Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Rikollista’ Category

Olen siirtynyt henkisesti täydellisesti elokuun puoliväliin. Silloin palaan takaisin töihin lomalta, jolla en ole vieläkään: tämän viikon teen vielä lehteä vaikka sitten aivot nollilla mutta teen kuitenkin.

Koska henkinen puoli on ns. puolivajeella, luulen, että Vaivanpalkka vaikenee myös näillä sivuilla joksikin aikaa. Tai, niin, sehän on jo vaiennut. Törkeästi ei ole antanut kuulla itsestään mitään pitkiin aikoihin eikä ole vaivautunut edes kommentoimaan niiden ajatuksia, joilla ne vielä pelaavat mielenkiintoisiksi blogiteksteiksi.

Viime kesänä pakkasin kannettavan työkoneen mukaan kesälomalle. Panin sen varalta muovipussiin, kun kuljin töihin pyörällä. Silloin satoi.

Nyt en aio tehdä samaa virhettä. En tarkoita koneen muovipussittamista vaan mukaan ottamista. Jätän sen töihin. Pidän itseni täysin vapaana teksteistä, joita saa syltätä taas koko syksyn. Annan aivojeni ajatella. Jos sieltä vaikka tulisi dekkarinovelli, johon Kouvola ja aihetta käsitelleet blogit ovat hiukan innostaneet. Tai jos sieltä vaikka tulisi into tulostaa kässäri ja laittaa se kustantajille. Sekin on yhä tekemättä, vaikka Karisto antaa olla kuulumatta itsestään ja kilpailustaan. Olisin kaivannut edes pienimuotoista mainintaa yrityksen nettisivuille siitä, missä asiassa mennään. Mutta toisaalta: miksi heidän pitäisi tiedottaa yhtään enempää kuin kerrottu jo on? Ahkera kirjoittaja kyllä toimisi jo itsekin. Minä en ole kamalan ahkera. Aion olla koko kesän kirjoittajalaiska.

Joka tapauksessa mukavaa ja rentouttavaa kesää kaikille.

Read Full Post »

Olen käynyt tänään mielenkiintoista sähköpostikeskustelua siitä, milloin teksti on hyvää, milloin siitä uupuu jotain. Olen kuullut (’lukenut’) monta mieleenpainuvaa kommenttia siitä, kuinka ihminen voi olla taitava kirjoittaja mutta ei sano oikeastaan yhtään mitään taidokkaalla tekstillään. Olen myös pohtinut, kiitos keskustelun, sanoman tai sanottavan merkitystä, syntyä ja olemusta osana tekstiä. Tällä(kin) kertaa osana viihdetekstiä.

Kuinka ollakaan: noin hyviä aiheita, enkä kykene ottamaan niistä yhtään esille nyt. En yhtään tuota ensimmäistä kappaletta enempää. Olen poikki. Olen saamarin väsynyt. Töissä on tappokiire, koska lomat lähenevät ja kaikki paikat sulkeutuvat. Mies on iltavuorossa. Lapset nahistelevat koko ajan. Siis, oikeasti koko ajan. Jokaisesta liikkeestä ja sanasta, jonka toinen tekee tai jättää tekemättä. Jokainen niistä on raportoitava minulle erikseen. Kovalla äänellä.

Ei. Minusta ei irtoa mitään. Onneksi posti toi tänään kuitenkin Kouvolan dekkarikirjoituskilpailun parhaimmistosta kerätyn novellikokoelman Murhattu mieli. Kerkesin huutojen välissä lukea kaksi novellia: toinen blogin kautta ”tutun”, toinen elävästä elämästä tutun ihmisen teksti.  (Suosittelen.)

Että jos nyt sitten sammuttaisi tämän uupumuksensa kunnon rikoksilla. Niin ja syntisellä voileivällä.

Read Full Post »

Olen tässä vatkannut edes ja takaisin kirjoittamiseni kanssa. Ei ole oikein paloa mihinkään, etenkään, kun töissä saa hakata sikamaista vauhtia vuoroin artikkelia, esitettä, slogania ja konseptisuunnitelmaa. Mitä sitä enää kotona vaivaamaan päätä sanasodalla!

Mutta toisaalta: kirjoittamisen (siis kunnollisen kirjoittamisen, ei vain töikseen kirjoittamisen) kaipuu kytee minussa. Huomaan suunnittelevani uusia projekteja puolihuolimattomasti mieluummin kuin puuttuvia otsikoita. Voi, kunpa joku vain maksaisi minulle siitä, että voisin siirtää puolihuolimattomuudet vakavasti otettavien ajatusten joukkoon.

