Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Viihdettä’ Category

Heissan

Ohjausnäkymä ilmoittaa, että tämä on sitten 137. Vaivanpalkka-artikkelini. Samalla tämä on tällä erää viimeinen Vaivanpalkkani. Tosin en ole viime aikoina vaivannut enkä sen puoleen palkinnut ketään blogillani.

Nyt olen kuitenkin päättänyt kirjoittaa uutta blogia. Yhtä säännöllisen epäsäännöllisesti kuin tätäkin. Mutta samasta rakkaasta aiheesta eli luonnollisestikin vaivansa tavalla tai toisella palkitsevasta kirjoittamisesta.

Tulkaa käymään kylässä. Ovikoodi on http://www.kananlihalla.wordpress.com. Olisi ihanaa jakaa ajatuksia jälleen!

Read Full Post »

Minä muistin vielä salasanan!

Aika nostalgista olla täällä taas. Siitä on todellakin vierähtänyt tovi.

Mietin pitkään, palailenko tänne ollenkaan vai onko aika aloittaa jotain uutta. Mutta koska en osannut päättää, päätin piipahtaa. Vaikka sitten viimeisen kerran, mutta kuitenkin. Ajattelin, että jos en muista salasanaa, se siitä. Mutta muistin. Tietenkin. Eihän tärkeitä asioita niin vain unohda, vaikka kuinka kovasti yrittäisi.

Kirsi ja Paula – rakkaat päähenkilöni – ovat olleet maailmalla, valmiina liuskoina, kolkutelleet kustantamoiden ovia, energiset naiset. Yksiselitteisiä vastauksia on tullut kaksi. Yksi on lukenut tarinaa jo toista vuotta (ja lukee varmaan seuraavat kymmenen) ja yksi vilkutteli jo mukavia kehuja mutta lakkasi sitten puhumasta kokonaan. Tässä kohdassa luin mielenkiinnolla kokemuksesi, Satakieli.

Mutta sitten sattui niin, että Suomi sai uuden kustantamon. Pienen ja siinä(kin) mielessä tervetulleen. Laitoin naiset sisään. Nyt näyttää siltä, että naiset tulevat myös ulos – kovissa kansissa.

Olen viikon verran pyörittänyt tietoa päässäni hyvin häkeltyneenä. Ai että sittenkin vihdoin! Että minun esikoiskirjani näkisi päivänvalon muuallakin kuin unelmissani.

Olen uskaltanut iloita pikkuriikkisen. Mutta vuosien varrella, kiitos työni, olen oppinut, että katsotaan loppuun asti ennen kuin revetään. Katsotaan siihen asti, että sopimus kolahtaa postiluukkuun. Katsotaan, vaikka kässäriä jo korjataan ja olen virallisesti netissä tulevana kirjailijana.

Kun pääsen tästä toisaalta kovin huvittavasta varovaisuudestani, kerron enemmän. Toivottavasti pian.

Siihen asti: mukavia kevätpäiviä!

Read Full Post »

Kuinka iso osa kirjoittamista on se, ettei kirjoita? Että on hiljaa sanoineen? Kuuleeko ne silti niin kuin kuulee puut, joissa huojuu tuuli, vai pitääkö silloinkin pysähtyä, tuulta ja sanoja varten samalla lailla juurien päälle, oksien suojaan?

Minä olen miettinyt sanoja, vaikka haluan väittää muuta, myös itselleni. Siksi olen hiljaa enkä juuri puhaltele sanoja ulos. Vuosi sitten taktiikkani oli toinen: kävin läpi niin kirjoittamisen prosessia kuin sitä, mitä kirjoitin. Se tuntui silloin oikealta, siltä, mikä kuljetti eteenpäin. Nyt sellainen, yhdessä tuulessa seisominen, toisiin nojaaminen, tuntuu mahdottomalta. On kuin minulla olisi salaisuus, jonka haluan kätkeä niin syvälle, etten näe siihen itsekään.

Ehkä se on pelkoa.

Tai pettymystä.

