Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for tammikuu 2010

Nyt, kun olen lukenut läpi lähestulkoon koko kässärini, näen sen, mitä kirjoittajaopettajani on sanonut aina silloin tällöin lempeän toistelevasti: tekstini on hyvin raskaslukuista siksi, että siinä on vähän suvantoja. Lukija ei pääse juuri hengähtämään muuta kuin pisteiden kohdalla. Se ei sitten riitä.

Ongelma ei tietenkään ole paljastunut minulle, koska olen kirjoittanut kässärin pätkissä ja hyvinkin pitkien taukojen katkaisemina. Eli, olen joka kerta kirjoittanut sillä tavoin kuin minusta päähenkilön sielunmaisemaan sopii. Hän on varsin menevä eikä juuri muuta kuin hötkyilee. Eräänlainen tyypillinen chick lit -kana siis, joka ei juuri ole sielunsisäisessä puheessaan kuvannut iltaruskoja eikä olohuoneen sisustusta.

Mutta silti, vaikka kyseessä olisi ties minkälaisen vauhtimimmin tarina, pitäisi lukijalle sallia hiukan lomailua. Näin tapahtuukin sitten tekstin loppupäässä, kun päähenkilö on jo kohdannut henkilökohtaisen ”tragediansa” eli maailma on muuttunut kertajysäyksellä. Muutoksesta kielee tietyllä tapaa silloin myös kerronnan taso tai tyyli: mukana on enemmän kuvailua, myös iltaruskoa ja olohuonetta.

Ongelma on vain tuo hektinen alkupää. Jaksaako sitä kukaan? Jos alkua ei jaksa, ei tule loppuakaan.

Onneksi minun ei tarvitse ratkaista ongelmaani tässä ja nyt. Voin hautoa chick lit -ongelmamunaani tässä vielä kuukauden päivät. Ehkä seuraavalla lukukerralla, jolloin huomio ei kiinny toivottavasti enää myös kaikkeen muuhun korjattavaan, löydän paremmin tien myös hengähdystaukoihin ja keksin, kuinka pujottelen niitä maailmaan, jossa päähenkilö ei juuri hengitä muuta kuin salamipitsan äärellä pitkän illan jälkeen.

Rauhallisia hengenvetoja kaikille teille!

Read Full Post »

Olen viime aikoina nukuttanut itseni (tehokkaasti) miettimällä illan viimeisinä hetkinä peittoon käpertyneenä, mitä pirua keksin nimeksi käsikirjoitukselleni. Mitkä ovat ne sanat, joilla koetan kuvastaa sen sisältöä tyylillisesti  samalla tavalla kuin olen pyrkinyt kirjoittamaan tarinan?

Nimihän ei ole mikään pikku juttu. Kun on käytettävissä vain pari sanaa ja niiden pitäisi sitten herättää uteliaisuus, paljastaa sopivasti, jäädä mieleen ja olla jollakin tavalla ehkä myös erityisiä.

Nimien keksiminen herättää myös töissä, mainosmaailmassa, aina kohtalaisen syvän nielaisun. Nimiä sattuu olemaan niin paljon, että aika monta hyvää on joku muu oivaltanut jo aiemmin. Nimen pitäisi olla myös sen verran visuaalinen, että siitä on jollakin tapaa iloa myös logona.

Pari yötä sitten, juuri ennen nukahtamista, keksin kaksi sanaa. Väsyneenä ajattelin, etten kirjoita niitä ylös. Kyllä minä ne muistan, kun ovat niin hyviä.

Mutta en minä muistakin kuin – vahingossa. Ne palautuivat mieleeni vasta eilen, kun luin kässäristä osiota, jossa oli pureuduttu juuri siihen, mistä nuo kaksi sanaa olivat osuva kielikuva. Silloin ne välähtivät mieleeni jostakin unen tajunnan syvyyksistä.

En ole vielä päättänyt, mikä on kolmas sana, sillä jotain pitää olla. Ehkä se on pelkkä ja, ehkä jotain tukevampaa, jolloin mennään yhdyssanalla.

