Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for elokuu 2010

Roskakori on täyttynyt ahkeraan sitten viime postaukseni. Olen viskonut roskiin vuodelta 2005 kaivetut tekstit (Satakieli, toivottavasti sinun projektisi onnistuu paremmin!), sillä menin ja lavensin ja pilasin ne.

Mutta ei hätää. Viikonlopuksi pakkasin itseni ja lapseni autoon ja ajoin vanhaan kotikaupunkiini. Kun makasin illalla hiljaisessa hotellihuoneessa, vain lasten tasaisen rauhallinen hengitys seuranani, hoksasin, että päässäni vilisi kasa ajatuksia. Ideaoita, piru vie!

Eilen illalla olin niin rohkea, että uskalsin pakottaa itseni kirjoittamaan ensimmäiset rivit uudesta ideastani. Pelkäsin, että hommalle käy samoin kuin vuoden 2005 teksteille: roskiin joutaa alkuinnostuksen jälkeen. En tiedä vielä, miten tässä leikissä käy. Mutta hyvä puoli on se, että minulla on innostunut olo. Ihan kuin kantaisin salaisuutta ja niin kannankin, sillä en aio paljastaa ideani sisältöä läpikotaisin edes rakkaille kirjoittajaystävilleni (teille virtuaalisille ja taivalkoskisille). Haluan pitää asiat itselläni niin kauan, että saan rauhassa hykerrellä ja tutkailla ja vasta sitten kuulostella, mitä mieltä muut ovat ideastani. Vielä en ole valmis ottamaan vastaan minkäänlaista palautetta, en hyvää enkä huonoa. Huonon seuraukset jokainen ymmärtää, mutta hyväkin kannustus voi lyödä jäsenet lukkoon.

Tämän voin paljastaa. Teemana on ystävyys. Genrenä luonnollisestikin viihde, mahdollisimman teräväkielinen tosin.

Että näin.

Kirjoitusintoa kaikille muillekin!

Terveisin: Salaperäinen kirjoittaja

Read Full Post »

Reilun kahden viikon päässä odottaa kirjoittajatapaaminen. Ihanaa, ihanaa, mutta yksi ongelma on tietysti: minulta puuttuu teksti, jota toiset voisivat arvioida. Yritin kyllä aloittaa uutta novellia, mutta siitä rupesi kehkäytämään aivan liian korkeasoutuinen ja raskas paketti, jota en jaksanut itsekään lukea uudelleen läpi.

Kun mieheni ilmoitti, että tietokone hajoaa, ota talteen kaikki tärkeät tiedostot, tajusin, että minulla voi ihan oikeasti olla tärkeitä tiedostoja. Romskukässärin siirsin saman tien sähköpostiin ja työkoneelle (jossa se tosin mahtoi olla jo ennessään turvassa). Mutta sitten muistin, että minulla on myös vanhoja tekstejä, tekstejä ajalta ennen Suuren Käsikirjoituksen Työstämistä (johon on mennyt viimeinen vuosi).

No niin. Olen nyt löytänyt tekstin kahden viikon päähän kirjoittajatapaamiseen. Teksti on vuodelta 2005. Silti se tuntuu yllättävän läheiseltä. Vaikka se edustaa eri lajia kuin viimeisen vuoden vienyt kässäri, siinä on jotain, johon minun on helppo tarttua. Jotain, joka tuntuu kuulostavan siltä, että minä olen kirjoittanut sen (viisi vuotta sitten!).

Hätävara, kyllä. Mutta samalla se voi olla opetustehtävä. Aion nimittäin nyt, juuri nyt, alkaa muokata hätävaraani. Siitä pitäisi tulla osallistuja Kouvolan dekkarinovellikisaan. Ajatus voi olla melko kaukainen, mutta suhtaudun projektiini matemaattis-luonnontieteelliselle objektiivisuudella: tämä on testi, kirjoittajalaboratoriokoe. Katsotaan, miten lapsuuskertomus muuttuu dekkariksi.

Ehkä ei mitenkään. Mutta ainakin sitten olen todistanut sen – myös itselleni ja ihan oikeasti käytännössä.