Joka tapauksessa, törmäsin tänään sattumalta kisaan, joka voisi olla mielenkiintoinen puolihuolimaton tosissaan otettava välityö: Kouvolan dekkarikisa. Kannattaa tutustua tarkemmin. Aikaa on joulukuuhun. Jos tässä kesän muhituttaisi kunnon tarinaa ja sitten – laittaisi kai rikoksen liikkeelle.

Mutta niin, en tiedä sitten. Minusta tuntuu, että kirjoittamiseni on palanut sille pilvilinna-asteelle, jolla se on ollut vuosikausia. Että sitten joskus. Että kyllä sitä sitten.

En tykkää yhtään saamattomuudestani, mutta nautin siitä, kun minulla on aikaa. Tulisikohan ajanpuutteesta hyvä rikostarina?

Read Full Post »

Viime syksynä liikuin postauksinenikin ”rikollisessa”  maailmassa. Kirjoitin Kolmiokirjan dekkaripokkarikisaan kässärin jonkinlaisena verryttelevänä  välityönä ennen kuin tohdin (tai osasin) tarttua ns. varsinaiseen kässäriin (joka ei ole dekkaria nähnytkään).

No, dekkaripokkarimitalit on nyt jaettu. Onnea vain voittajille, missä ikinä olettekin. Minun tekstini jysähti ilmeisesti jonnekin sijojen 4 – 6 välille. Olen sikäli tyytyväinen, että tekstejä oli kaikkiaan kuitenkin 46 ja taso ilmeisesti hyvä. Dekkaria voisi siis harkita joskus muulloinkin. Ehkä jopa muuten kuin ”välityönä”.

Tällä hetkellä en tosin osaa tarttua mihinkään, eikä tarttumisen aika nyt olekaan. Vastahan tässä kolahti postitoimiston ovi ja paketti lähti vuorostaan Karistolle. Mielessä kuitenkin jäytää kysymys, onko mitään järkeä lähettää kilpailuihin yhtään mitään. Olen jo aikaa sitten luopunut yksittäisistä novellikisoista, sillä en jaksa kirjoittaa annetusta aiheesta (ja ohjeiden mukaan) sekä töikseni että sitten vielä huvikseni. Mutta entä nämä isojen kässäreiden kisat? Mitä kun tekstin lukee sellainen esiraatilainen, jota se ei kiinnosta tippaakaan? Toisaalta, hölmö kysymys, voisihan sen lukea sellainen kustannustoimittaja (tai hänen free lancer -apurinsa), jota teksti ei kiinnosta tippaakaan. Yhtä kaikki: kannet ovat takuulla vaivan takana. Dekkaripokkari ne saa, tässä joskus. Kivaa sekin, täydentää värisuoraa kirjahyllyyn.

Mutta lyhyestä virsi kaunis.

Halusin toivottaa kaikille myös oikein rentouttavaa pääsiäistä – kynä sormissa tai ilman.

Read Full Post »

Teippasin äskettäin kiinni tämän syksyn tärkeimmän paketin (Lapsen synttärit ovat vasta kuukauden päästä eikä tämä liity niihin.). Ylpeyttä uhkuen esittelin paksua muovipehmusteista kuorta miehelle.

– Katsos, tää paketti lähtee huomenna kirjoituskilpailuun.

Sitten piti löytää vielä osoite. Se oli sen nivaskan viimeisillä sivuilla, joissa oli kerrottu, mitä kilpailu kaipaisi teksteiltä. Silmä tarttui pariin eka riviin, sitten seuraavaan kappaleeseen, ja pian olin ahminut koko ensimmäisen ohjesivun.

Pyhä pietari sentään! Humina heilahti korvien välissä: olinko tehnyt juuri syksyn tärkeimmän paketin tekstistä, joka oli kirjoitettu aiheen vierestä?

Piti hyperventiloida, kuvainnollisesti. Piti ottaa ohjepapru uudelleen käteen ja lukea. Siinä sanottiin jotenkin niin, että tekstissä pitäisi olla sitten rikollinen, joka saisi olla paha, mutta pitäisi siinä olla jotain inhimillistäkin.

Rikollinen? Mikä hiton rikollinen? Ei minun tekstissäni ole rikollista! Siinä on kyllä dekkarin juoni mutta ei rikollista. Eikä poliisia sen enempää.

Kolme yötä ja kaksi päivää aikaa hommata käsikseen rikollinen.

Tai sitten ei. Sydän pamppaillen tajusin, että tarinassa on myös rikollisensa. Mutta ne eivät ole tekstissä. Ne ovat tekstin ulkopuolella. Läsnä ilman korostusta mutta kuitenkin kaiken muun liikkeelle panevana voimana – rikollisina.

