Maailman rohkein tyttö

Minun tyttöni on istuutunut tänään hammaslääkärin tuoliin kiltisti, vaikka varmasti pelotti sairaasti. Itku tuli, kun suuhun työnnettiin muottimönjää, mutta silti tyttöni veti homman kotiin.

Siinä minä ajattelin, etten voi tehdä mitään, yhtikäs mitään muuta kuin olla vain läsnä. Silitin jalkaa ja tunsin itseni oudolla tapaa riittäväksi. Kerrankin. Olin niin ylpeä meistä molemmista, että meinasin itkeä itsekin.

Mitä sitten, jos yksi kässäri antaa odotuttaa itseään. Olen alkanut miettiä, olisinko oikeastaan paljon onnellisempi, jos en kaiken muun päälle saisi paineita kirjoittamisesta tai pikemminkin kirjoittamattomuudesta. Olisin enemmän lasten kanssa tai ainakin enemmän ajassa enkä aina seuraavassa lauseessa. Kuinka suuresti kirjoittaminen minua edes kantaa, kun hakkaan tarinaa jo kahdeksan tuntia töissä?

Olisinko itsekin maailman rohkein tyttö? Olisiko kyynisyyteen asti realisti, niin kuin kirjoitin eilen kustantajalle lähtevään saatteeseen? Kyynisyyteen asti realistinen siinä, että tiedän kirjoittavani hyvin mutta niin tekee moni, moni muukin eikä loppu ole yksinkertaisesti minun käsissäni.

Moni muu asia on. Minun käsissäni. Hallittavasti ja varsin onnellisesti.

Advertisement

Read Full Post »

Postia hemmotteluvaiheessa

Voi juutas, joku tauti on iskemässä. Silmät eivät pysy auki, eikä mikään innosta. Töissä olen suorastaan nuokkunut. Vielä odottaa yksi palaveri, jonka istun läpi sinnillä. Sinnikäs on kyllä asiakin.

Olen jatkanut tulostusurakkaa: tänään kirjekuorien määrä kasvoi jälleen yhdellä. Sisällä on 268 sivua kässäriä ja osoitteena Vilhonkatu. Kai siellä joku kiireinen kustannustoimittaja joskus puolen vuoden päästä vilkaisee kirjallista lastani.

Sillä välin ihmettelen uuden käsikirjoituksen mukanaan tuomia riemuja. Ei ole vielä kiire (kun ei ole dead lineä). On vain sellainen kirjallinen hemmotteluvaihe, jolloin elän eräänlaisessa kirjallisessa pilvilinnassa kaikki ovet ja ikkunat ihanasti auki. Nukahdan suunnitelmiini (paha vain, en muista niitä aamulla) ja kelailen kuvioita myös pyöräilymatkoilla. Itse asiassa, taidan pelätä kynään tarttumista. Jos satu loppuukin. Ovet ja ikkunat paukahtavat kiinni. Tulee kirjallinen kuolema.

Joku päivä minä kuitenkin selviän taas eteenpäin. Nyt vain rallattelen ja tulostelen. Mihinkäs kadulle sitä laittaisi postia seuraavaksi?

Read Full Post »

Oravanpyörätila

Olen poikki: Kahdessa työpäivässä yhteensä viisi tuntia palavereja, yksi haastattelu, kaksi artikkelia valmiiksi, yhden artikkelin viimeistely, yhden artikkelin kirjoittamista varten asiakkaan toivelistat siitä, mitä haastateltavasta pitäisi saada ulos,  sekä kaikki normit tekstikorjaus- ja kirjoitustyöt.

Pohdinnassa: Voinko sanoa sille, joka haluaa tekstin kuin enteriä painaisi, että ei onnistu. Minulla on ammattiylpeyteni ja minun ammattini vaatii myös pari huokaisua. Jos ei muuten, niin kirjoitusvirheiden vuoksi.

Tekeillä: On pakko olla rohkea ja tehdä se, mitä ei haluaisi tehdä eli päästää teksti käsistä myös ei-niin-loppuun-asti-hiottuna. Minkäs teet. Kaikkea ei voi jäädä murehtimaan. Pitää pysyä hengissä.

