku sormillaan.

Voi sinua, Vaivanpalkka. Tämä on varmasti paras syysi siihen, ettet saa mitään aikaiseksi. Sano se pomollesi: ”Sori nyt vaan, mutta teksti ei ole valmis maanantaina presentaatiossa, kun lapsella on lapsellinen takki ja vielä lapsellisempi hermoheikko äiti.”

Puristaa.

Read Full Post »

Murhaavan viilaava pilkku

Pilkkusäännöt, ah! Niin tappavan tylsä aihe niin monista meistä. Mutta ei minusta. Itse asiassa jokaisen kirjoittavan ihmisen pitäisi ymmärtää, että pilkku ei ole likatahra vaan olento, joka voi muuttaa merkitystä radikaalista puuttuessaan tai ilmestyessään kehiin.

Jos ette tykästyneet vieläkään pilkuista, ottakaa huomioon seuraava: pilkku tai sen puute voi tehdä väärästä henkilöstä murhaajan.

Nainen kohotti kättä miehelle, joka uikutti ja löi veitsellä.
Nainen kohotti kättä miehelle, joka uikutti, ja löi veitsellä.

Aivan. Ensimmäisessä, yksipilkkuisessa lauseessa veistä heiluttaa mies. Jälkimmäisessä, kaksipilkkuisessa versiossa murhaaja on nainen.

Otetaan toinen esimerkki. Se nyt ei murhaile ketään suoraan, mutta tulos voi olla tappava yhtä kaikki.

Armoa ei  Siberiaan.
Armoa, ei  Siberiaan.
Armoa, ei, Siberiaan.

Ja nämä sitten ovat niitä asioista, joihin kustannustoimittajat eivät näytä tänä päivänä (kiireessä?) kiinnittävän minkään valtakunnan huomiota. Jos se nyt ei muuta tapa, niin ainakin tuhoaa lopullisesti sen käsityksen, että pilkuilla on väliä.

Nerokas nimitys tuo välimerkki.

Read Full Post »