Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Esipuhe’ Category

Koska en tiedä, mitä tehdä kässärin kanssa (alkaako kahden kuukauden tauon jälkeen lukea uudelleen), olen selannut tukun kustantajien nettisivuja. Kustantajat.com-sivuilla niitä riittää joka lähtöön. Tuttuja nimiä ja nimiä, joista en ole koskaan kuullutkaan.

Yhteistä kaikille läpikäymilleni kustantajille on se, että kaikki toivovat tekstinsä tulosteena, jossa riviväli on 1,5 tai 2. Yhteistä on myös toitotus siitä, kuinka mielellään he ottavat luettavakseen kässäreitä. Melkein jokainen lupaa myös palata asiaan kuuden kuukauden kuluessa. Jokunen jopa neljässä kuukaudessa.

Sen sijaan kaikki eivät mainitse, että mukaan tarvitsisi laittaa saatekirje. Joillakin ohje on hyvinkin tarkka, joillakin ei tosiaan saatteesta sanaakaan. Minulle itselleni mieluisinta olisi laittaa mukaan saate, joka luonnehtii kässäriä. Tuntuu raskaalta alkaa kirjoittaa kuvausta/tiivistelmää/mainosta itsestäni, vaikka mainosalalla olenkin. Mitä minä oikein sanoisin? Jokukin toivoi, että kässärinlähettäjät kertoisivat jotain kirjoittajataustastaan. Samaan syssyyn kannustettiin myös kertomaan, jos olisi markkinointikanavaa kirjalleen.

Kuusi kuukautta. Se tarkoittaa, että jos kustantamo todellakin vastaa kuudessa kuukaudessa, on jo joulukuu. Ehkä kesä menee kuin itsestään eikä muista ajatella koko asiaa. Syksyllä voi tarttua uusiin kirjallisiin haasteisiin, syksy kun on muutenkin uudistumisen aikaa. Niin, ehkä nyt on oikea hetki vetää henkeä ja panna persoonallisuutta saatteeseen.

Ehkä. Mietin sitä huomenna.

Jos jollakulla on hyviä vinkkejä siihen, kuinka kustantajia kannattaa lähestyä, maksan niistä virtuaalisen halin ja ison kiitoksen.

Read Full Post »

Olen lähtenyt lomalle, jossa ei kirjoiteta eikä lueta. Se oli välttämättömyys ja oletettavasti parantaa kykyjä muokata kässäriä loppuun pikavauhtia. Tai niin ainakin toivon.

Syön karkkia lasten kanssa ja laskettelen lasten kanssa. Ah autuutta, vaikka pakkasta piisaa ja tuuli vinkuu turhan kovaa.

Sen verran kirjoitusneuroottinen näemmä olen, että piti tulla kirjoittamaan edes tämän verran (vähän itseltäänkin salassa) hotellin parhaat päivät nähneellä koneella. Ei tällä kyllä mitään kässäriä korjattaisikaan. Hyvä niin, tietävät varmaan tuossa repsassa, että liikkeellä voi olla itseään pakenevia kirjoittajia. Nyt, kun dead line alkaa toden teolla lähestyä, en ole enää yhtään niin varma, että tarvitsen dead lineja kirjoittaakseni eli saadakseni jotain myös aikaiseksi.

Mukavaa viikonloppua kaikille kirjoittaville ja/tai lomaileville!

Read Full Post »

Pidä kynä liikkeesä.

Joku sen sanoi. Joku viisas kirjoittamisenope.

Olen koettanut noudattaa tänään neuvoa, tosin näppäimillä. Mutta en usko, että näppäimet ovat ne, joita voin syyttää siitä, että neuvo on ollut kohdallani tuskaa. Tus-kaa! Olen kyllä kirjoittanut, saanut aikaiseksi lukemattoman (ja tämä kaksimerkityksellisyys sopii tähän erinomaisesti) määrän sanoja mutta. Mutta!

