Uuden tekstin läpimurto

Ihmettelen tätä itsekin. Mutta minusta tuntuu, että uusi teksti on herännyt sisälläni. Mikä ihaninta, herääminen on tapahtunut paljon johdonmukaisemmin ja systemaattisemmin ja luontevammin kuin ensimmäisen kässärin kanssa.

Olen miettinyt tarinaa paljon, ilmeisesti täysin huomaamattani. Juuri, kun ajattelin, että alan lenkkeillä tai kutoa sukkaa, kirjoittaminen tuntuu taas maailman luontevimmalta ajantappajalta. Uimahallissa istuminen sen varmasti sai aikaiseksi. Puoli tuntia kynän ja ruutuvihkon kanssa, kun lapset pulikoivat altaissaan, on työvoitto. Tänä aamuna palkinnoksi on tullut jo ruutupaperillinen lisää. Plus kohtalaisen miellyttäviä ajatuksia juonenkäänteiksi. Jotkus niistä ehkä ihan toteuttamiskelpoisia. Mutta ainakin olen listannut kaikki ylös, ettei tarvitse jälkikäteen katua unohtamistaan.

Ensimmäisen kässärin kohdalla minulla meni hetki (no, vuosi ainakin) tajuta, ettei ensimmäisessä luvussa tarvitse tulla kaiken esille tavalla tai toisella.

Nyt olen paljon säästeliäämpi. Jaksan odottaa. En kerro vielä, mikä pääsivuhenkilössä oikein mättää. Annan vain vinkkejä. Ehkä vieläkin liikaa, mutta ainakin voin karsia niitä helpommin kuin kirjoittamalla romaanin, jonka ensimmäinen luku on kuin novelli tai tiivistelmä tulevasta.

Ehkä sitä kuitenkin jotain oppii, kun sinnikkäästi tekee. Nyt, kun ensimmäinen kässäri on matkannut (helkatin kalliin postin mukana) helsinkiläisosoitteisiin, olen ehkä jotenkin levollisempi. En usko, että joku soittaa minulle ensi viikolla ja haluaa tavata. Oikeastaan on hyvä, että todennäköisyys siihen, ettei puoleen vuoteen tai vuoteen tapahdu mitään, on suuri. Nyt saan rauhassa keskittyä kakkoseen. Jonkun kustantajan pöytälaatikkoon senkin on tarkoitus päätyä. Pitäähän ne tyypit pitää leivässä.

Advertisement

Read Full Post »

Postia hemmotteluvaiheessa

Voi juutas, joku tauti on iskemässä. Silmät eivät pysy auki, eikä mikään innosta. Töissä olen suorastaan nuokkunut. Vielä odottaa yksi palaveri, jonka istun läpi sinnillä. Sinnikäs on kyllä asiakin.

Olen jatkanut tulostusurakkaa: tänään kirjekuorien määrä kasvoi jälleen yhdellä. Sisällä on 268 sivua kässäriä ja osoitteena Vilhonkatu. Kai siellä joku kiireinen kustannustoimittaja joskus puolen vuoden päästä vilkaisee kirjallista lastani.

Sillä välin ihmettelen uuden käsikirjoituksen mukanaan tuomia riemuja. Ei ole vielä kiire (kun ei ole dead lineä). On vain sellainen kirjallinen hemmotteluvaihe, jolloin elän eräänlaisessa kirjallisessa pilvilinnassa kaikki ovet ja ikkunat ihanasti auki. Nukahdan suunnitelmiini (paha vain, en muista niitä aamulla) ja kelailen kuvioita myös pyöräilymatkoilla. Itse asiassa, taidan pelätä kynään tarttumista. Jos satu loppuukin. Ovet ja ikkunat paukahtavat kiinni. Tulee kirjallinen kuolema.

Joku päivä minä kuitenkin selviän taas eteenpäin. Nyt vain rallattelen ja tulostelen. Mihinkäs kadulle sitä laittaisi postia seuraavaksi?

Read Full Post »

Oravanpyörätila

Olen poikki: Kahdessa työpäivässä yhteensä viisi tuntia palavereja, yksi haastattelu, kaksi artikkelia valmiiksi, yhden artikkelin viimeistely, yhden artikkelin kirjoittamista varten asiakkaan toivelistat siitä, mitä haastateltavasta pitäisi saada ulos,  sekä kaikki normit tekstikorjaus- ja kirjoitustyöt.

