Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for kesäkuu 2010

Ajattelin, että jos tänä juhannuksena ottaisi ja kehittäisi kansanperinteitä eteenpäin. Että raahaisi tyynynsä alle tukun nokkosia ja katsoisi, näkyykö unissa tietoa niin pirusti polttelevasta aiheesta eli kässärin vaiheista erinäisten kustannustoimittajien pöydällä. Tai sitten voisi kurkata kaivoon (jos löytää sellaisen jostain) ja huhuilla veden pintaan, olisiko siellä minkäänlaista näynloisketta siihen suuntaan, että mitä kustantajaa tässä nyt ylipäänsä olisi syytä lähestyä postitse.

Hm. Miten lie tehoaa jääkaapissa odottava vaaleanpunainen kuohuviini? Jos ei muuta, voihan sitä kääntää katseensa aurinkoon ja kuvitella, miltä tuntuisi olla rikas ja kuuluisa Kirjailija salamavalojen orassina hehkuvassa räiskeessä.

Että näin kohti blogihiljaisuutta ja keskikesän juhlaa. Sitä samaa mukavaa kaikille muillekin! Nähdään onnellisia näkyjä.

Read Full Post »

Olen käynyt tänään mielenkiintoista sähköpostikeskustelua siitä, milloin teksti on hyvää, milloin siitä uupuu jotain. Olen kuullut (’lukenut’) monta mieleenpainuvaa kommenttia siitä, kuinka ihminen voi olla taitava kirjoittaja mutta ei sano oikeastaan yhtään mitään taidokkaalla tekstillään. Olen myös pohtinut, kiitos keskustelun, sanoman tai sanottavan merkitystä, syntyä ja olemusta osana tekstiä. Tällä(kin) kertaa osana viihdetekstiä.

Kuinka ollakaan: noin hyviä aiheita, enkä kykene ottamaan niistä yhtään esille nyt. En yhtään tuota ensimmäistä kappaletta enempää. Olen poikki. Olen saamarin väsynyt. Töissä on tappokiire, koska lomat lähenevät ja kaikki paikat sulkeutuvat. Mies on iltavuorossa. Lapset nahistelevat koko ajan. Siis, oikeasti koko ajan. Jokaisesta liikkeestä ja sanasta, jonka toinen tekee tai jättää tekemättä. Jokainen niistä on raportoitava minulle erikseen. Kovalla äänellä.

Ei. Minusta ei irtoa mitään. Onneksi posti toi tänään kuitenkin Kouvolan dekkarikirjoituskilpailun parhaimmistosta kerätyn novellikokoelman Murhattu mieli. Kerkesin huutojen välissä lukea kaksi novellia: toinen blogin kautta ”tutun”, toinen elävästä elämästä tutun ihmisen teksti.  (Suosittelen.)

Että jos nyt sitten sammuttaisi tämän uupumuksensa kunnon rikoksilla. Niin ja syntisellä voileivällä.

Read Full Post »

Odotan. Odotan, että aikaa kuluu sen verran, että näen sanani uudelleen.

Paljonko on tarpeeksi aikaa nähdä sanansa uudelleen? En ole ollenkaan varma. En ole varma edes siitä, että riittääkö jollekin tekstille tunti, toisella ei vuosikaan.

Joutunen ottamaan koneen kotiin ja lukemaan haastattelun illalla. Vähintäänkin huolimattomuusvirheiden jos ei koko kaaren vuoksi. Jokin ontuu, muukin kuin ehkä puuttuva t tai p. En vain saa otetta, mikä. Ehkä se, että minä en koe juttua omakseni. Se ei sytytä minua. Aiheessa ei ole vikaa. Vika on siinä, miten olen käsitellyt jutun, rakentanut kokonaisuuden. Se ei käynnisty. Se ei innostu. Se ei mene eteenpäin eikä herätä muuta kuin normi-ilmiön.

Pitääkö sitten aina saada aikaiseksi suuret väreet ja ihokarvojen nousu? Jospa ne kohoavatkin huomenna tai viikon päästä? Jospa sanat alkavatkin elämään taiton jälkeen? Painon jälkeen? Sitten, kun lehti on postissa ja hyllyissä?

Ei.

Minulla ei ole varaa odotella, toimiiko homma sittenkin. Minulla on vain sanat. Vain ammattitaitoni. Jos sanat eivät toimi ja minä tiedän sen kiusallisen hyvin, minun on tehtävä jotain.

Minun on kirjoitettava uudelleen. Lopultakin siihen menee vähemmän aikaa kuin odotteluun, että huono muuttuu hyväksi. Mikä tahansa on vähemmän kuin ikuisuus.

Read Full Post »

Olen tässä vatkannut edes ja takaisin kirjoittamiseni kanssa. Ei ole oikein paloa mihinkään, etenkään, kun töissä saa hakata sikamaista vauhtia vuoroin artikkelia, esitettä, slogania ja konseptisuunnitelmaa. Mitä sitä enää kotona vaivaamaan päätä sanasodalla!

Mutta toisaalta: kirjoittamisen (siis kunnollisen kirjoittamisen, ei vain töikseen kirjoittamisen) kaipuu kytee minussa. Huomaan suunnittelevani uusia projekteja puolihuolimattomasti mieluummin kuin puuttuvia otsikoita. Voi, kunpa joku vain maksaisi minulle siitä, että voisin siirtää puolihuolimattomuudet vakavasti otettavien ajatusten joukkoon.