Koetan raportoida tilannetta myös tänne. Mutta täytyy myöntää, että töiden ja koulun alku (kuopus aloitti niin ikään taipaleensa) on vienyt voimia niin, että väsymys on nuijinut sisäisen bloggarini hiljaiseksi hiireksi. Ehkä tämä tästä.

Mutta nyt hätävaran kimppuun. Teksti olisi pitänyt lähettää, hm, ainakin viikko sitten.

Read Full Post »

Tässä taannoin otin asiakseni puolustella Hippiehurreyn postauksessa preesensiä. Höö, miten niin preesensiä on raskasta lukea, jos siinä ei ole koko ajan huippuja. Kehaisin jopa kirjoittaneeni pokkareita ja romskukässärin nimenomaan preesensiin.

Mutta sitten, kuten näkyy, aloin ihmetellä, miksi uusimmasta novellistani ei tule mitään. Miksi se jumii ja tökkii ja ahdistaa ja vie pian hengenkin mukanaan?

Preesens, minulle välähti ja samalla välähti myös muistikuva Hippiehurreyn preesenspohdinnoista. Olisiko sittenkin niin, että preesens ei ehkä olekaan hyvä aikamuoto – ainakaan kaikille teksteille?

Kiitos, sain teiltä useamman kommentin preesensistä. Olen tässä miettinyt nyt pääni puhki, voiko preesens tosiaan jumauttaa tekstin paikoilleen ja saada sen jopa laahaamaan.

Sen verran tein empiiristä tutkimusta, että vaihdoin novellini ensimmäisen luvuntapaisin (kokonaisuuden) menneeseen aikamuotoon. Mutta eihän se tietenkään riitä. Koska homma oli kirjoitettu preesensiin, monta muutakin asiaa pitäisi tehdä kuin lisätä i:tä sinne ja tänne. Koko katsontatapa on preesensiä niin toisenlainen, jotenkin intensiivisempi, kirjaimellisesti hetkessä oleva.

Yritin sitten muuttaa novellia (tai siis alkuosaa siitä) syvemmin. Muutenkin kuin aikamuotoa vaihtamalla. Mutta silloin meni hermot. Ja tuntui, että meni myös koko teksti. Se hetkessä olo. Intensiteetti. Jokin kosketus, läsnäolo, jota koetan saada kiinni.

Yöllä minä oivalsin jotain (jota en tosin ole vielä kokeillut käytännössä, mutta katsotaan). Mitä jos pitäisinkin preesensin mutta siirtäisin osioita niin, että mukana olevat takaumat tulisivatkin hiukan toisella tavalla ”juoksuttamaan” tekstiä? Niin ja mitä, jos ns. käännekohta ei tapahtuisikaan preesensissä eri päivänä vaan, kun novelli alkaa koululuokasta, kaikki tapahtuisi samaan syssyyn. Siinä olisi perustelu rakastamalleni preesensille ja sillä tavalla hakemani (preesens)jännite pääsisi oikeuksiinsa. Tiukka läsnäolo.

Ei ilmeisesti tarvitse siivota tänäkään viikonloppuna. Johan tässä on hommia muutenkin.

Read Full Post »

Eilisen vuodatuksen jälkeen pääsin kuin pääsinkin pitkästä aikaa käsiksi myös ”oikean” kirjoittamisen pariin. Tunti hujahti hyvässä uskossa, koska jälkeä syntyi, määrällä mitattuna. Vasta illan pimetessä ja lasten (vihdoinkin) nukahdettua uskalsin ajatella määrän sijasta sitä tärkeämpää. Se alkaa l:llä.

Kun olen selittänyt miehelleni novellin juonta, hän on innostunut, mikä on aika paljon, koska meillä on jonkin tason sanaton sopimus, että kirjoittamisesta emme juuri puhu. Minustakin idea on ollut hyvä. Mutta nyt, tietysti, käytännön toteutus tökkii ja rajusti. Pistää ihan näin kesken työpäivänkin.

Ongelma on helppo eritellä mutta vaikea korjata. Novelli on pysähtynyt paikoilleen. Se, mitä tapahtuu, ei tapahdu. Se vain todetaan.

Luin eilen eräästä naistenlehdestä nimimerkin kirjoittaman dekkarinovellin.Harpoin alkua sieltä täältä, mutta loppu oli pakko lukea kokonaan. Ei siksi, että se olisi ollut niin hyvä, vaan siksi, että loppua ei tavallaan ollutkaan. Kaikki asiat vedettiin vain selittävästi yhteen parissa viimeisessä kappaleessa aivan kuin virkkausohjeessa.