Mutan kohdalla räjähtää. Kynä on liikkunut aivan väärin! Näytölle ei ole ilmaantunut yhtään, mitä sinne olisi pitänyt ilmaantua. Tyyli on kömpelöä, sanat falskeja, henkilöt vääränlaisia, peilikuvia siitä, mitä ne olivat vielä kaksi viikkoa sitten.

Väärin liikkuneesta kynästä ei ole ollut mitään hyötyä. Joudun poistamaan noin neljä viidesosaa tekstistä. On kamalaa tietää asia jo, kun kirjoittaa sitä. Mitä järkeä siis kirjoittaa?

Mutta?

Jos en kirjoita, pääsenkö koskaan vaiheen yli? Löydänkö koskaan takaisin päähenkilöideni sieluun? Tuskin.

Kirjoittamisessa ei pitäisi olla pitkiä taukoja. Joku toinen – tai ehkä sama opettaja – on sanonut niin. Että joka päivä vaikka 10 minuuttia. Se olisikin viisasta: pitää kynää (ja henkilöitä) liikkeessä se 10 minuuttia. Vähän niin kuin vatsalihasliikkeitä Kauniiden ja rohkeiden aikana. Hitto! Ei pääsisi unohtumaan niin paljon. Niin paljon, että menee kauan ennen kuin kynän liike tuo takaisin oikean kaaren, oikean keveyden. Minun ajatukseni ja tarkoitusperäni.

Eikä yhtään sanaa siitä, että tällä kaikella voi olla tarkoituksensa! Juuri nyt en usko moiseen tippaakaan. Se on vain jonkun kolmannen (tai ehkä taas saman) kirjoittamisopen keino rauhoittaa meidän harrastelijoiden mieliä.

Että tarvitaan syrjäpolkuja. Että tarina kyllä kirjoittaa itse itsensä. Höpö höpö.

Höpö höpö.

Read Full Post »

Kun minä kirjoittajana vastaan Satakielen haasteeseen, joudun miettimään asiaa, jota ei (valitettavasti) tule mietittyä joka päivä. Kiitos siis, Satakieli! Tämä kannustaa niin kuin olemme jo todenneet yhteen ääneen blogissasi.

Asiaan.

Tässä ovat ohjeet, jotka voi halutessaan kopioida tästä tai kirjoittaa omin sanoin.

  1. Tämä haaste sai alkunsa Satakielen sanoin -blogista. Kerro kuka sinut haastoi.
  2. Kirjaa ohjeet ja liitä tunnustuskuva blogiisi.
  3. Valikoi kirjoituksiesi joukosta onnistunut teksti, josta olet syystäkin ylpeä. Teksti voi olla esimerkiksi runo, novelli tai katkelma romaanista.
  4. Luonnehdi valitsemaasi tekstiä yleisluontoisesti. (haiku, eläinsatu, dialogi, maisemakuvaus jne.)
  5. Listaa ainakin viisi tekijää, jotka tekevät tekstistä onnistuneen.
  6. Lähetä haaste kommentin muodossa eteenpäin niin monelle kirjoittajaystävällesi kuin itse haluat.

Minä ajattelen tietysti käsikirjoitustani, sillä minun on aika vaikea välillä ajatella mitään muuta tekstiä, vaikka minulle maksetaan palkkaa tekstien ajattelemisesta ja tekemisestä.

Olen ylpeä kässäristäni. En siksi, että se vie aikani, vaan siksi, että minä olen saanut sitä eteenpäin. Viisi vuotta olen arponut. Nyt en enää arvo vaan teen.

Olen ylpeä romaanikässärini useammasta katkelmasta juuri siksi, että olen saanut ne tehtyä. Mutta erityisen ylpeä olen niistä pätkistä tai kohtauksissa, jotka kulkevat eteenpäin kuin itsestään. Olen kirjoittanut eilen, sunnuntaina, kun lapset askartelivat ja jatkanut vielä yöllä, kun lapset nukkuivat. Kävin niin ylikierroksilla, etten saanut millään unta ja heräsin kello puoli viisi miettimään, mihin olen tallettanut erään tärkeän kohtauksen.