Tai itsesuojelua. Minä olen niitä, joilla asioiden pitäisi rullata pehmeästi, vaivattomasti ja nopeasti eteenpäin. Huono piirre, kun täytyy saavuttaa jotain, joka ei ole ihan helppoa. Kiivetä puun latvaan ja huojuttaa sitä omin voimin.

Sitten se vain on. Niin kuin puu pihalla, toiset metsässä. Kiinni maassa juurillaan, tuulessa ja tyynellä. Ovat vain. Ja pysyvät paikoillaan. Pysyvät paikoillaan. Minä liiaksikin.

 

Read Full Post »

Karisto julkaisi eilen voittajansa Helsingin kirjamessuilla. Kariston oma tiedote kertoo asiasta seikkaperäisesti.

Tulos oli, valitettavasti, ennalta arvattavissa. Miehet ja dekkarit. Silti olin toivonut pienessä sydämessäni, että kun viihteellisen romaanin kirjoituskilpailu järjestetään, Karisto osaa nostaa esille myös ns. naisviihteen. Kilpailu olisi ollut erinomainen paikka tehdä kunniaa myös tälle, ei niin arvostetulle genrelle.

Mutta, kuten ystävä totesi, naisviihde myy muutenkin. Mitä sitä suotta palkitsemaan…

Read Full Post »

Voi juutas, joku tauti on iskemässä. Silmät eivät pysy auki, eikä mikään innosta. Töissä olen suorastaan nuokkunut. Vielä odottaa yksi palaveri, jonka istun läpi sinnillä. Sinnikäs on kyllä asiakin.

Olen jatkanut tulostusurakkaa: tänään kirjekuorien määrä kasvoi jälleen yhdellä. Sisällä on 268 sivua kässäriä ja osoitteena Vilhonkatu. Kai siellä joku kiireinen kustannustoimittaja joskus puolen vuoden päästä vilkaisee kirjallista lastani.

Sillä välin ihmettelen uuden käsikirjoituksen mukanaan tuomia riemuja. Ei ole vielä kiire (kun ei ole dead lineä). On vain sellainen kirjallinen hemmotteluvaihe, jolloin elän eräänlaisessa kirjallisessa pilvilinnassa kaikki ovet ja ikkunat ihanasti auki. Nukahdan suunnitelmiini (paha vain, en muista niitä aamulla) ja kelailen kuvioita myös pyöräilymatkoilla. Itse asiassa, taidan pelätä kynään tarttumista. Jos satu loppuukin. Ovet ja ikkunat paukahtavat kiinni. Tulee kirjallinen kuolema.

Joku päivä minä kuitenkin selviän taas eteenpäin. Nyt vain rallattelen ja tulostelen. Mihinkäs kadulle sitä laittaisi postia seuraavaksi?

Read Full Post »

Niin kuin jokainen voi havaita ja tuntea sisuksissaan, syksy on jo pitkällä. Niin pitkällä, että olen lopettoman kyllästynyt odottamaan, kuuluisiko jostakin välistä jotakin siitä, mitä Karisto on päättänyt kirjoituskilpailunsa kanssa.

Laitoin tulostimen laulamaan. Olisi pitänyt laittaa heti, kun kävi ilmi, että Karisto kokosi 474 kässäriä.

Nyt tulossa on jo toinen printtikasa. Nakkaan kässärini postiin heti huomenna.

Täältä tullaan uudet mahdollisuudet!

Read Full Post »

Olen istunut parikin kertaa diagnosoitavana. Voin sen tunnustaa näin näytönkin paikassa, sillä en peittele asiaa erityisemmin muutenkaan, ”todellisessa” elämässä. Olen kärsinyt (tai pikemminkin kokenut) raskausmasennuksen ja sen seurauksena saanut ns. huonot hermot: eli kun on kerran sairastanut masennusta, sairastaa helpommin toisenkin kerran.

Eräs yleislääkäri laittoi minut tässä taannoin tekstiin alan asiantuntijoille. Että jos on maanis-depressiivisyyttä, kun mielialat heittelevät eräänlaisissa sykleissä eikä laboratiossa saatu irti mitään asiaa selittävää.