Silloin minä tajusin: minunkin novellistani on tulossa virkkausohje. Voi olla, että sanojensa puolesta oikeinkin kaunis ja metafoninen, mutta perkele (anteeksi), tekstinä, kokonaisuutena, se vain kokoaa kasan ajatuksia yhteen ilman fyysistä liikettä, toimintaa ja tapahtumaa.

Romaanikässärin aluksi minulla oli sama ongelma. Mutta koska kyse oli romaanista, saatoin vain suoltaa raakatekstinä lukuja ikään kuin harjoitukseksi. Yhtäkkiä liikettä alkoikin syntyä. Tarina alkoi muotoutua.

Novelli on niin paljon tiiviimpi kokonaisuus, että homma tuskin käynnistyy samalla tavalla. Tai sitten voi kysyä, olenko minä sittenkään tehnyt hommaa kunnolla. Jos vain on istuttava alas ja suollettava. Raakateksti uudelleen ja uudelleen. Vaikka kyseessä on sivumäärällisesti pienempi työ kuin romaani, siitä tuskin selviää sen vähemmällä.

Pitäisi kai minun tietää, että yhden sloganin keksiminen on työläämpää kuin kokonaisen esitteen kirjoittaminen.

Read Full Post »

Minun piti kirjoittaa kunnianhimosta ja sen merkityksestä kirjoittamiseen. Mutta toisin kävi. Kirjoitin kyllä, mutta sitten tajusin, ettei hommasta tullut mitään: minua vaivaa aivan toinen asia. Sen nimi on ystävyys.

Olen saatellut tänään koulutielle kuopukseni, joka aloitti ensimmäisen luokan. En kuitenkaan ehtinyt kyynelehtimään pienimmäiseni vuoksi, sillä sielua raastoi niin kovaa esikoisen olemus: hän kaivoi uuden lenkkarin kärjellään hiekanmurusia pihasta ja oli selvästikin kaikkea muuta kuin kotonaan koululla lapsilaumojen keskellä.

Päivän sana on siis ystävyys. Ystävistä siinäkin lenkkarintuijottelussa oli kysymys. Ystävät olivat kadonneet. Tai siis virallisesti vaihtaneet koulua. Kuka minnekin taideaineiden tai liikuntapainotteisuuden perään. Jäljelle olivat jääneet ne, joiden kanssa ei juuri ollut tullut otettua kontaktia. Tuttavat.

Tiedän, että minä en voi muuta kuin kannustaa pientä esikoistani. Hanki uusia ystäviä. Juttele muille. Hymyile ja ole oma iloinen itsesi. Mene mukaan. Kysy, jos kukaan ei leiki, että miksi ei. Kyllä se siitä. Kyllä se siitä.

Töissä purin kynsiä. Työkaverit kyllästyivät kolmen aikaan vatvomiseeni.

– Kyllä se siellä selviää, sanoivat. – Oppivat elämää.

Olisin täsmälleen samaa mieltä, jos kyse olisi kuopuksestani. Mutta kun kyse on esikoisestani, herkkääkin herkemmästä pikkulinnusta. Lapsesta, joka jostain syystä saa minut tekemään aikahyppyjä omaan, ei aina niin kivaan elämääni. Ehkä siis kyse ei olekaan ystävyydestä? Ehkä kotipsykologi nyt sanoo, että kyse onkin minun peloistani, minun lapsuudenmurheistani, jopa traumoista?

En kiellä asiaa. Niin voi olla. Minua on aina pidetty hyvänä ystävystyjänä, mutta itse asiassa en ole sitä. Pintapuolisesti kyllä, mutta vain harva ihminen loppujen lopuksi saa tietää minusta yhtään mitään oikeaa. Puhua pälätän, mutta mitä sitä sanoo. Olen sitä paitsi laiska, huono pitämään yhteyttä. Kiusaannun, jos minun pitää soitella kuulumisia ja olla se ns. aktiivinen osapuoli. Minusta tuntuu, että häiritsen toista.