Minua kiehtoisi Miehet jotka vihaavat naisia -tyyppinen nimi. Mutta vähän niin kuin Olemisen sietämätön kevyes, tuntuu, että nimityyppi alkaa kärsiä inflaatiota. Siihen mennessä, kun kässärini on maailmalla, on jo monta erilaista risteytystä naisia vihaavista miehistä.

Mutta saahan sitä leikkiä. Kas näin.

Naisten, jotka riippuivat toisissaan.
Naiset, jotka varastivat toistensa unelman.
Naiset, jotka eivät nähneet itseään pidemmälle.
Naiset, jotka luulivat haluavansa eri asiaa.

Että niin. Ei hyviä nimiä. Mutta kiteyttäviä kyllä.

Read Full Post »

Takana on korjaamisviikonloppu. Olen hyvin helpottunut, kun voin sanoa näin, sunnuntai-iltana, että homma meni nappiin enemmän kuin koskaan uskalsin edes unelmoida. Ehkä juju onkin juuri siinä: asetin itselleni kohtuulliset tavoitteet ja ylitin ne huimasti. Jos olisin pyrkinyt siihen, mihin nyt pääsin, en olisi ollenkaan näin onnellinen.

Simppeliä mutta niin toimivaa ja palkitsevaa.

Viimeistely tai korjaaminen, ihan mitä termiä nyt halutaan käyttää, on mielenkiintoista puuhaa. Olen tänäänkin lukenut tekstiosioita, joiden olemassa oloa en edes muistanut. En siksi, että olisin halunnut pyyhkiä ne mielestäni, vaan siksi, että ne on kirjoitettu vaiheessa, jota en vain muista. On ollut ilmeisesti hiukan stressi.

Korjaillessani ja paikkaillessani mietin, kykenisinkö koskaan kommentoimaan samalla tavalla toisen ihmisen tekstiä. Totta kai teen sitä silloin tällöin töikseni. Mutta kyse on aina lyhyestä tekstistä, jolla on tietty tarkoitus. Ei luovasta kirjoittamisesta romaanikässärin muodossa ollenkaan.

Vaikka pystyisin kommentoimaan toisen tekstiä, merkitsemään siihen karkeasti sanottuna hyvät ja huonot kohdat, en usko, että osaisin perustella valintojani. Vaikuttaa nimittäin siltä, että oli tämä uudelleen kirjoittaminen kuinka analyyttinen vaihe hyvänsä, siihen kätkeytyy ainakin oman tekstin kohdalla samantyyppinen ”luova” piirre kuin ensimmäisessä tekstiversiovaiheessa: intuition ääni. Se nyt vain on niin, että intuitio tai sydän tai jokin muu mahti sanelee osin tekstin asioita eikä juurikaan perustele päätöksiään. Asiat ovat luontevasti niin kuin mahti sanoo.

Sitten on tilanteita, joissa järki, tai analyyttinen mahti, rynnistää paikalle ja survaisee intuitiota kylkeen huutaen, että ratkaisu voi tuntua sydämessä todella hyvältä mutta kukaan muu ei sitä (syystä tai toisesta) älyä. Järkikulta osaa ja haluaa myös perustella väitteensä. Ne ovat niitä kill your darlings -kohtia. Sen verran olen jo oppinut, että viivaan ne surutta yli, vaikka sydän koettaisi huutaa tuskaisesti niiden perään. Joka kerta lopputulos on ollut parempi sekä järjen että lopulta sen luovemman mahdin mielestä.

Tällä tavoin olen seikkaillut nyt noin 130 liuskaa läpi. Kuvittelen olevani puolessavälissä. Tosin loppu, viimeinen luku, on kirjoittamatta. Mutta ei se mitään. Se odottakoon siellä, sillä intuitio sanoo, että järkevintä on tehdä se, kun kaikki muu on kunnossa.

Read Full Post »

Ovatko lukemisen määrä ja onnistuminen kirjoittajana jossakin suhteessa toistensa kanssa? Siinä kysymys, jota mietin aina joskus. Nykyään, tosin, vain hyvin laiskasti, mutta aikoon, opiskellessani, enemmän.