Tämä on ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun analysoin itselleni kirjallisuusopintotaustoillani omaa tekstiäni. Jätän tulkinnat mieluusti muille ja kirjoitan vain.

Rikollista joutua pohtimaan turhia.

Read Full Post »

Rikos on ratkaistu

Kello 21.03. Vielä 27 liuskaa oikolukematta. Mutta tänään minä ne luen, vaikka  viimeöinen migreeni möyryää hennosti vielä silmän takana. Kuin varoituksena, että voi puhjeta uudelleen.

Minähän luen. Perhana. Olen loppuimussa. Tunnelin päässä näkyy valmis pokkari.

Rikos tehty ja selvitetty. Nainen ja mies kohdanneet, eronneet, kohdanneet, eronneet, kohdanneet. Suudelma suudeltu. Se on finito nyt. Loput jätetään herran (tai tässä tapauksessa kai useamman rouvan) haltuun. Raati päättäköön, kuka on onnistunut sivuillaan parhaiten.

No, mutta rehellisesti, come on, sano nyt, miten itse suoriuduit?

Ok, kasi minkka, ehkä. Jos ajatellaan kokonaisuutta.

Kymppi plussa, jos ajatellaan, että olen kirjoittanut pokkarin kahdessa kuukaudessa, kahdeksantuntisen työpäivän jälkeen, ei kun sen jälkeen, kun lapset ovat menneet nukkumaan (mies iltatöissä). Joo, ehdottomasti kymppi plussa sisukkuudesta. Voisikohan mukaan laittaa asiasta saatekirjeen? Että ottakaa nyt, pirulauta, huomioon olosuhteet. Ei mahda onnistua. Sitä paitsi, mitä tässä ruikuttamaan. Jokainen tekee sitä, mitä rakastaa. Minkä sille voi, että tykkää rääkätä itseään sanoilla.

Seuraava ralli on odottamassa. Tai oikeastaan se pääralli. Pokkari oli vain välipala, sormiharjoitus kesän jälkeen.

Varokaa nahkaanne, Kirsi ja Paula!

Kello 21.11 poistun lukemaan. Öitä.

Read Full Post »

Perhanan sisäiset äänet!

Kadonnut on löytynyt, mutta loppusuudelma puuttuu. Olen siis päässyt maalisuoralle pokkarini kanssa. Jälleen kerran.

Tällä kertaa en kuitenkaan hykertele tyytyväisyydestä. Minulla on sellainen olo kuin olisin pettänyt itseni. Olen koettanut kaivella syytä moiseen tuntemukseen. Mutta eihän sitä löydy. Joka tapauksessa tuo tyytymättömyys meinaa tehdä minusta vainoharhaisen. Korjaan, korjaan, muutan, muutan. Mitä jää jäljelle? Jääkö mitään? Pitäisikö kirjoittaa koko homma uusiksi? Tappaa kaikki rakkaat  ja sitä rataa?

Vai olenko minä vain kadottanut suhteellisuudentajuni? Mikä on järkevää viimeistelyä, mikä pelkkää typerää vimmaa?

Mutta silti, en hykertele tyytyväisyydestä. En  edes muista, milloin olen tuntenut näin selvästi, ettei homma ole kohdallaan,

Ikävintä on, että yleensä ihmisen intuitio pitää paikkaansa: sisäinen ääni on oikeassa. Kun tietää, ettei kirjoittaminen ole sujunut eikä jälki ole hyvää, sen vain tietää.

Perhanan sisäiset äänet! Olisi niin paljon helpompaa, jos ne vaikeanisivat.

Ei. Mitä minä puhun! Jos sisäiset äänet muuttuisivat mykiksi, olisin kusessa. Siis todella kusessa. Sisäiset äänet ovat ainoa asia, johon luotan. Sori vain, kaverit, mutta luotan sisäisiin ääniin enemmän kuin teihin. Jos joku teksti ei toimi, te ette todennäköisesti sano sitä niin suoraan kuin sisäiset äänet. Nehän ihan huutavat. (Niin kuin nyt.)

Ihan testimielessä toivonkin, että pokkari kuitenkin pääsee julki. Pakotan teidät, ystävät, lukemaan sen. Sittenpä se nähdään: sanotteko te suoraan, että jokin mättää, oikeasti.

Sisäiset äänet ovat puhuneet. Lähden ruoskimaan tekstiä. Tuskin se mitään auttaa. Ongelma on rakenteessa. Sitä ei poisteta muuttamalla paria sanavalintaa. Hohhoijaa.