Päälääkäri katseli minua vakavasti mutta selvästi hölmistyneenä. Kuinka ihminen, joka on yrittäjä, tekee paljon töitä, huolehtii asiakassuhteista ja niin edelleen voi väittää olevansa edes jossakin määrin ei-aina-niin-kunnossa.

Minulle annettiin terveen paprut, mutta käskettiin ottaa yhteyttä, jos alkaa ahdistaa. En ole ottanut, mikä tietysti voi olla virhe. Ainakin silloin, kun on vaikeaa. Oikeasti.

Positiivisinta oli kai se, kun todettiin vielä, että ”luovat ihmiset” voivat olla hiukan ailahtelevaisia. Toisinaan masentaa, toisinaan ei. ”Pitäisikö sinun vain oppia elämään asian kanssa?”

Höh, mitkä ihmeen luovat ihmiset? Olenko minä tässä nyt rinta rottingilla hiukkasen pöljä, mutta saan taatusti ”luovina kausina” jotain sitten aikaiseksi (myös töissä)? Kuulostaa siltä, miltä luovan ihmisen oletetaan olevan. Ei siltä, miltä luovan ihmisen pitää olla, jotta saakin jotain aikaiseksi. Ainakin, jos on luovissa töissä.

Joka tapauksessa minä soudan ja huopaan tunnelmieni kanssa ja usein aika pahasti. Olen terve, hyvä, mutta aika rasittava – ennen kaikkea itselleni. On raskasta kirjoittaa kuin heikkopäinen silloin, kun sujuu. Ja olla kirjoittamatta, kun ei suju. Toisaalta, työn vuoksi minun on ollut pakko oppia kirjoittamaan myös perslihaksilla, sillä en voi sanoa dead linelle, että siirry vähän, ei ole nyt luova kausi.

Yritän sanoa tällä kaikella, eilisen flow’n jatkoksi, että pitäisi osata nauttia paljon enemmän näistä oikeasti tuotteliaista ajoista,  jolloin tekstiä syntyy muutenkin kuin rutiinin tai istumalihasten avulla.

Tänään heräsin kello kuusi. Olin nukkunut kuin tukki. Hymyilin, kun muistin, miten jännittäviä asioita minulla olisi seuraavaksi päätettävissä päähenkilöilleni. Sellaisia tuntemuksia kirjoittaminen parhaillaan herättää. Niin kuin varsin hyvin tiedätte.

Tuntemisiin.

Read Full Post »

Taidan olla siinä mielessä perussuomalainen jurpo, että olen kovempi valittamaan kuin kehumaan. Eli todennäköisesti, jos tekisin pienen laskennan, blogini postauksista isompi osa olisi alavireistä kuin hehkuttavaa.

Siispä voin välillä ilokseni kertoa, että kirjoittaminen on kerrankin sujunut varteenotettavan hyvin. Olen kasannut novellia, joka takkusi alkuunsa rasittavuuteen asti. Voin olla uuteen melkein jopa tyytyväinen. Tosin teksti on vasta hyvin raakatekstivaiheessa. En pysty tietämään, saanko lopulta Suuren Ajatukseni ulos niin kuin haluaisin, mutta ainakin uskallan yrittää – vikisemisen sijaan.

Tässä kirjoittaessani pohdin väistämättä, miksi (myös) blogini pyrkii olemaan ennemmin haapannaamainen kuin iloluontoinen. Okei, olen vanhemmiten tullut melkoiseksi peikoksi, mikä on tietysti yksi selitys. Kun olin vain tyttönen, muistan äitini todenneen siskostaan:

– Se oli nuorena niin kuin sinä: aina iloinen. Mutta nyt se on tuollainen.

Vaikka olin vain tyttönen, tajusin miettiä, voisiko minulle käydä samalla lailla: voisiko muuttua ”tuollaiseksi”. No, olen varmaan muuttunut. Mutta ei se mitään; tykkään mörököllitädistäni (eikä se nyt niin kamalan kölli edes ole).