Muista sen ainoan kirjoittamisen kurssin, joka yliopistolla aikanani pidettiin, lehtorin tokaiseen, että hän tuntee vain yhden ihmisen, joka osaa kirjoittaa, vaikka ei lue juuri mitään. Siis, jos ei lue, ei voi osata kirjoittaa hyvin.

Minä luen tätä nykyä aika vähän. Totta kai useamman kirjan, mutta en viikossa enkä kuukaudessa vaan ehkä vuodessa. Kesällä tulee luettua paljon. Lapsena tuli luettua paljon. Nuorenakin. Mutta sitten, jossain vaiheessa, lukeminen hiipui. Luulen, että yksi syy oli se, että koetin alkaa lukea liian ”hienoja” kirjoja. Liian raskaita siis, suomeksi sanottuna. Kun olin ennen ahminut Madeleine Brentit ja kumppanit, jotenkin sitten yliopiston kirjallisuudenopinnot saivat kuivatettua innostuksen kirjoihin. Dekkarikurssi tuli yliopistolle vasta, kun lopettelin opiskeluja. Viihdekirjallisuus kuitattiin yhdellä tentillä.

Mutta en lue edelleenkään paljon. Sen sijaan kirjoitan – no – hurjasti. En sanamäärällisesti, mutta jos mitataan persuksilla istumista ja fyysistä työtä.

Aina silloin tällöin ajattelen, selviäisinkö etenkin rakenteellisista ongelmista helpommin, jos lukisin enemmän. Entä, täydentyisikö sanavarastoni jotenkin hedelmällisemmin, jos todellakin viettäisin aikaa myös muiden ihmisten tekstien parissa?

Kyllä, kyllä on varmasti oikea vastaus kaikkiin lukemisen ja kirjoittamisen sidoksia käsitteleviin kysymyksiin.

Sitten on se ikävä tosiasia myös: silloin, kun kirjoitan intensiivisesti, niin kuin nyt, en voi lukea (enkä puhu nyt työtöistä). En vain voi. Ystävä on neuvonut valitsemaan hyvin erilaisten tekstin tai kirjan kuin oma käsillä oleva työ. Mutta ei auta. Vähän niin kuin musiikki, lukemani teksti tarttuu omiin sanoihin tai ainakin koettaa tarttua. Ikään kuin oma rytmi häviää. Samalla tavalla käy, jos kuuntelen musiikkia kirjoittaessa. Sen rytmi varastaa tekstin oman rytmin. Tosin sekä musiikin että toisen tekstin rytmiä voi myös hyödyntää. Mutta se on kokonaan toinen tarina se.

Nyt pyörittelen yöpöydällä dekkaria. Avioliittodraamaa. Ehkä lukeminen onnistuisi nyt. Olen sentään saanut tulostettua juuri melkein puolet kässäristäni, joka on käynyt läpi yhden enemmän tai vähemmän intensiivisen lukukierroksen.

Jeps, kyllä elämä tästä vielä normalisoituu.

Read Full Post »

Perjantai, minun oma aamupäiväni, jippii.

Tämä alkaa nyt viimeistellä. Tai tehdä 2. versiota. Vuorossa on ensimmäisen lohkon viimeiset sivut. Olen merkinnyt printtiin lukiessa mieleentulevat parannukset sekä kohdat, jotka pitää katsoa nyt vielä uusin silmin. Nakuttelen kaiken mahdollisimman valmiiksi koneelle ja toivon, että seuraavallakin lukukerralla ratkaisut tuntuvat hyviltä. (Lukukertoja ei varmaan kärsi olla liian montakaan itsekriittisyyden vuoksi…)

Toivon, että saisin seuraavan kolmen tunnin aikana valmiiksi:
– ensimmäisen osion läpikäymisen
– muutaman ison, ensimmäisestä osiosta alkavan ja muualle vaikuttavan kohdan ratkaistua
– ehtisin printata seuraavia osioita valmiiksi, jotta voin istuttaa iltapäivällä lapset elokuvan ääreen ja lukea uusio osioita niin, että kun mies on iltapäivällä kotona, voin aloittaa uutta urakkaa koneen äärellä.