Read Full Post »

Parhaiden palojen eliminointi

Kill your darlings. Ei todellakan mikään uusi uutinen kirjoittavalle (ja jonkun kurssin tai oppaan lukeneelle) kirjoittajaharrastelijalle.

Ennen vihaisin tätä darling-vaihetta. Mutta nyt minusta tuntuu, että siitä on tulossa yksi lempijutuistani. Ajatella, että pääsee ruotimaan omaa tekstiään, muokkaamaan sitä entistä paremmaksi ruksimalla kultaset yli ja vetämään muutenkin punaista kynää alla.  Tosin itse käytän delete-nappulaa ihan isän kädestä.

Sen verran olen oppinut, ettei rakkaita kannata kuitenkaan poistaa ihan täysin. On hyvä jättää omaksi tiedostokseen versio, jossa ne pyörivät mukana. On nimittäin käynyt niinkin, että tiedosto ”Darlings – vain puolet tuhottu” on lopultakin ollut parempi kuin tiedosto ”Darlings – kaikki tuhottu”. Meillä kaikillahan menee joskus överiksi, myös rakkaussuhteissa.

Pitemmittä puheitta. Rikollinen tekeleeni, täältä tullaan, murhaamaan parhaat palat!

(Mutta, pliis, ei laihduta liikaa. Minä tarvitsen pyydetyn merkkimäärän.)

Miten muuten sinulla? Onko ongelmia parhaiden palojen poistamisessa?

Read Full Post »

Viime luvussa olen käynyt huipulla yhdessä oudon pariskunnan kanssa. Päähenkilö on vihdoinkin kohdannut sankarin, myös intiimisti, niin kuin genreen kuuluu.

Olen vaiheessa. Erotiikka takana ja arki edessä. Pitäisi pykätä pari kolme sivua seesteistä kuvausta, koska hei, sivumäärä ei ole kasvanut tarpeeksi (ja tässä genressä se on aika tarkkaan määritelty).

Mitä minä teen? Venytänkö suutelo-osastoa vielä? Otanko sittenkin paidan pois ja kuvailen ihohuokosetkin? Äänteleekö mies kuin karhu vai niin kuin susi? Vai piirränkö sanoitse kuvaa raanusta, joka on ripustettu sängyn päätyyn? Vai olisiko se sittenkin peili, josta sankaritar näkisi onnensa kasvavan?

Juutas. Kirjoittajakoulutuksissa suositaan kymmenenminuuttisia. Väitän kuitenkin, että paljon opettavaisempaa on ollut 35 000-sanaiset. Se tahtoo tarkoittaa 65 liuskaa A4:sta yhdellä (epätoivoisella) rivivälillä. Kokeilkaa. Ehtona on, että mukana on romantiikkaa. Niin ja tässä tapauksessa myös rikos. Niin määrää kilpailu.

Mutta kuinka pääsen eteenpäin? Kuinka jatkan arjesta, kirjallista tyhjäkäyntiä, jota kohta (ja sanamäärä) nyt yksinkertaisesti vaativat? Koko ajan on juostu hektisesti eteenpäin. Nyt pitäisi rauhoitua.

Jos ottaisin sen kymmenminuuttisen. Aloitussanoiksi vaikka ”Kaksi päivää myöhemmin”. Kuulostaa hyvältä. Sensuuri hiiteen ja sanoja kasaan. Lapset niiskuttavat huoneessaan siihen malliin, että räkä on hallinnassa. Ehkä ehdin, kun olen nopsa, siis kymmenminuttinen. Lasketaan montako sanaa siinä kerkiää. Ilmoitan myöhemmin. Mutta suuteloa en venytä. Siitä tulisi jo siirappia.

Pusi pusi. Sunnuntai ja sataa.

Read Full Post »

Olen onnellinen nainen. Olen päässyt loppusuoralle rikostarinassani. Tiedoksi kaikille, jotka haluavat kokeilla vastaavaa: se ei ole niin helppoa kuin miltä kuulostaa.

Mutta huumori auttaa. Pitää nauraa itselle ja pitää vissiin nauraa myös tarinalle ja ennen kaikkea tarinassa. Ei nyt ihan veitsi kurkulla mutta sinne päin.

Minä löysin motiivin (ja motivaation siinä sivussa). Mutta erityisen tyytyväinen olen tapaan, jolla neiti Etsiväni ratkaisee rikoksen, ainakin pääsee hyvin jäljille. Johtolanka on tennissukka. Nuo miehen ikuiset lemmikit ja naisten himontappajat.

Tästä on hyvä jatkaa. Jatkakaa tekin. Tutkikaa tennissukkanne uudelleen. Niistä voi löytää aineksia vaikka mihin.

Read Full Post »

Older Posts »