Siksi tuntuu, että kaikki on päässäni puurona. Nakuttelen jo puolisalaa tätä. Mutta yritän. Otan ja mietin kohtausta, jossa päähenkilölle valkenee, että hänen koko elämänsä muuttuu dramaattisella tavalla. (Olipa omaperäistä…)

Viisi kohtaa:
1. Teksti naurattaa, vaikka käsiteltävä aihe on hyvin vaikea.
2. Teksti kulkee juuri sillä ironisella tasolla, jota olen koettanut tavotella ja jonka ”ylläpitäminen” on vaikeaa etenkin silloin, kun oma mieliala keikkuu, missä keikkuu.
3. Tapahtuman miljöö, itse asiassa tavaratalon invavessa, on erilainen ja kuin piste i:n päälle. Kärjistää koko kohtauksen. Vessoista tulee sittemmin tärkeä osa tarinan kulkua.
4. Päähenkilö käyttäytyy sopivan sekopäisesti. Tekstissä liikutaan preesenssissä, niin kuin koko kässärissä, mutta myös käydään menneessä. Aikatasojen pyöritys on onnistunut.
5. Vertaukset ovat tuoreita ja soljuvia. Ihan niin kuin niitä ei olisi mietitty eikä todennäköisesti olekaan, koska teksti tuli aikoinaan kuin itsestään (mikä klisee, mutta pitää onneksi joskus paikkaansa).
PLUSSA: Tämä minun on pakko lisätä: Minun teksteistäni sanotaan usein, että ne ovat raskaslukuisia. Käytän paljon toistoa ja ilmeisen ”rasittavalla” tavalla. Mutta en tässä nimenomaisessa pätkässä. En toistele. En. En tosiaan toistele. Voi, kun oppisi sanomaan asiansa kerralla. (Kuulisittepa minun puhuvan…)

Mitä sanot, Satakieli? Olisiko tässä pohdintaa? Ihan pelottaa jatkaa nyt niihin kohtauksiin, jotka eivät ole niin helppoja.

Haluaako joku taivalkoskisista kokeilla samaa? Suosittelen! Etenkin silloin, kun homma ei suju, kannattaa miettiä tekstiä, jossa se on sujunut. Vaikka sitten näin yleisesti.

Read Full Post »

Tänä viikonloppuna olen lopullisesti hyväksynyt sen tosiasian, että kirjoittaminen ei ole seurustelulaji. Ei ainakaan tällainen intensiivivaihe, jossa haluaa omistaa asiansa yksin, sillä se on (minulle) paras tapa saada hommaan vauhtia.

Kun naapurinrouva pyytää pulkkamäkeen lasten kanssa, lähden kyllä, sillä hyvän kirjoittajan pitää saada happea. Tai ainakin hänen lastensa pitää saada happea, jotta jaksavat taas leikkiä keskenään, kun äiti koettaa myöshemmin kirjoittaa.

Mutta mitä teen mäessä? Juoruan vähän ja odotan paljon. Koetan ravata mäkeä ylös ja alas vain sen verran, etten väsy liikaa. Mitä se sitten onkaan. Mutta koka ajan odotan. Olen vain puoliksi paikalla. Anteeksi, lapset. Niin ja naapurinrouvat. En minä juuri selittele. Olen vain ”ajatuksissani”.

Niinä iltoina, kun olisi mahdollista soittaa niin kutsutuille tyttöystäville ja tavata heitä, minä napsautan koneen auki ja aloitan aivan yksityiset bileeni. Sanoja kyllä ravaa ohitseni ja teetä kuluu. Minä kun vain kirjoitan. Olen tullut siihen pisteeseen, etten puhu edes kirjoittamisesta. Minä vain teen.