Vitsi, kun kuulostan tehokkaalta.

Katsotaan, miten muijan käy. Aika alkaa nyt. Piip.

Read Full Post »

Sanat eivät ole minun vaan Hemingwayn. Koska aika moni tutuksi tullut bloggari tuntuu taistelevan samassa kohdassa omaa kässäriään kuin minäkin, ajattelin kaivaa kohtaan sopivaa julkaistua faktaa erinomaisesta oppaasta nimeltään Elokuvan runousoppi.

Versio. Se on luvun nimi. Sitten tulee Hemingway. Sitten asia.

Kirjoittajat Vacklin ja Rosenvall ovat sitä mieltä, että ensimmäisen version tekeminen on monella lailla juhlaa (allekirjoitan). Käsikirjoitus myös tuntuu hyvältä – kiitos kirjoittamisen hybriksen. Toisaalta, jos sattuu niin ikävästi, että ensimmäinen versio meinaa ahdistaa, lohduttaa varmasti ajatus, että huonoa tekstiä ei ole. On vain ensimmäinen versio (fiksua).

Mutta ensimmäisen version jälkeen tulee väistämättä aika tehdä toinen versio. Jos ensimmäinen kirjoitetaan vaistonvaraisesti, toisessa kaveriksi pitää ottaa äly.

Toinen versio ei tarkoita yhtä kuin kosmeettista koskettelua. Pilkkuja tai adjektiiveja tai muuta ”meikkaamista”, jota tehdään silloin, kun dead line pukkaa päälle.

Toinen versio on kuin taloremontti: työlästä ja aikaa vievää. Päämääränä ei ole paranneltu versio ensimmäisestä vaan, kuten kirjoittajat toteavat hyvin, ”uusi teksti, jonka pohjana toimii vanha” (ei ihme, että aikaa on kulunut muutamaan sivuun tunti tolkulla).

Toinen versio vaatii kykyä tarkastella käsikirjoitustaan analyyttisesti: missä ovat heikot kohdat ja kuinka ne tulisi korjata. Itse pidän itseäni kohtalaisen hyvänä tarkastelija, kun kyse on toisen ihmisen tekstistä. Mutta oman tekstin katseleminen on monin verroin vaativampaa, sillä itse on niin syvällä sisällä tekstissä, ettei näe samaa kuin toinen näkee.

Kirjoittavat ehdottavat raskaan toisen vaiheen läpikäymiseen tiettyjä lääkkeitä.
1. Työ on hyvä suunnitella huolella.
2. On syytä arvioida, miten haluttuun lopputulokseen pääsee parhaiten. ”Mitä tarkempi ongelmanrajaus, sitä helpompaa on tekstin korjaaminen.”
3. Keskity ensin teknisiin seikkoihin, esim. rakenteen ja juonen muokkaamiseen.
4. Muuta ns. puhuvat päät toiminnaksi. Siis sen sijaan, että esim. henkilö x selostaa asiaa, selostettu asia esitetään tapahtumana, tekemisenä.
5. Kiillota tekstiä esim. valitsemalla oikeita sanoja ja kirjoittamalla kliseet auki.

Että sillä tavalla.

Ilokseni huomaan, että olen tehnyt asioita (sentään) tietyllä tavalla oikein. Mutta kuten tavallista, olen saattanut koettaa haukata liian ison palasen kerralla eli koettanut korjata kaikkea yhdellä ja samalla lukukerralla. Onneksi tehtävä itsessään on sen verran vaativa, että se on pakottanut minut myös automaattisesti pilkkomaan haukkaamistani pienempiin palasiin.

