Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Uusi ovikoodi

Heissan

Ohjausnäkymä ilmoittaa, että tämä on sitten 137. Vaivanpalkka-artikkelini. Samalla tämä on tällä erää viimeinen Vaivanpalkkani. Tosin en ole viime aikoina vaivannut enkä sen puoleen palkinnut ketään blogillani.

Nyt olen kuitenkin päättänyt kirjoittaa uutta blogia. Yhtä säännöllisen epäsäännöllisesti kuin tätäkin. Mutta samasta rakkaasta aiheesta eli luonnollisestikin vaivansa tavalla tai toisella palkitsevasta kirjoittamisesta.

Tulkaa käymään kylässä. Ovikoodi on http://www.kananlihalla.wordpress.com. Olisi ihanaa jakaa ajatuksia jälleen!

Advertisement

Naiset ulos kansissa

Minä muistin vielä salasanan!

Aika nostalgista olla täällä taas. Siitä on todellakin vierähtänyt tovi.

Mietin pitkään, palailenko tänne ollenkaan vai onko aika aloittaa jotain uutta. Mutta koska en osannut päättää, päätin piipahtaa. Vaikka sitten viimeisen kerran, mutta kuitenkin. Ajattelin, että jos en muista salasanaa, se siitä. Mutta muistin. Tietenkin. Eihän tärkeitä asioita niin vain unohda, vaikka kuinka kovasti yrittäisi.

Kirsi ja Paula – rakkaat päähenkilöni – ovat olleet maailmalla, valmiina liuskoina, kolkutelleet kustantamoiden ovia, energiset naiset. Yksiselitteisiä vastauksia on tullut kaksi. Yksi on lukenut tarinaa jo toista vuotta (ja lukee varmaan seuraavat kymmenen) ja yksi vilkutteli jo mukavia kehuja mutta lakkasi sitten puhumasta kokonaan. Tässä kohdassa luin mielenkiinnolla kokemuksesi, Satakieli.

Mutta sitten sattui niin, että Suomi sai uuden kustantamon. Pienen ja siinä(kin) mielessä tervetulleen. Laitoin naiset sisään. Nyt näyttää siltä, että naiset tulevat myös ulos – kovissa kansissa.

Olen viikon verran pyörittänyt tietoa päässäni hyvin häkeltyneenä. Ai että sittenkin vihdoin! Että minun esikoiskirjani näkisi päivänvalon muuallakin kuin unelmissani.

Olen uskaltanut iloita pikkuriikkisen. Mutta vuosien varrella, kiitos työni, olen oppinut, että katsotaan loppuun asti ennen kuin revetään. Katsotaan siihen asti, että sopimus kolahtaa postiluukkuun. Katsotaan, vaikka kässäriä jo korjataan ja olen virallisesti netissä tulevana kirjailijana.

Kun pääsen tästä toisaalta kovin huvittavasta varovaisuudestani, kerron enemmän. Toivottavasti pian.

Siihen asti: mukavia kevätpäiviä!

Omin voimin sanoja

Kuinka iso osa kirjoittamista on se, ettei kirjoita? Että on hiljaa sanoineen? Kuuleeko ne silti niin kuin kuulee puut, joissa huojuu tuuli, vai pitääkö silloinkin pysähtyä, tuulta ja sanoja varten samalla lailla juurien päälle, oksien suojaan?

Minä olen miettinyt sanoja, vaikka haluan väittää muuta, myös itselleni. Siksi olen hiljaa enkä juuri puhaltele sanoja ulos. Vuosi sitten taktiikkani oli toinen: kävin läpi niin kirjoittamisen prosessia kuin sitä, mitä kirjoitin. Se tuntui silloin oikealta, siltä, mikä kuljetti eteenpäin. Nyt sellainen, yhdessä tuulessa seisominen, toisiin nojaaminen, tuntuu mahdottomalta. On kuin minulla olisi salaisuus, jonka haluan kätkeä niin syvälle, etten näe siihen itsekään.

Ehkä se on pelkoa.

Tai pettymystä.

Tai itsesuojelua. Minä olen niitä, joilla asioiden pitäisi rullata pehmeästi, vaivattomasti ja nopeasti eteenpäin. Huono piirre, kun täytyy saavuttaa jotain, joka ei ole ihan helppoa. Kiivetä puun latvaan ja huojuttaa sitä omin voimin.

Sitten se vain on. Niin kuin puu pihalla, toiset metsässä. Kiinni maassa juurillaan, tuulessa ja tyynellä. Ovat vain. Ja pysyvät paikoillaan. Pysyvät paikoillaan. Minä liiaksikin.

 

Karisto julkaisi eilen voittajansa Helsingin kirjamessuilla. Kariston oma tiedote kertoo asiasta seikkaperäisesti.