Pohdinnassa: Voinko sanoa sille, joka haluaa tekstin kuin enteriä painaisi, että ei onnistu. Minulla on ammattiylpeyteni ja minun ammattini vaatii myös pari huokaisua. Jos ei muuten, niin kirjoitusvirheiden vuoksi.

Tekeillä: On pakko olla rohkea ja tehdä se, mitä ei haluaisi tehdä eli päästää teksti käsistä myös ei-niin-loppuun-asti-hiottuna. Minkäs teet. Kaikkea ei voi jäädä murehtimaan. Pitää pysyä hengissä.

Harmittamassa: Vielä sunnuntai-iltana kirjoitin täydellisessä flow’ssa uutta kässäriä. On kuin siitä olisi sata vuotta. Työ syö, mutta perheenkin on syötävä. Kässäreillä ei ruokita kuin omaa henkistä hyvinvointia.

Etsinnässä: Mesenaatti. Ilmoittakaa, jos tunnette sopivia.

Read Full Post »

Pikkuisen pöljä muttei liikaa

Olen istunut parikin kertaa diagnosoitavana. Voin sen tunnustaa näin näytönkin paikassa, sillä en peittele asiaa erityisemmin muutenkaan, ”todellisessa” elämässä. Olen kärsinyt (tai pikemminkin kokenut) raskausmasennuksen ja sen seurauksena saanut ns. huonot hermot: eli kun on kerran sairastanut masennusta, sairastaa helpommin toisenkin kerran.

Eräs yleislääkäri laittoi minut tässä taannoin tekstiin alan asiantuntijoille. Että jos on maanis-depressiivisyyttä, kun mielialat heittelevät eräänlaisissa sykleissä eikä laboratiossa saatu irti mitään asiaa selittävää.

Päälääkäri katseli minua vakavasti mutta selvästi hölmistyneenä. Kuinka ihminen, joka on yrittäjä, tekee paljon töitä, huolehtii asiakassuhteista ja niin edelleen voi väittää olevansa edes jossakin määrin ei-aina-niin-kunnossa.

Minulle annettiin terveen paprut, mutta käskettiin ottaa yhteyttä, jos alkaa ahdistaa. En ole ottanut, mikä tietysti voi olla virhe. Ainakin silloin, kun on vaikeaa. Oikeasti.

Positiivisinta oli kai se, kun todettiin vielä, että ”luovat ihmiset” voivat olla hiukan ailahtelevaisia. Toisinaan masentaa, toisinaan ei. ”Pitäisikö sinun vain oppia elämään asian kanssa?”

Höh, mitkä ihmeen luovat ihmiset? Olenko minä tässä nyt rinta rottingilla hiukkasen pöljä, mutta saan taatusti ”luovina kausina” jotain sitten aikaiseksi (myös töissä)? Kuulostaa siltä, miltä luovan ihmisen oletetaan olevan. Ei siltä, miltä luovan ihmisen pitää olla, jotta saakin jotain aikaiseksi. Ainakin, jos on luovissa töissä.

Joka tapauksessa minä soudan ja huopaan tunnelmieni kanssa ja usein aika pahasti. Olen terve, hyvä, mutta aika rasittava – ennen kaikkea itselleni. On raskasta kirjoittaa kuin heikkopäinen silloin, kun sujuu. Ja olla kirjoittamatta, kun ei suju. Toisaalta, työn vuoksi minun on ollut pakko oppia kirjoittamaan myös perslihaksilla, sillä en voi sanoa dead linelle, että siirry vähän, ei ole nyt luova kausi.

Yritän sanoa tällä kaikella, eilisen flow’n jatkoksi, että pitäisi osata nauttia paljon enemmän näistä oikeasti tuotteliaista ajoista,  jolloin tekstiä syntyy muutenkin kuin rutiinin tai istumalihasten avulla.

Tänään heräsin kello kuusi. Olin nukkunut kuin tukki. Hymyilin, kun muistin, miten jännittäviä asioita minulla olisi seuraavaksi päätettävissä päähenkilöilleni. Sellaisia tuntemuksia kirjoittaminen parhaillaan herättää. Niin kuin varsin hyvin tiedätte.

Tuntemisiin.