Kun ajattelee hiomista tai viimeistelyä kirjoittamisen analyyttisena vaiheena (ensimmäinen versio on siis luova vaihe) eikä vain pakollisena korjaamisena, saattaa työstä saada jopa ihan uudenlaisia kiksejä. Itse asiassa on oikeastaan hyvinkin hauskaa suhtautua omaan tekstiinsä kylmänviileästi ja pyrkiä ratkaisemaan sieltä esiin pulpahtelevia ongelmia. Niitä nimittäin piisaa. Aina välillä ei itsekään ymmärrä, mitä on yrittänyt jollakulla lauseella tai kielikuvalla tai juonenkäänteellä oikein saada aikaiseksi.

Niin, että kill your darlings, dear.

Read Full Post »

Pejantaina aloitin liuskasta numero yksi. Oman tekstin lukeminen pitkästä aikaa jännitti jo valmiiksi. On minulle käynyt joskus niinkin, että kun olen jonkinasteisessa hurmoksessa kuvitellut, että teksti on hienoa ja tosi tosi valmista, se on osoittautunut kuukauden tauon jälkeen hapatukseksi.

Nyt teksti kuitenkin pysyi kasassa. Riemuvoitto!

Kasassa pysyminen ei kuitenkaan tarkoittanut, etteikö jokainen liuska täyttyisi merkinnöistä. Itse asiassa, jokainen rivi ”valmista” tekstiä täyttyi merkinnöistä.

En ole yllättynyt merkintöjen määrästä. Olen yllättynyt työn hitaudesta. Vaikka minulla on ammattikirjoittajan kokemus siitä, miten tekstiä on myös hankala muuttaa, kun se on jo periaatteessa tehty kokonaisuudeksi ja kuinka jokainen muutos vaikuttaa myös todennäköisesti myös muualle kuin täsmälleen korjattuun tai muutettuun kohtaan, silti olen ollut lauantain jonkinlaisessa ”sokissa”: viimeistely on saamarin hidasta. Olin pitänyt sitä hitaana. Mutta jos olin ajatellut, että se on kilpikonnatyötä, se onkin etanatyötä. Ja se etana ryömii raskaassa hiekassa.

Huh.

En vaivaa ketään tarkemmilla selityksillä siitä, mikä kohta juuri minulla junnaa tai tekee kirjoittamisvaiheesta hitaan. Sanon vain, ettei hitaus ole yhtä kuin tylsää tai puuduttavaa. Hidas viimeistely on erittäin antoisa vaihe, sillä se pakottaa (viimeistään) miettimään sanojaan todella tarkkaan. Se pakottaa myös tarkastelemaan kokonaisuutta niin tyylillisesti, sisällöllisesti kuin monella muulla tapaa. Enää ei voi rallatella eteenpäin raakatekstimaisesti vaan pitää olla tarkkana.

Hitaus on minulle varmasti ahdistava tai paljon oppimista vaativa ”kompastuskivi” siksi, etten vain malta. Höö, ryntään seuraavaan asiaan tai tekstiin, kun alkaa tökkiä eikä tunnu pääsevät puusta pitkälle.

Niin ja ennen kaikkea: pitäisi aivan keskittyä.

Olen määritellyt siellä täällä, että olen nopea kirjoittaja. Se näyttänee nyt myös tarkoittavan, etten kovin hartaasti keskity siihen, mitä kirjoitan. Panen tuumasta toineen vain (niin kuin nyt tässä postauksissa esimerkiksi). En muista käyttäneeni ranskalaisia viivoja apuna tekstin rakentamisessa tai jäsentelyssä muuta kuin silloin, kun tenttivastaus piti olla saameksi. Kun panen tuumasta toimeen vain, tavallaan kirjoittamalla haen sitä, mihin pyrin. Se tarkoittaa yleensä nopeaa ja massiivistakin raakatekstiä, jonka sitten kirjoitan monella tapaa kokonaan uusiksi, uudeksi asiakirjaksikin – etenkin töissä. Mutta että sama teksti pitäisi saada kuosiin…

Viimeistely on siis minulle oppimisen paikka. Tämä on hyvä juttu. Pitää malttaa. Pitää viihtyä. Pitää olla pinnaa. Pitää sietää näpertelyä. Pitää sanoa itselle, ettet voi juosta vaan ainoastaan hölkätä.