Tulos oli, valitettavasti, ennalta arvattavissa. Miehet ja dekkarit. Silti olin toivonut pienessä sydämessäni, että kun viihteellisen romaanin kirjoituskilpailu järjestetään, Karisto osaa nostaa esille myös ns. naisviihteen. Kilpailu olisi ollut erinomainen paikka tehdä kunniaa myös tälle, ei niin arvostetulle genrelle.

Mutta, kuten ystävä totesi, naisviihde myy muutenkin. Mitä sitä suotta palkitsemaan…

Uuden tekstin läpimurto

Ihmettelen tätä itsekin. Mutta minusta tuntuu, että uusi teksti on herännyt sisälläni. Mikä ihaninta, herääminen on tapahtunut paljon johdonmukaisemmin ja systemaattisemmin ja luontevammin kuin ensimmäisen kässärin kanssa.

Olen miettinyt tarinaa paljon, ilmeisesti täysin huomaamattani. Juuri, kun ajattelin, että alan lenkkeillä tai kutoa sukkaa, kirjoittaminen tuntuu taas maailman luontevimmalta ajantappajalta. Uimahallissa istuminen sen varmasti sai aikaiseksi. Puoli tuntia kynän ja ruutuvihkon kanssa, kun lapset pulikoivat altaissaan, on työvoitto. Tänä aamuna palkinnoksi on tullut jo ruutupaperillinen lisää. Plus kohtalaisen miellyttäviä ajatuksia juonenkäänteiksi. Jotkus niistä ehkä ihan toteuttamiskelpoisia. Mutta ainakin olen listannut kaikki ylös, ettei tarvitse jälkikäteen katua unohtamistaan.

Ensimmäisen kässärin kohdalla minulla meni hetki (no, vuosi ainakin) tajuta, ettei ensimmäisessä luvussa tarvitse tulla kaiken esille tavalla tai toisella.

Nyt olen paljon säästeliäämpi. Jaksan odottaa. En kerro vielä, mikä pääsivuhenkilössä oikein mättää. Annan vain vinkkejä. Ehkä vieläkin liikaa, mutta ainakin voin karsia niitä helpommin kuin kirjoittamalla romaanin, jonka ensimmäinen luku on kuin novelli tai tiivistelmä tulevasta.

Ehkä sitä kuitenkin jotain oppii, kun sinnikkäästi tekee. Nyt, kun ensimmäinen kässäri on matkannut (helkatin kalliin postin mukana) helsinkiläisosoitteisiin, olen ehkä jotenkin levollisempi. En usko, että joku soittaa minulle ensi viikolla ja haluaa tavata. Oikeastaan on hyvä, että todennäköisyys siihen, ettei puoleen vuoteen tai vuoteen tapahdu mitään, on suuri. Nyt saan rauhassa keskittyä kakkoseen. Jonkun kustantajan pöytälaatikkoon senkin on tarkoitus päätyä. Pitäähän ne tyypit pitää leivässä.

Maailman rohkein tyttö

Minun tyttöni on istuutunut tänään hammaslääkärin tuoliin kiltisti, vaikka varmasti pelotti sairaasti. Itku tuli, kun suuhun työnnettiin muottimönjää, mutta silti tyttöni veti homman kotiin.

Siinä minä ajattelin, etten voi tehdä mitään, yhtikäs mitään muuta kuin olla vain läsnä. Silitin jalkaa ja tunsin itseni oudolla tapaa riittäväksi. Kerrankin. Olin niin ylpeä meistä molemmista, että meinasin itkeä itsekin.

Mitä sitten, jos yksi kässäri antaa odotuttaa itseään. Olen alkanut miettiä, olisinko oikeastaan paljon onnellisempi, jos en kaiken muun päälle saisi paineita kirjoittamisesta tai pikemminkin kirjoittamattomuudesta. Olisin enemmän lasten kanssa tai ainakin enemmän ajassa enkä aina seuraavassa lauseessa. Kuinka suuresti kirjoittaminen minua edes kantaa, kun hakkaan tarinaa jo kahdeksan tuntia töissä?

Olisinko itsekin maailman rohkein tyttö? Olisiko kyynisyyteen asti realisti, niin kuin kirjoitin eilen kustantajalle lähtevään saatteeseen? Kyynisyyteen asti realistinen siinä, että tiedän kirjoittavani hyvin mutta niin tekee moni, moni muukin eikä loppu ole yksinkertaisesti minun käsissäni.

Moni muu asia on. Minun käsissäni. Hallittavasti ja varsin onnellisesti.