Harmittamassa: Vielä sunnuntai-iltana kirjoitin täydellisessä flow’ssa uutta kässäriä. On kuin siitä olisi sata vuotta. Työ syö, mutta perheenkin on syötävä. Kässäreillä ei ruokita kuin omaa henkistä hyvinvointia.

Etsinnässä: Mesenaatti. Ilmoittakaa, jos tunnette sopivia.

Read Full Post »

Pikkuisen pöljä muttei liikaa

Olen istunut parikin kertaa diagnosoitavana. Voin sen tunnustaa näin näytönkin paikassa, sillä en peittele asiaa erityisemmin muutenkaan, ”todellisessa” elämässä. Olen kärsinyt (tai pikemminkin kokenut) raskausmasennuksen ja sen seurauksena saanut ns. huonot hermot: eli kun on kerran sairastanut masennusta, sairastaa helpommin toisenkin kerran.

Eräs yleislääkäri laittoi minut tässä taannoin tekstiin alan asiantuntijoille. Että jos on maanis-depressiivisyyttä, kun mielialat heittelevät eräänlaisissa sykleissä eikä laboratiossa saatu irti mitään asiaa selittävää.

Päälääkäri katseli minua vakavasti mutta selvästi hölmistyneenä. Kuinka ihminen, joka on yrittäjä, tekee paljon töitä, huolehtii asiakassuhteista ja niin edelleen voi väittää olevansa edes jossakin määrin ei-aina-niin-kunnossa.

Minulle annettiin terveen paprut, mutta käskettiin ottaa yhteyttä, jos alkaa ahdistaa. En ole ottanut, mikä tietysti voi olla virhe. Ainakin silloin, kun on vaikeaa. Oikeasti.

Positiivisinta oli kai se, kun todettiin vielä, että ”luovat ihmiset” voivat olla hiukan ailahtelevaisia. Toisinaan masentaa, toisinaan ei. ”Pitäisikö sinun vain oppia elämään asian kanssa?”

Höh, mitkä ihmeen luovat ihmiset? Olenko minä tässä nyt rinta rottingilla hiukkasen pöljä, mutta saan taatusti ”luovina kausina” jotain sitten aikaiseksi (myös töissä)? Kuulostaa siltä, miltä luovan ihmisen oletetaan olevan. Ei siltä, miltä luovan ihmisen pitää olla, jotta saakin jotain aikaiseksi. Ainakin, jos on luovissa töissä.

Joka tapauksessa minä soudan ja huopaan tunnelmieni kanssa ja usein aika pahasti. Olen terve, hyvä, mutta aika rasittava – ennen kaikkea itselleni. On raskasta kirjoittaa kuin heikkopäinen silloin, kun sujuu. Ja olla kirjoittamatta, kun ei suju. Toisaalta, työn vuoksi minun on ollut pakko oppia kirjoittamaan myös perslihaksilla, sillä en voi sanoa dead linelle, että siirry vähän, ei ole nyt luova kausi.

Yritän sanoa tällä kaikella, eilisen flow’n jatkoksi, että pitäisi osata nauttia paljon enemmän näistä oikeasti tuotteliaista ajoista,  jolloin tekstiä syntyy muutenkin kuin rutiinin tai istumalihasten avulla.

Tänään heräsin kello kuusi. Olin nukkunut kuin tukki. Hymyilin, kun muistin, miten jännittäviä asioita minulla olisi seuraavaksi päätettävissä päähenkilöilleni. Sellaisia tuntemuksia kirjoittaminen parhaillaan herättää. Niin kuin varsin hyvin tiedätte.

Tuntemisiin.

Read Full Post »

Kirjoittamista ei pääse pakoon

Olen tässä viime aikoina joutunut miettimään kirjoittamista sietokyvyn opettajana. Sehän on selvä, että kirjoittaminen opettaa ottamaan vastaan kritiikkiä, mikä ei aina ole helppoa. Negatiivisen palautteen saaminen on useimmiten sulattelua. Mutta yllättäen myös positiivinen palaute voi ajaa kirjoittamista ahdinkoon: Rima nousee. Iskee kauhua tehdä uutta, jos se ei olekaan niin hyvää kuin kehuttu.