Aloita jo, ettei mene ihan nopeasti eteneväksi sijaistoiminnaksi!

Read Full Post »

Tänään oli taas haastattelupäivä. Uuden ihmisen kohtaaminen saa aina hiukan vatsanpohjan kutittamaan ja siksi myös valmistautumaan haastatteluun kunnolla.

Tänään kuitenkin oli jotenkin niin torstai, että lähdin hommiin aavistuksen verran normaalia jännittyneempänä. Aihe oli vieras mutta kuului juttusarjaan, jota olen tehnyt jo viime syksyn. Ehkä siis kyse on myös siitä, että minusta tuntuu, että homman, tekstien, pitäisi jollakin tapaa myös uudistua.

Haastateltava oli oikein kohtelias. Hän puhui alastaan ja muusta miellyttävästi, joskin nopeasti, mutta jäi myös kärsivällisesti toistamaan minulle uudelleen kysymääni. (Ei, en käytä nauhuria. Se näyttää ahdistavan useimpia ihmisiä.) Kaikin puolin siis mallikelpoinen tilannesuoritus.

Mutta silti, jotain oli hukassa. Epäilen, että se olin minä itse. En vain saanut otetta mistään. Minulla oli siinä perinteisesti saippua mutta niin pirun liukas.

Kun aloin purkaa haastattelua, tajusin, että hyviä kulmia olisikin vaikka kuinka monta. Mutta jokin pidetteli minua. Mikä? Mikä hitto? Koko syksyn aikana minulla ei ole ollut vastaavaa ongelmaa toisten sarjaan kuuluneiden ihmisten kanssa.

Mietin ongelmaa vielä pyöräillessäni kotiin. Mikä oli tuo pato tai muuri, jonka yli en nähnyt enkä todellakaan päässyt kiipeämään?

Vastaus oli niin yksinkertainen, että tuntuu hölmöltä myöntää, etten huomannut sitä heti.

Haastateltava itse tuntui ohjailevan sitä, mitä minun tulisi kirjoittaa. Suurin piirtein joten näin:

– Niin ja sitten olisi vielä tällainen ja tällainen juttu, mutta ei siitä tietenkään kannata mainita. Niin ja oikeastaan ei sinun kannata mainita sitä eikä sitäkään.

What!

Tässä minä nyt istun, illan hämärinä tunteina, ja hymisen. Haastateltavan mielestä lukija on kiinnostunut asiasta X. Minun mielestäni asiasta Y. Mutta koska hän tuntuu olevan sitä mieltä, ettei asiasta Y kannata sittenkään sanoa mitään, minulle jää vain X. Valitettavasti hänellä on oikeus vetää sanomisiaan takaisin, koska ne koskevat hänen omaa elämäänsä, sitä kiinnostavaa Y:tä. Minun pitää nyt sitten ratkaista, kuinka teen tylsemmästä X:stä elämänmakuisen käyttämättä hyödykseni tietoja Y.

Onneksi minulla on yksi etu puolellani: minulla on rivien välit. Pahus, että niissäkin voi sanoa paljon.

Read Full Post »

Viimeisten päivien aikana olen ehkä enemmän kuin pitkään aikaan uhrannut ajatuksia kirjoittajapersoonille. Asiaa tuli pohdittua hartaammin silloin, kun aloittelin kirjoittamisen opiskelun ja tutustuin koulutuksen kautta hyvin kirjavaan joukkoon kirjoittavia ihmisiä. Alkuaika menikin siihen, että enemmän tai vähemmän avoimesti hämmästelimme, miten toisella on tapana edetä kirjoittamisensa kanssa ja kuinka tavat saattoivat poiketa huimastikin omista. Kai sitä oli jokseenkin naivisti kuvitellut, että kun tehdään samaa asiaa, sitä tehdään jokseenkin samalla lailla. Jokseenkin huvittava ajatus.