Read Full Post »

Aiheen vaatimus

Aloin reilu kuukausi sitten kirjoittaa pitkästä aikaa novellia. Valitsin päähenkilöksi maahanmuuttajatytön. Kirjoitin sivukaupalla, sillä olin päättänyt, etten antaisi periksi, vaikka homma ei heti sujuisi. (Olen periksi antavaa tyyppiä.)

Mutta homma ei sujunut, kaikesta yrityksestä huolimatta. Oikeasti. Sen verran paljon minä olen kirjoittanut elämäni aikana, että tiedän, milloin hyvä tulee, vaikka hitaasti, ja milloin ei tule hyvää eikä huonoa, vaikka mitä tekisi.

Jätin novellin. Mutta aihe ei jättänyt minua. Jokin sai minut eilen illalla aloittamaan koko tarinan uudelleen, uuden päähenkilön – tutumman – kera. Perusjuoni tai -teema kuitenkin jäi, mutta sen käsitteleminen ei tuntunut enää ylitsepääsemättömältä esim. maahanmuutajan kulttuuritaustan vuoksi.

Olenko liian laiska tekemään tutkimustöitä, jotta voisin tuoda tarinoihin uudenlaisia henkilöitä tai kulttuureita tai miljöitä? Todennäköisesti.

Mutta todellinen syy on, että minun tekee mieli kirjoittaa sellaisesta, jonka tunnen ainakin osittain itseni kautta. Kirjoittaminen on siis jollakin tasolla minulle kotipsykolointia, vai? Tai ehkä kyse on siitä, etten ole tarpeeksi kykenevä kirjoittaja. Pitääkö (jo) aiheen olla vaativa ja haastava, irti normiarjesta, sellainen, että jokainen ymmärtää, että kirjoittajalle siihen tarttuminen on ollut valtava ponnistus (saati kirjoittamisen vieminen loppuun kunnialla)?

Haluan olla sitä mieltä, ettei aihe naista pahenna. Ei ”helppo” aihe tee kirjoittamisesta jotenkin huonompaa tai tarkoituksettomampaa. Vai olenko sittenkin väärässä? Miltä niitä kirjallisuuspystejä voittavat? Vaikeat aiheetko? Monisyiset, historialliset ja kulttuurikytkentäiset?

Read Full Post »

Siellä missä kirjoitan

Minulla on hyvin ankea kirjoituspöytä. Se on suuri mutta tupaten täynnä niin minun kuin mieheni (turhaa) tavaraa. Viime aikoina pöydälle on ruvennut ilmestymään myös lasten tavaroita. Itse pöytäkin joutaisi epämääräisine ja huonoille paikoille asetettuine jalkoineen kaatopaikalle.

Tuo kaikki nousi silmiini uudella tavalla, kun luin Satakielen postauksen ihastuttavalta kuulostavasta työympäristöstään. Kun vastasin hänelle, tulin kuitenkin tehneeksi varsin arkipäiväisen havainnon: kirjoitan äärettömän harvoin siinä, varsinaisessa kirjoituspaikassani.

Viime keväänä kirjoittamani kässäri syntyi oikeastaan kokonaan keittiössä sillä aikaa, kun lapset katsoivat Pikku Kakkosta (kiitos ohjelmasta, jonka äärelle lapset voi huoletta jättää yksin). Osan tekstistä kirjoitin myös sängyssä yön pimeinä tunteina, kun itsesensuuri on minimissä ja kädessä lyijykynä ja pala paperia. Myöhemmin nakuttelin sitten käsinkirjoittamani koneelle, useimmiten keittiössä.

Kirjoitin myös uimahallin katsomossa ja kahviossa ja altaanreunalla, mökin vintillä, työpaikalla (tunnustan!), junassa, linja-autossa, leikkipuistossa, hotellihuoneessa, ravintolassa (useammassa), kahvilassa (useammassa), autossa ja erinäisissä muissa paikoissa. Oikeastaan kirjoitin kamalan työpöytäni äärellä vasta kun tein pari kuukautta lyhennettyä työviikkoa.

Vakipaikassa on kiistattomat hyötynsä, niin kuin esimerkiksi rauha, rutiinit ja nettisaatavuus.

Alati vaihtuvissa paikoissa on niin ikään hyötynsä. Sitähän näkee monen asian toisin, kun katsoo asiaa uudessa ympäristössä.