Kirjoittaminen erakoituttaa. Sen tiesin jo entuudestaan. Mutta en olisi uskonut, että se imaisee niin mukaansa, että jätän vapaaehtoisesti ystävien tapaamiset, puhelinsoitot, Facebookin ja kaikesta päätellen myös tämän blogin (Töitä en uskalla oikein edes ajatella näin sunnuntaiyönä.). Jäkimmäisistä ei niin väliksi (Sulkeessa olevasta pitää, herra paratkoon, välittää!), mutta aina välillä kammottava ajatus hiipii mieleeni: mitä jos – sitten kun en enää kirjoita näin reikäpäisesti – kukaan ei erityisemmin kaipaakaan kontaktiani? Että olen ns. kirjoittanut itseni pihalle? Emme toki ole viisivuotiaita vaan aikuisia, joiden pitäisi ymmärtää eikä loukkaantua. Mutta mistä sen tietää? Enhän minä puhu enää kenellekään mitään.

Niin, että anteeksi sinä, jolle lupasin soittaa tänä nimenomaisena viikonloppuna. Lauantai meni puolihorroksessa mäessä ja mukamas lasten kanssa. Sunnuntai meni sekin lasten kanssa, mutta ne pari vapaata tuntia vietin koneella. Sinä jäit paitsioon. Yritän korvata sen pian.

Kaikista hulluinta on, että sitä miettii joskus, mihin tällä kaikella pyrkii. Eikä vastausta ole. En minä pyri mihinkään. Minä nautin nyt. Ihan kirjoittamisesta.

Read Full Post »

Kahdeksan vuoden ymmärrys

Minun tytöstäni tuli tänään kahdeksanvuotias. Tarkalleen ottaen joskus neljän aikaan iltapäivästä. Vuonna 2001 tipat olivat siihen mennessä tehneet tehtävänsä ja ehkä vähän minäkin.

Totesin kerran eräälle kirjoittavalle ystävälleni (Terveisiä vain Karille), että tuskin koskaan kirjoittaisin mitään edes puolen tunnin intensiivijaksoissa, jos minulla ei olisi tyttöjäni, tätä päivän sankaria ja toista, joka tuhisee pari vuotta nuoremman unta parhaillaan. Usein tulee nimittäin vedettyä yhtälö, jossa lapset ja kirjoittaminen ovat toistensa vihollisia. Tässä ja nyt, onnellisena äitinä, väittäisin kuitenkin, että juuri lapset ovat saaneet elämääni kolme kirjoittamiselle olennaista asiaa (ilman tärkeysjärjestystä):

1. Alan kirjoittaa enkä siirrä asiaa niin kuin ennen, että sitten huomenna, kun tänään pitää lähteä kaljalle.
2. Osaan hyödyntää aikarakoja. Ihan turha kuvitella, että koko päivässä saisi enemmän aikaiseksi kuin tehokkaassa tunnin Hoplop-jaksossa.
3. Kykenen iloitsemaan siitä, että joskus on mahdollisuus kirjoittaa. Jos tämä ei oikein avaudu, selitettäköön, että ennen mahdollisuus kirjoittaa oli niin päivänselvä asia, etten koskaan kirjoittanut. Ehtihän sitä aloittaa vaikka ensi viikolla…

Onnea siis, pieni sankarini. Ja kiitos siitä, että olet tuonut sanat lähemmäksi kuin koskaan.

Äiti

Read Full Post »

Skikkailemalla tekstiä

Väärin, väärin.

Tässä ei ole kysymys siitä, että koettaisin väittää, että tekstin tekemiseen on olemassa erinomaiset kikat, joilla lehmäkin lentää ja kirjoittaja saavuttaa tautisen luovan tilan. Kunpa vain olisi.

Tässä on kuitenkin kysymys ässällisestä muodosta. Sillä ei ole mitään tekemistä kirjoittamisen kanssa. Siinä, skikkailussa, vedetään jalkaan lenkkarit ja lenkkarit sitten työnnetään skikeihin. Skiket rullaavat erinomaisesti huonollakin asvaltilla ja kuulemma (en tiedä vielä, kun olen tehnyt vain yhden 10 minuutin lenkin) huoltavat ihmiskehosta noin 90 prosenttia, mikä on taivas tietokonetyöläiselle, jolla ei ole varaa hierojalle (yksityiskohta: skikejen hinnalla olisin käynyt noin viisi kertaa hierojalla).