Tietysti kirjoittaminen opettaa monia käytännön asioita oikeinkirjoittamisesta asioiden jäsentelyyn, tyylin ja kohteen ymmärtämistä ja puntaroimista, kaiken kaikkiaan melkoista valikoimista ja kaaoksen hallintaa.

Viime aikoina kirjoittaminen on kuitenkin opettanut minulle ennen kaikkea pettymysten käsittelyä. Aikakin kahdella tavalla: 1. Aina ei voi olla kirjoitusvire (vaikka kuinka haluaisi), 2. Aina ei myöskään voi ns. voittaa eli saada muista (päättäviä) ihmisiä oman tekstinsä taakse. Molemmat viisaudet olen toki oppinut työssäni copynä. Mutta pettymyksen jysähtävät aina aivan erilailla, kun kyseessä on oma työ. Asiakkaan työ ei koskaan ole samalla lailla oma työ, sillä siinä on kyse ammattilaisuudesta, ei (no) tunteen palosta.

Olen koettanut suhtautua omaan kirjoittamiseen myös hyvin ammattimaisesti. Kylmän viileästi. Aika ajoin se onnistuu. Mutta sitten tulee totuus vastaan: kirjoittamisen henkilökohtaisuutta ei pääse pakoon, kun kirjoittaa sydämestään.

Read Full Post »

Hätävara

Reilun kahden viikon päässä odottaa kirjoittajatapaaminen. Ihanaa, ihanaa, mutta yksi ongelma on tietysti: minulta puuttuu teksti, jota toiset voisivat arvioida. Yritin kyllä aloittaa uutta novellia, mutta siitä rupesi kehkäytämään aivan liian korkeasoutuinen ja raskas paketti, jota en jaksanut itsekään lukea uudelleen läpi.

Kun mieheni ilmoitti, että tietokone hajoaa, ota talteen kaikki tärkeät tiedostot, tajusin, että minulla voi ihan oikeasti olla tärkeitä tiedostoja. Romskukässärin siirsin saman tien sähköpostiin ja työkoneelle (jossa se tosin mahtoi olla jo ennessään turvassa). Mutta sitten muistin, että minulla on myös vanhoja tekstejä, tekstejä ajalta ennen Suuren Käsikirjoituksen Työstämistä (johon on mennyt viimeinen vuosi).

No niin. Olen nyt löytänyt tekstin kahden viikon päähän kirjoittajatapaamiseen. Teksti on vuodelta 2005. Silti se tuntuu yllättävän läheiseltä. Vaikka se edustaa eri lajia kuin viimeisen vuoden vienyt kässäri, siinä on jotain, johon minun on helppo tarttua. Jotain, joka tuntuu kuulostavan siltä, että minä olen kirjoittanut sen (viisi vuotta sitten!).

Hätävara, kyllä. Mutta samalla se voi olla opetustehtävä. Aion nimittäin nyt, juuri nyt, alkaa muokata hätävaraani. Siitä pitäisi tulla osallistuja Kouvolan dekkarinovellikisaan. Ajatus voi olla melko kaukainen, mutta suhtaudun projektiini matemaattis-luonnontieteelliselle objektiivisuudella: tämä on testi, kirjoittajalaboratoriokoe. Katsotaan, miten lapsuuskertomus muuttuu dekkariksi.

Ehkä ei mitenkään. Mutta ainakin sitten olen todistanut sen – myös itselleni ja ihan oikeasti käytännössä.

Koetan raportoida tilannetta myös tänne. Mutta täytyy myöntää, että töiden ja koulun alku (kuopus aloitti niin ikään taipaleensa) on vienyt voimia niin, että väsymys on nuijinut sisäisen bloggarini hiljaiseksi hiireksi. Ehkä tämä tästä.

Mutta nyt hätävaran kimppuun. Teksti olisi pitänyt lähettää, hm, ainakin viikko sitten.