Minä kirjoittaisin mieluusti paljon enemmän rauhassa rumalla pisteelläni. Mutta koska arki on arkea ja joudun kirjoittamaan, kun siihen on tilaisuus (ei siis välttämättä otollinen mielentila, mitä sekin sitten on ja onko sitä edes, jos odottamaan käy), olen oppinut kirjoittamaan missä sattuu. Mitenhän käy sitten, kun lapset ovat isompia, tulevat ja menevät niin kuin tulevat ja menevät? Osaanko kirjoittaa kirjoituspöydän äärellä ja ihan milloin itse haluan?

Read Full Post »

Kirjoittamista ei pääse pakoon

Olen tässä viime aikoina joutunut miettimään kirjoittamista sietokyvyn opettajana. Sehän on selvä, että kirjoittaminen opettaa ottamaan vastaan kritiikkiä, mikä ei aina ole helppoa. Negatiivisen palautteen saaminen on useimmiten sulattelua. Mutta yllättäen myös positiivinen palaute voi ajaa kirjoittamista ahdinkoon: Rima nousee. Iskee kauhua tehdä uutta, jos se ei olekaan niin hyvää kuin kehuttu.

Tietysti kirjoittaminen opettaa monia käytännön asioita oikeinkirjoittamisesta asioiden jäsentelyyn, tyylin ja kohteen ymmärtämistä ja puntaroimista, kaiken kaikkiaan melkoista valikoimista ja kaaoksen hallintaa.

Viime aikoina kirjoittaminen on kuitenkin opettanut minulle ennen kaikkea pettymysten käsittelyä. Aikakin kahdella tavalla: 1. Aina ei voi olla kirjoitusvire (vaikka kuinka haluaisi), 2. Aina ei myöskään voi ns. voittaa eli saada muista (päättäviä) ihmisiä oman tekstinsä taakse. Molemmat viisaudet olen toki oppinut työssäni copynä. Mutta pettymyksen jysähtävät aina aivan erilailla, kun kyseessä on oma työ. Asiakkaan työ ei koskaan ole samalla lailla oma työ, sillä siinä on kyse ammattilaisuudesta, ei (no) tunteen palosta.

Olen koettanut suhtautua omaan kirjoittamiseen myös hyvin ammattimaisesti. Kylmän viileästi. Aika ajoin se onnistuu. Mutta sitten tulee totuus vastaan: kirjoittamisen henkilökohtaisuutta ei pääse pakoon, kun kirjoittaa sydämestään.

Read Full Post »

Matalalentotavuja

Nyt ei mene kirjoittajalla, tällä näin, hyvin. Töissä tekstit tökkivät ja kotona vieläkin pahemmin. On kuin koko kroppa olisi täynnä neuloja, joiden päissä lukee: ”Vaihda harrastusta, saakeli!” Ammatista koetan pitää kiinni kynsin hampain. En yksin palkan vuoksi vaan siksi, että olen siinä hyvä, keskimäärin.

Jotta kirjoittavat asiat olisivat ihan päin hanuria, kuulin juuri, että kotitietokoneemme on lasahtanut. Se on ollut odotettavissa. Tekstit on pelastettu cd:lle – lukuun ottamatta eilen kirjoittamaani uuden kässärin aloitussivuja, jotka tietysti tuntuvat nyt erinomaisilta. Ei printtiä, mistä tarkastaa asia. Ei varakopiota, josta jatkaa mahdollista erinomaisuutta. Aivan kuin konekin koettaisi sanoa, että vaihda harrastusta, saakeli.

Enkä vaihda. En, saakeli, vaihda. Talvisodastakin on selvitty.

Read Full Post »

Hätävara

Reilun kahden viikon päässä odottaa kirjoittajatapaaminen. Ihanaa, ihanaa, mutta yksi ongelma on tietysti: minulta puuttuu teksti, jota toiset voisivat arvioida. Yritin kyllä aloittaa uutta novellia, mutta siitä rupesi kehkäytämään aivan liian korkeasoutuinen ja raskas paketti, jota en jaksanut itsekään lukea uudelleen läpi.

Kun mieheni ilmoitti, että tietokone hajoaa, ota talteen kaikki tärkeät tiedostot, tajusin, että minulla voi ihan oikeasti olla tärkeitä tiedostoja. Romskukässärin siirsin saman tien sähköpostiin ja työkoneelle (jossa se tosin mahtoi olla jo ennessään turvassa). Mutta sitten muistin, että minulla on myös vanhoja tekstejä, tekstejä ajalta ennen Suuren Käsikirjoituksen Työstämistä (johon on mennyt viimeinen vuosi).