Skikkailulla ei ole siis mitään tekemistä kirjoittamisen kanssa. Ei yhtikäs mitään. Ne ovat rullaluistimien ja rullasuksien välimuoto, jossa on pyöräilyn hohtoa niin ikään. Skate + bike = skike.

Viisaat tietävät kuitenkin, että kirjoittava käveleminen on erinomaisen hyvä laji. Olen kuitenkin tympääntynyt kävelemään. Haluan nopeaa tekstiä. Haluan vauhtia kirjoittamiseen, rytmiin, lauseisiin ja sanoihin. Siis, miksi ei. Miksi ei skikkaileva kirjoittaminen? Kokeillaan. Suosittelen. Aloitan huomenna. Tänään testatut 10 minuuttia olivat varsin lupaavat. En kaatunutkaan kertaakaan. Horjahdin vain. Se pani ajattelemaan asioita uusiksi. Hyvä niin. Kirjoittava skikkailija iskee salamaa. Saattepa nähdä!

Read Full Post »

Kirsi ja Paula – ei kuvia

Valitettavasti minulla ei ole yhtään kuvaa Kirsistä eikä Paulasta. Ei ainakaan sellaista kuvaa, jota uskoisin helpottavan AD:ta. Kuvat löytyvät sanoista, mutta sanoja on jo paljon. En usko, että monikaan sana kuitenkaan takertuu sellaisiin kuvallisiin asioihin, joilla on merkitystä esimerkiksi Matiaksen kaltaiselle visualistille. Ei tukan väriä, ei paidan kuviota, ei edes silmien väriä, vaikka naisten ystävyydestä kirjoitetaankin.

Repaleisia ovat reunat
Kirsi ja Paula tahtovat liikkua erilaisissa kuvissa. Kuvissa, jotka myös rakennetaan väärinpäin. Ne liimataan kasaan pikku hiljaa, tunnustellen, pala sieltä, toinen täältä. Monessa kuvanpalasessa on vielä repaleinen reuna. Ei sovi toiseen, ei kokonaisuuteen. Mutta, Kirsi ja Paula, olkaa huoleti, minä koetan. Minä sommittelen, minä muotoilen, minä pyrin eteenpäin. Tämä on kuitenkin yksi niitä hauskoja asioita tässä maailmassa, jossa ei ole aikataulua.

Raskauskaappaus ennen minua
Minua varoitetaan siitä, etteivät Kirsi ja Paula ole ajattomia. Joku muu ehtii ensin. Tulee raskauskaappaus- best seller. Tai sitten vain se ajan hammas nikertää ohi mainostoimiston. Ketä kiinnostaa kohta, taantuvuutta huokuvassa maailmassa, rouva Kuuselan logot senkään vertaa kuin Paulaa.

Päivä tilitystä
Kirsi ja Paula etenevät hitaasti, kuvattomasti ja ajattomasti. Sitä ne tekevät myös täällä, etenevät hitaasti, kuvattomasti taatusti, ajattomasti eivät ihan. Tuskin joka päivä tilitän, missä mennään, mutta aina välillä voin kertoa, kuinka menen eteenpäin tai taaksepäin tai vain hypin paikoillani.

Kirsi ja Paula, marssitaan esiin ja otetaan pientä vaivanpalkkaa siitä, että olette olemassa mutta ette valmiit, ette vielä pitkään aikaan. Ainakaan kansikuvaan.

Read Full Post »

Minä opettelen

Tässä kaikessa on kyse opettelemisesta. Että asetan itseni tänne, maailmaan, jota olen koettanut printittää viimeiseen asti. Nyt minä olen lopettanut taistelemisen vastaan ja sähköistän myös kirjallisen maailmani. Katsotaan, kuinka minun käy. Katsotaan, kuinka kaikkien muiden käy. Katsotaan, mitä minä opin ja mitä minä voin opettaa itselleni. Tämä on harjoitustyö, vaivanpalkka, opetuslapsi ja oppi-isä. Siis, antakaa kommenttinne. Minä laastaroidun tarttumalla vihkoon ja lyijykynään ja pitämällä käden liikkeessä myös vanhanaikaisesti.

Read Full Post »