Read Full Post »

Paikoilleen pysähtynyt novelli

Eilisen vuodatuksen jälkeen pääsin kuin pääsinkin pitkästä aikaa käsiksi myös ”oikean” kirjoittamisen pariin. Tunti hujahti hyvässä uskossa, koska jälkeä syntyi, määrällä mitattuna. Vasta illan pimetessä ja lasten (vihdoinkin) nukahdettua uskalsin ajatella määrän sijasta sitä tärkeämpää. Se alkaa l:llä.

Kun olen selittänyt miehelleni novellin juonta, hän on innostunut, mikä on aika paljon, koska meillä on jonkin tason sanaton sopimus, että kirjoittamisesta emme juuri puhu. Minustakin idea on ollut hyvä. Mutta nyt, tietysti, käytännön toteutus tökkii ja rajusti. Pistää ihan näin kesken työpäivänkin.

Ongelma on helppo eritellä mutta vaikea korjata. Novelli on pysähtynyt paikoilleen. Se, mitä tapahtuu, ei tapahdu. Se vain todetaan.

Luin eilen eräästä naistenlehdestä nimimerkin kirjoittaman dekkarinovellin.Harpoin alkua sieltä täältä, mutta loppu oli pakko lukea kokonaan. Ei siksi, että se olisi ollut niin hyvä, vaan siksi, että loppua ei tavallaan ollutkaan. Kaikki asiat vedettiin vain selittävästi yhteen parissa viimeisessä kappaleessa aivan kuin virkkausohjeessa.

Silloin minä tajusin: minunkin novellistani on tulossa virkkausohje. Voi olla, että sanojensa puolesta oikeinkin kaunis ja metafoninen, mutta perkele (anteeksi), tekstinä, kokonaisuutena, se vain kokoaa kasan ajatuksia yhteen ilman fyysistä liikettä, toimintaa ja tapahtumaa.

Romaanikässärin aluksi minulla oli sama ongelma. Mutta koska kyse oli romaanista, saatoin vain suoltaa raakatekstinä lukuja ikään kuin harjoitukseksi. Yhtäkkiä liikettä alkoikin syntyä. Tarina alkoi muotoutua.

Novelli on niin paljon tiiviimpi kokonaisuus, että homma tuskin käynnistyy samalla tavalla. Tai sitten voi kysyä, olenko minä sittenkään tehnyt hommaa kunnolla. Jos vain on istuttava alas ja suollettava. Raakateksti uudelleen ja uudelleen. Vaikka kyseessä on sivumäärällisesti pienempi työ kuin romaani, siitä tuskin selviää sen vähemmällä.

Pitäisi kai minun tietää, että yhden sloganin keksiminen on työläämpää kuin kokonaisen esitteen kirjoittaminen.

Read Full Post »

Kirjoittajalaiska

Olen siirtynyt henkisesti täydellisesti elokuun puoliväliin. Silloin palaan takaisin töihin lomalta, jolla en ole vieläkään: tämän viikon teen vielä lehteä vaikka sitten aivot nollilla mutta teen kuitenkin.

Koska henkinen puoli on ns. puolivajeella, luulen, että Vaivanpalkka vaikenee myös näillä sivuilla joksikin aikaa. Tai, niin, sehän on jo vaiennut. Törkeästi ei ole antanut kuulla itsestään mitään pitkiin aikoihin eikä ole vaivautunut edes kommentoimaan niiden ajatuksia, joilla ne vielä pelaavat mielenkiintoisiksi blogiteksteiksi.

Viime kesänä pakkasin kannettavan työkoneen mukaan kesälomalle. Panin sen varalta muovipussiin, kun kuljin töihin pyörällä. Silloin satoi.

Nyt en aio tehdä samaa virhettä. En tarkoita koneen muovipussittamista vaan mukaan ottamista. Jätän sen töihin. Pidän itseni täysin vapaana teksteistä, joita saa syltätä taas koko syksyn. Annan aivojeni ajatella. Jos sieltä vaikka tulisi dekkarinovelli, johon Kouvola ja aihetta käsitelleet blogit ovat hiukan innostaneet. Tai jos sieltä vaikka tulisi into tulostaa kässäri ja laittaa se kustantajille. Sekin on yhä tekemättä, vaikka Karisto antaa olla kuulumatta itsestään ja kilpailustaan. Olisin kaivannut edes pienimuotoista mainintaa yrityksen nettisivuille siitä, missä asiassa mennään. Mutta toisaalta: miksi heidän pitäisi tiedottaa yhtään enempää kuin kerrottu jo on? Ahkera kirjoittaja kyllä toimisi jo itsekin. Minä en ole kamalan ahkera. Aion olla koko kesän kirjoittajalaiska.