No niin. Olen nyt löytänyt tekstin kahden viikon päähän kirjoittajatapaamiseen. Teksti on vuodelta 2005. Silti se tuntuu yllättävän läheiseltä. Vaikka se edustaa eri lajia kuin viimeisen vuoden vienyt kässäri, siinä on jotain, johon minun on helppo tarttua. Jotain, joka tuntuu kuulostavan siltä, että minä olen kirjoittanut sen (viisi vuotta sitten!).

Hätävara, kyllä. Mutta samalla se voi olla opetustehtävä. Aion nimittäin nyt, juuri nyt, alkaa muokata hätävaraani. Siitä pitäisi tulla osallistuja Kouvolan dekkarinovellikisaan. Ajatus voi olla melko kaukainen, mutta suhtaudun projektiini matemaattis-luonnontieteelliselle objektiivisuudella: tämä on testi, kirjoittajalaboratoriokoe. Katsotaan, miten lapsuuskertomus muuttuu dekkariksi.

Ehkä ei mitenkään. Mutta ainakin sitten olen todistanut sen – myös itselleni ja ihan oikeasti käytännössä.

Koetan raportoida tilannetta myös tänne. Mutta täytyy myöntää, että töiden ja koulun alku (kuopus aloitti niin ikään taipaleensa) on vienyt voimia niin, että väsymys on nuijinut sisäisen bloggarini hiljaiseksi hiireksi. Ehkä tämä tästä.

Mutta nyt hätävaran kimppuun. Teksti olisi pitänyt lähettää, hm, ainakin viikko sitten.

Read Full Post »

Paikoilleen pysähtynyt novelli

Eilisen vuodatuksen jälkeen pääsin kuin pääsinkin pitkästä aikaa käsiksi myös ”oikean” kirjoittamisen pariin. Tunti hujahti hyvässä uskossa, koska jälkeä syntyi, määrällä mitattuna. Vasta illan pimetessä ja lasten (vihdoinkin) nukahdettua uskalsin ajatella määrän sijasta sitä tärkeämpää. Se alkaa l:llä.

Kun olen selittänyt miehelleni novellin juonta, hän on innostunut, mikä on aika paljon, koska meillä on jonkin tason sanaton sopimus, että kirjoittamisesta emme juuri puhu. Minustakin idea on ollut hyvä. Mutta nyt, tietysti, käytännön toteutus tökkii ja rajusti. Pistää ihan näin kesken työpäivänkin.

Ongelma on helppo eritellä mutta vaikea korjata. Novelli on pysähtynyt paikoilleen. Se, mitä tapahtuu, ei tapahdu. Se vain todetaan.

Luin eilen eräästä naistenlehdestä nimimerkin kirjoittaman dekkarinovellin.Harpoin alkua sieltä täältä, mutta loppu oli pakko lukea kokonaan. Ei siksi, että se olisi ollut niin hyvä, vaan siksi, että loppua ei tavallaan ollutkaan. Kaikki asiat vedettiin vain selittävästi yhteen parissa viimeisessä kappaleessa aivan kuin virkkausohjeessa.

Silloin minä tajusin: minunkin novellistani on tulossa virkkausohje. Voi olla, että sanojensa puolesta oikeinkin kaunis ja metafoninen, mutta perkele (anteeksi), tekstinä, kokonaisuutena, se vain kokoaa kasan ajatuksia yhteen ilman fyysistä liikettä, toimintaa ja tapahtumaa.

Romaanikässärin aluksi minulla oli sama ongelma. Mutta koska kyse oli romaanista, saatoin vain suoltaa raakatekstinä lukuja ikään kuin harjoitukseksi. Yhtäkkiä liikettä alkoikin syntyä. Tarina alkoi muotoutua.

Novelli on niin paljon tiiviimpi kokonaisuus, että homma tuskin käynnistyy samalla tavalla. Tai sitten voi kysyä, olenko minä sittenkään tehnyt hommaa kunnolla. Jos vain on istuttava alas ja suollettava. Raakateksti uudelleen ja uudelleen. Vaikka kyseessä on sivumäärällisesti pienempi työ kuin romaani, siitä tuskin selviää sen vähemmällä.

Pitäisi kai minun tietää, että yhden sloganin keksiminen on työläämpää kuin kokonaisen esitteen kirjoittaminen.

Read Full Post »