Aloin seikkailla erilaisissa kirjoittajablogeissa noin vuosi sitten. Aluksi törmäsin enimmäkseen sellaisten henkilöiden blogeihin, jotka kirjoittivat viihdettä kohtalaisen ammattimaisesti. Hakusananikin taisi olla jotain sellaista kuin chick lit. Ihan tarkoituksella, sillä sen verran olin jo ehtinyt huomata, että kirjoittajapersoonaani oli selvästi muovannut viihteen kirjoittaminen ja toisten viihdettä kirjoittaneiden tekstien stilisointi.

Huomasin aika pian, etten ollut pahemmin uhrannut ajatuksia sellaisille asioille, jotka koskivat tekstin tekemistä, itse kirjoittamisprosessia. Olin vain yksinkertaisesti – kirjoittanut. Yhtäkkiä tuota työtä tai tapahtumaa olisi ollutkin syytä jotenkin avata tai jäsennellä, miettiä ja jopa ruotia.

Innostuin toki kovasti. Kymmenminuuttiset ja kaikki harjoitukset olivat ylivertaisen ihania. Tunsi kirjoittavansa paljon, vaikka ei ollut ihan käsitystä, mitä halusi ”oikeasti” kirjoittaa, töidensä ohella.

Mutta sitten tuli takapakki. Kun useimmat muut edistyivät, löysivät hyviä asioita kirjoittajapersoonastaan ja menivät selkeästi kirjoittamisen kanssa eteenpäin, minä taannuin ja pahasti.

Kymmenminuuttisista tuli pakkopullaa. Vapaus hävisi. En saanut sanaakaan paperille. Pelkäsin sitä, mihin kynä kuljettaa minua. Onnuin, takerruin, varoin. Kadotin täysin herkkyyden kirjoittaa. Prosessi tai pikemmin se, mihin prosessilla tähdättiin, oli kahlinnut minut täysin. Konkreettisimmillaan lakkasin tekemästä ensin harjoituksia. Sitten istuin puoli päivää pois koulutuksesta. Lopulta lopetin kirjoittamisen kokonaan. Siitä oli mennyt ilo. Siitä oli tullut suorittamista.

Kesti kauan, ennen kuin ymmärsin, etten enää kirjoittanut intuitiivisesti, sydämestäni, sillä tietynlaisella herkkyydellä tai vaistolla, jolla olin kirjoittanut läpi koulun, yliopiston, ensimmäisten työvuosien, kun en tiennyt mainosalasta mitään. Sen sijaan koetin nyt kirjoittaa omaa kässäriäni (tai siinä vaiheessa se oli vielä tyhjä A4) niin kuin se olisi ollut jollain tapaa oikein tai suotavaa, miettien sitä, mitä tein ja miksi tein. Miksi valitsin noin ja miksi näin. Olinko nyt hauska vai pitäisikö olla vähän vielä hauskempi ja miten hitossa… Kirjoittamisesta oli tullut ”keinottelua”, keinojen pakonomaista etsimistä.

Enää en ole hukassa. Olen hyväksynyt, että minun on pakko kirjoittaa niin kuin minulle on parasta.

Kirjoitan nopeasti ja paljon. Se on ollut hyödyksi etenkin viihdekirjoittamisessa, jossa raha on tiukilla ja pitää saada jouheva tarina aikaiseksi suhteellisen nopeasti. Kun kirjoitan nopeasti, en myöskään takerru keinotteluun.

Kirjoitan ”sydämestä”, mikä kuulostaa yhtä naivilta kuin se, että jokaisella ei olisi oma tapansa kirjoittaa. Kaikkihan kirjoittavat sydämestään!

Tarkoitan sydämestä kirjoittamisella sitä, että minun on saatava rauhassa saada kiinni kirjoitettavasta. Joudun töikseni kirjoittamaan esim. tietyn sävyistä tekstiä ”pakosta”. Ilmeisesti siksi en tee edelleenkään kirjoitusharjoituksia, joissa edellytetään jotain vastaavaa. Minulla pitää olla tunne, että kun kirjoitan, kirjoitan ilman raameja, ennalta asetettuja tavoitteita tai keinoja.  Tiedän, että todennäköisesti kavennan mahdollisuuksiani oppia lisää kirjoittamisesta. Mutta en halua lukkiutua uudelleen.