Joka tapauksessa mukavaa ja rentouttavaa kesää kaikille.

Read Full Post »

Aivoton rikosten äärellä

Olen käynyt tänään mielenkiintoista sähköpostikeskustelua siitä, milloin teksti on hyvää, milloin siitä uupuu jotain. Olen kuullut (’lukenut’) monta mieleenpainuvaa kommenttia siitä, kuinka ihminen voi olla taitava kirjoittaja mutta ei sano oikeastaan yhtään mitään taidokkaalla tekstillään. Olen myös pohtinut, kiitos keskustelun, sanoman tai sanottavan merkitystä, syntyä ja olemusta osana tekstiä. Tällä(kin) kertaa osana viihdetekstiä.

Kuinka ollakaan: noin hyviä aiheita, enkä kykene ottamaan niistä yhtään esille nyt. En yhtään tuota ensimmäistä kappaletta enempää. Olen poikki. Olen saamarin väsynyt. Töissä on tappokiire, koska lomat lähenevät ja kaikki paikat sulkeutuvat. Mies on iltavuorossa. Lapset nahistelevat koko ajan. Siis, oikeasti koko ajan. Jokaisesta liikkeestä ja sanasta, jonka toinen tekee tai jättää tekemättä. Jokainen niistä on raportoitava minulle erikseen. Kovalla äänellä.

Ei. Minusta ei irtoa mitään. Onneksi posti toi tänään kuitenkin Kouvolan dekkarikirjoituskilpailun parhaimmistosta kerätyn novellikokoelman Murhattu mieli. Kerkesin huutojen välissä lukea kaksi novellia: toinen blogin kautta ”tutun”, toinen elävästä elämästä tutun ihmisen teksti.  (Suosittelen.)

Että jos nyt sitten sammuttaisi tämän uupumuksensa kunnon rikoksilla. Niin ja syntisellä voileivällä.

Read Full Post »

Paljonko on tarpeeksi aikaa nähdä sanansa uudelleen?

Odotan. Odotan, että aikaa kuluu sen verran, että näen sanani uudelleen.

Paljonko on tarpeeksi aikaa nähdä sanansa uudelleen? En ole ollenkaan varma. En ole varma edes siitä, että riittääkö jollekin tekstille tunti, toisella ei vuosikaan.

Joutunen ottamaan koneen kotiin ja lukemaan haastattelun illalla. Vähintäänkin huolimattomuusvirheiden jos ei koko kaaren vuoksi. Jokin ontuu, muukin kuin ehkä puuttuva t tai p. En vain saa otetta, mikä. Ehkä se, että minä en koe juttua omakseni. Se ei sytytä minua. Aiheessa ei ole vikaa. Vika on siinä, miten olen käsitellyt jutun, rakentanut kokonaisuuden. Se ei käynnisty. Se ei innostu. Se ei mene eteenpäin eikä herätä muuta kuin normi-ilmiön.

Pitääkö sitten aina saada aikaiseksi suuret väreet ja ihokarvojen nousu? Jospa ne kohoavatkin huomenna tai viikon päästä? Jospa sanat alkavatkin elämään taiton jälkeen? Painon jälkeen? Sitten, kun lehti on postissa ja hyllyissä?

Ei.

Minulla ei ole varaa odotella, toimiiko homma sittenkin. Minulla on vain sanat. Vain ammattitaitoni. Jos sanat eivät toimi ja minä tiedän sen kiusallisen hyvin, minun on tehtävä jotain.

Minun on kirjoitettava uudelleen. Lopultakin siihen menee vähemmän aikaa kuin odotteluun, että huono muuttuu hyväksi. Mikä tahansa on vähemmän kuin ikuisuus.

Read Full Post »