Oli luonteestani mitä mieltä tahansa (ja siitä taatusti ollaan), se ei ole ainoa syy valittavaan postaussävyyn. Toinen syy on ehkä vieläkin dramaattisempi. Se on nimittäin silkkaa taikauskoa, pakko myöntää.

Olen mörkki ja kaiken päälle vielä tyhmä mörkki, sillä kuvittelen, että jos julistan kirjoittamisen voivan hyvin, se alkaa vääjäämättä voida huonosti. Minulla ei ole kamalasti empiiristä näyttöä, käykö näin, sillä en ole paljon puhunut flow suupielissä.

Mutta nyt on. Jos en tänä iltana saa mitään aikaiseksi, syytän avomielisyyttäni ja painun takaisin koloni perukoille mutisemaan kirjoittamisvireen alhaista tasoa. On niin helppo vedota mitä kummallisimpiin tekosyihin. Lisää tekosyitä löytyy myös Taivalkoskisten blogista. Huomatkaa erityisesti sisäiset äänet. Niillä on jotain tekemistä tämänkin mörököllin tavoilla.

Huomenna nähdään, seurasiko paljastuksistani kirjoittamattomuuden tragedia vai entistä parempi vire.

Read Full Post »

Olen tässä viime aikoina joutunut miettimään kirjoittamista sietokyvyn opettajana. Sehän on selvä, että kirjoittaminen opettaa ottamaan vastaan kritiikkiä, mikä ei aina ole helppoa. Negatiivisen palautteen saaminen on useimmiten sulattelua. Mutta yllättäen myös positiivinen palaute voi ajaa kirjoittamista ahdinkoon: Rima nousee. Iskee kauhua tehdä uutta, jos se ei olekaan niin hyvää kuin kehuttu.

Tietysti kirjoittaminen opettaa monia käytännön asioita oikeinkirjoittamisesta asioiden jäsentelyyn, tyylin ja kohteen ymmärtämistä ja puntaroimista, kaiken kaikkiaan melkoista valikoimista ja kaaoksen hallintaa.

Viime aikoina kirjoittaminen on kuitenkin opettanut minulle ennen kaikkea pettymysten käsittelyä. Aikakin kahdella tavalla: 1. Aina ei voi olla kirjoitusvire (vaikka kuinka haluaisi), 2. Aina ei myöskään voi ns. voittaa eli saada muista (päättäviä) ihmisiä oman tekstinsä taakse. Molemmat viisaudet olen toki oppinut työssäni copynä. Mutta pettymyksen jysähtävät aina aivan erilailla, kun kyseessä on oma työ. Asiakkaan työ ei koskaan ole samalla lailla oma työ, sillä siinä on kyse ammattilaisuudesta, ei (no) tunteen palosta.

Olen koettanut suhtautua omaan kirjoittamiseen myös hyvin ammattimaisesti. Kylmän viileästi. Aika ajoin se onnistuu. Mutta sitten tulee totuus vastaan: kirjoittamisen henkilökohtaisuutta ei pääse pakoon, kun kirjoittaa sydämestään.

Read Full Post »

Nyt ei mene kirjoittajalla, tällä näin, hyvin. Töissä tekstit tökkivät ja kotona vieläkin pahemmin. On kuin koko kroppa olisi täynnä neuloja, joiden päissä lukee: ”Vaihda harrastusta, saakeli!” Ammatista koetan pitää kiinni kynsin hampain. En yksin palkan vuoksi vaan siksi, että olen siinä hyvä, keskimäärin.

Jotta kirjoittavat asiat olisivat ihan päin hanuria, kuulin juuri, että kotitietokoneemme on lasahtanut. Se on ollut odotettavissa. Tekstit on pelastettu cd:lle – lukuun ottamatta eilen kirjoittamaani uuden kässärin aloitussivuja, jotka tietysti tuntuvat nyt erinomaisilta. Ei printtiä, mistä tarkastaa asia. Ei varakopiota, josta jatkaa mahdollista erinomaisuutta. Aivan kuin konekin koettaisi sanoa, että vaihda harrastusta, saakeli.

Enkä vaihda. En, saakeli, vaihda. Talvisodastakin on selvitty.

Read Full Post »

Older Posts »