Jos minun pitäisi keksiä kirjoittavalle persoonalleni jokin nimitys (joku on varmasti tehnytkin jonkinlaisen persoonallisuuslistauksen…), nimi olisi vaistokirjoittaja tai ehkä oikeastaan ajattelematon kirjoittaja. Se, joka nyt vain kirjoittaa.

Kirjoittelemisiin!

Read Full Post »

Eilen illalla, kun luin erittäin hyvää ruotsalaista dekkaria (”Tapahtui veden ääressä”), tulin ajatelleeksi sattumaa. Siitä saattoi olla kirjassakin, en muista. Mutta yhtäkkiä sattuma joka tapauksessa kuljetti ajatuksiani.

Olen työstänyt (huom! en kirjoittanut) käsikirjoitustani kauan. Iso osa ajasta on ollut hakemista ja etsimistä joko päässä tai paperilla. Jos paperilla, se on todennäköisesti joutanut ö-mappiin. Jos päässä, hm, turhautumiseltakaan ei ole vältytty. Loppua en tiennyt pitkään aikaan, vaikka muu osa alkoikin pikku hiljaa muotoutua.

Se sattuma sitten.

Ehkä sattuma on ohjannut tekstiä vain yhdestä sanasta, jonka olen sattumalta kirjoittanut paperille. Tiedäthän harjoituksenkin, jossa kirjoitetaan 10 minuuttia siitä, mihin annettu sana tekstin ensimmäisenä sanana johdattaa. Sattumaa.

Tai olen saattanut lukea jotain, pelkän uutisen tai mainoksen, joka on vienyt ajatukset uusille poluille. Tai jutellut jonkun kanssa jostakin, joka ei liity mitenkään tekstiini, mutta, niin, siinä se taas on: vaikutus tekstiin. Sattumalta.

Kirjoittamisen sattumat ovat koko lajin suola. Tämä kun ei ole yksisuuntainen Formula-kaista, jota mennään nokka kohti maalia kaasu pohjassa (vaikka olenkin puolustanut dead lineä myös blogissani). Tämä on valtavaa rönsyilyä. Ennustamatonta ja ennakoimaton monella tapaa. Kirjoittamisesta tekee ihanaa juuri se, ettei itsekään ole varma, kuinka käy:
a. omalle päähenkilölle,
b. itselle kirjoittajana.

Niin kuin kirjoittamisopettajani kerran totesi:

– Anna mennä vain, vaikka asiat eivät ole sinulle vielä selviä. Lopulla on tapana kirjoittaa itse itsensä.

Kun olen aloittamassa nyt ns. hiontaa tai viimeistelyä, sattumat mietityttävät minua. Niille ei ole enää tilaa. En voi lähteä lurittelemaan asiaa sivuraiteille  ja kokeilla, jos vaikka päätyisinkin kultasuoneen.

Mitä on kirjoittaminen ilman sattumia? Muuttuuko se kurinalaiseksi puurtamiseksi? Jaksanko minä sitä, kun seikkailu on nyt seikkailtu, loppu tiedossa ja tilalla on todellakin pitkäjänteisyyttä vaativaa työntekoa?

Hetkinen. Miten se Formula-kuskijuttu menikään? Yhdellä kaistalla, nokka kohti maalia… Niinkö minä nyt huristelen, ilman sattumia, oikeaan ja varmaan suuntaan, punainen kynä sauhuten?

Minun on ollut pakko ottaa itselleni ”päällekkäinen” projekti: olen alkanut leikitellä uuden tarinan siemenellä. En edes vielä paperilla asti, ihan vain sattumalta, omaksi iloksi, sattumoisin tässä tarkkuutta vaativassa vaiheessa.

Onnea vain kaikille muillekin viimeistelyvaiheessa oleville! Taakseen jättää niin paljon – sattuman mielenkiintoisia uria. Mitähän sitä löytää edestään?

Read Full Post »

Older Posts »