Postia hemmotteluvaiheessa

Voi juutas, joku tauti on iskemässä. Silmät eivät pysy auki, eikä mikään innosta. Töissä olen suorastaan nuokkunut. Vielä odottaa yksi palaveri, jonka istun läpi sinnillä. Sinnikäs on kyllä asiakin.

Olen jatkanut tulostusurakkaa: tänään kirjekuorien määrä kasvoi jälleen yhdellä. Sisällä on 268 sivua kässäriä ja osoitteena Vilhonkatu. Kai siellä joku kiireinen kustannustoimittaja joskus puolen vuoden päästä vilkaisee kirjallista lastani.

Sillä välin ihmettelen uuden käsikirjoituksen mukanaan tuomia riemuja. Ei ole vielä kiire (kun ei ole dead lineä). On vain sellainen kirjallinen hemmotteluvaihe, jolloin elän eräänlaisessa kirjallisessa pilvilinnassa kaikki ovet ja ikkunat ihanasti auki. Nukahdan suunnitelmiini (paha vain, en muista niitä aamulla) ja kelailen kuvioita myös pyöräilymatkoilla. Itse asiassa, taidan pelätä kynään tarttumista. Jos satu loppuukin. Ovet ja ikkunat paukahtavat kiinni. Tulee kirjallinen kuolema.

Joku päivä minä kuitenkin selviän taas eteenpäin. Nyt vain rallattelen ja tulostelen. Mihinkäs kadulle sitä laittaisi postia seuraavaksi?

Kyllästynyt tulostaa

Niin kuin jokainen voi havaita ja tuntea sisuksissaan, syksy on jo pitkällä. Niin pitkällä, että olen lopettoman kyllästynyt odottamaan, kuuluisiko jostakin välistä jotakin siitä, mitä Karisto on päättänyt kirjoituskilpailunsa kanssa.

Laitoin tulostimen laulamaan. Olisi pitänyt laittaa heti, kun kävi ilmi, että Karisto kokosi 474 kässäriä.

Nyt tulossa on jo toinen printtikasa. Nakkaan kässärini postiin heti huomenna.

Täältä tullaan uudet mahdollisuudet!

Kenties kehittyä?

Mies soitti, että tietokone hajosi nyt sitten. Onneksi tekstit on otettu cd:lle (toivottavasti se myös pelaa).

Voin aina napata kotiin työkoneeni, koska se on nätti ja pieni. Mutta miten tulen toimeen viikonlopun ilman nettiyhteyttä? Voihan tietysti olla, että moinen puutos on itse asiassa siunaus: jos on kerran pakko avata kone, avaan sen sitten oikean asian vuoksi eli kirjoitan tekstiä enkä höpise FB:ssä.

Olen jälleen saman kysymyksen ääressä kuin aina kässäreideni kanssa: Millä lailla etenen? Minkä tyylin valitsen? Menenkö sillä, mikä on luontevinta minua vai yritänkö muuta – kenties kehittyä?

Toisaalta mietin, kuinka monta kässäriä ihminen jaksaa ja viitsii kirjoittaa pöytälaatikkoon (kustantajien siis). Mutta ei kai niitä pitsiliinojakaan aina pidetä pöydillä… Sitä paitsi, en minä osaisi nyplätä eikä minulla riittäisi kärsivällisyyskään. Vaikka tiukoilla hermot ovat myös palautteenodottelun kanssa.

Mukavaa viikonloppua!

Oravanpyörätila

Olen poikki: Kahdessa työpäivässä yhteensä viisi tuntia palavereja, yksi haastattelu, kaksi artikkelia valmiiksi, yhden artikkelin viimeistely, yhden artikkelin kirjoittamista varten asiakkaan toivelistat siitä, mitä haastateltavasta pitäisi saada ulos,  sekä kaikki normit tekstikorjaus- ja kirjoitustyöt.

Pohdinnassa: Voinko sanoa sille, joka haluaa tekstin kuin enteriä painaisi, että ei onnistu. Minulla on ammattiylpeyteni ja minun ammattini vaatii myös pari huokaisua. Jos ei muuten, niin kirjoitusvirheiden vuoksi.

Tekeillä: On pakko olla rohkea ja tehdä se, mitä ei haluaisi tehdä eli päästää teksti käsistä myös ei-niin-loppuun-asti-hiottuna. Minkäs teet. Kaikkea ei voi jäädä murehtimaan. Pitää pysyä hengissä.

Harmittamassa: Vielä sunnuntai-iltana kirjoitin täydellisessä flow’ssa uutta kässäriä. On kuin siitä olisi sata vuotta. Työ syö, mutta perheenkin on syötävä. Kässäreillä ei ruokita kuin omaa henkistä hyvinvointia.

Etsinnässä: Mesenaatti. Ilmoittakaa, jos tunnette sopivia.