Mitä minä tässä yritän sanoa? Itse asiassa en mitään. En edes aio lukea postaustani läpi vaan painan julkaise-nappia suoraan. Tämä on tajunnanvirtaa, niitä päiväkirjamaisia otteita, joita on vain joskus huudettava ulos.

Päivän sana on siis ystävyys. Minulla on yhden ystäväni mukaan nykyään  liian vähän ystäviä.

– Olet yksinäinen, hän sanoi minulle tässä taannoin.

Siksikö siis huudan täällä? En, sillä olen jo soittanut koulunpihakuvistani toiselle ystävälleni. Ongelmana ei ole se, etteikö ihmisiä olisi. Ongelmana olen minä.

Minulle on aina ollut helpompi kirjoittaa kuin puhua. Kirjoittaminen on minulle tapa jäsennellä asioita, tapa nähdä niiden voimakkuus. Tapa palata niihin, miettiä niitä myöhemmin itkien tai nauraen. Ehkä en osaa tai halua kohdata ihmisiä kunnolla kasvotusten. Ehkä esikoiseni oppii lopulta asiat minua paremmin.

Miltä tämä nyt näyttää? Päivän sana ystävyys? Se näyttää surulliselta kuin öljyn tahrima merilintu. Niin se vain on. Mutta huomenna näyttänee jo muulta. Tässä kummallisen tyynessä surullisuudessa on kuitenkin puolensa. Minä alan nyt kirjoittaa.

Read Full Post »

Loma on ohi. Mutta kirjan otin mukaan töihin. Jos on koko kesän lukenut aktiivisemmin kuin aikoihin, täytyy saada lukea myös ensimmäisenä lomapäivänä. Niinpä kukaan ei saanut minusta minkäänlaista seuraa lounaan äärellä. Kätkeydyin kirjan taakse. Anteeksi, mutta oli ihanaa.

Tänäkin kesänä minulle kävi kuten viime vuonna: vein kannettavan mökille, mutta en avannut sitä kertaakaan. Kirjoitin kyllä kerran, käsin, kuistilla, kun lapset olivat isänsä kanssa jossain ja olin juonut pullollisen kaljaa ja tunsin itseni ilta-auringossa varsin luovaksi. Puolen sivun jälkeen avasin toisen oluen ja totesin, että kirjoitan syksyllä. Silloin sataa vettä.

Edellisellä viikolla ei satanut. Mutta silti virtasi. Yhtäkkiä nakkasin kuusi sivua novellia, jota olin kehitellyt tietokoneettomalla lomallani päänupissa.

Olen lukenut tekstin (kriittisesti) läpi myöhemmin. Siinä on yllättävän paljon hyvää. Perusongelma on vain perustuksia jyräävä: koetan kirjoittaa nuoren naisen äänellä ja vieläpä sellaisen, joka tulee islamilaisesta kulttuurista, joskin on asunut Suomessa koko ikänsä.

Luulen, että olen haukkaamassa liian isoa palaa. Luulen, että minun pitää miettiä novellini aika tavalla uusiksi. Tiedän rajani kirjoittajana. Niiden sisään ei mahdu ylettömän hankala (ja kovin erikoinen) päähenkilö. Pitää olla jotain, jolla on edes hiukan kosketuspintaa minuun tai sellaiseen elämään, jonka minä tunnen omien kokemuksieni kautta. Nyt vain yksi tekijä yhdistää meitä: myös minä olen koulukiusattu. En opettajan mutta oppilaiden. Mutta riittääkö tuo kokemus saamaan minusta irti kirjoittajalahjoja, joita tarvitaan, jotta voi saada itsestään ulos luontevan ja todentuntuisen henkilön? Epäilen, että kiusaan tällä kertaa itse itseäni.

Olen myös miettinyt, onko järkevää aloittaa kirjoittaminen pitkän tauon jälkeen liian haastavalla päähenkilöllä ja tarinalla. Mitä jos vain kirjoittaisin sellaista, mikä tulee melkein kuin automaattisesti? Mutta toisaalta, syksyn tullen värit vaihtuvat. Miksi minäkin en olisi rohkea ja antaisi itselleni luvan kiivetä vähän ylemmäksi puuhun? Mitä sitten, jos tipahtaa alas! Kohta sataa lunta. Se on pehmeää.

Read Full Post »