Joka tapauksessa, törmäsin tänään sattumalta kisaan, joka voisi olla mielenkiintoinen puolihuolimaton tosissaan otettava välityö: Kouvolan dekkarikisa. Kannattaa tutustua tarkemmin. Aikaa on joulukuuhun. Jos tässä kesän muhituttaisi kunnon tarinaa ja sitten – laittaisi kai rikoksen liikkeelle.

Mutta niin, en tiedä sitten. Minusta tuntuu, että kirjoittamiseni on palanut sille pilvilinna-asteelle, jolla se on ollut vuosikausia. Että sitten joskus. Että kyllä sitä sitten.

En tykkää yhtään saamattomuudestani, mutta nautin siitä, kun minulla on aikaa. Tulisikohan ajanpuutteesta hyvä rikostarina?

Read Full Post »

Olen istunut tässä nyt tovin ja pohtinut. En syntyjä syviä, en ollenkaan, vaan pikemminkin paljasta – ja mikä ikävintä – kohoilevaa – pintaa.

Voi räkä. Onko nyt oikeasti niin, että viime syksynä alkanut ja koko kevään jatkunut aika rankka kirjoittamisjakso on jättänyt minuun yhden todella merkittävän jäljen: vatsamakkarat?

Todellakin, voi räkä. Kyllähän minä muistan eräänkin illan, kun avasin koneen lasten mentyä nukkumaan ja nakkasin viereen kasan leipää, keksejä, sipsejä, karkkia, jotain ja lupasin itselleni, että ok, nainen, saat nyt pistellä poskeen hyvää, jotta pysyt hereillä ja saat helkatin käsikirjoituksesi loppuun.

Nyt on helkatin kässäri ollut lopussa (tai ainakin lomalla) pari kuukautta. Mutta vasta nyt näkyvät nämä toisenlaiset jäljet.

Kysymys kuuluu: jos koskaan saan itseäni niskasta kiinni ja pääsen aloittamaan uuden tekstin, onko yhtään realistista ajatella, että saan sen valmiiksi porkkanoilla?

Epäilen. Epäilen kaikkea kirjoittamiseen liittyvää näin illantunteina. Eniten porkkanoita.

Read Full Post »

On se vain onni, että ihmistä on siunattu ystävillä. Niin ja sähköpostilla. Kun nämä kaksi yhdistää, pim, voi käydä niin hyvin, että huomaa latovansa nenänsä edessä uuden romaanin aihetta ihan arkipäiväiseen viestiin.

Näin kävi minulle, hetki sitten. Hakkasin normaalia viikonloppuselostusta kahden työtekstin välissä, vähän niin kuin välipalaksi. Yhtäkkiä, kun kylmät väreet rupesivat juoksemaan pitkin niskaa ja selkää, tajusin, että tässäpä olisi oiva aihe, jota olisi hauska työstää. Hyppäsin kattoon ja hehkuin seuraavat viisi minuuttia. Mikään ei ole niin kivaa kuin oivallus. Kun vihdoinkin keksii jotain, joka sykähdyttää.

Nyt olen hiukan rauhoittunut (ja tehnyt oikeasti töitä eli etsinyt kasan taustatietoja muusikosta, joka olen menossa haastattelemaan). Uusi aihe tuntuu edelleen hyvältä. Mutta myös pelottavalta. Niin kuin aina tien alussa seisominen.

En tiedä vielä, milloin pääsen asiaan käsiksi ihan konkreettisesti. Olen edelleen kevään kirjoittamisponnistelusta kipeä. Sitä paitsi, olen hyvin hitaasti syttyvä. Saan taas kirjoittaa liuskatolkulla ikään kuin etsien kässärin tyyliä ja siinä samalla kehittäen kässärin kokonaisuutta.

Jälleen kerran kysyn itseltäni, voisiko olla olemassa yhtään helpompaa harrastusta.

Read Full Post »

Reilut kaksikymmentä vuotta sitten minä olin yksi niistä, jotka saivat säihkyvän valkolakkinsa nuoreen päähänsä ja kuvittelivat tietävänsä maailman menosta kaiken. Päivä oli samanlainen kuin nyt: aurinkoinen mutta hyvin kylmä. Valokuvista näkee, miten kovaa tuuli kaupungin keskustassa, suoraan mereltä.

Sinä päivänä uhrasin vain yhden ajatuksen kirjoituksille. Tasan siinä kohtaa, jossa Mika pokkasi parhaan aineen stipendin. Se kun olisi minusta kuulunut minulle (Kyyneleet olin kuitenkin niellyt jo paljon aikaisemmin tai kyynelehdinkö edes, kun poikaystävä oli niin ihana ja se riitti?). Lautakunnassa oltiin ihan toista mieltä aineeni hyvyydestä: 98 pisteenä lähtenyt aine palautui kouluun 78 pisteenä.

Äidinkielenopeni oli ollut kaukaa viisas. Hän oli varoittanut minua. Että otat tietoisen riskin, kun kirjoitat omalla tyylilläsi. Jos ottaisit asianainetyylin, saattaisit päästä varmemmin maaliin.

No, kun opettaja vinkkaa, viisas ottaa neuvon. Mutta minä en ollut kovin viisas. Itsepäinen sitäkin enemmän. Aine oli hyvä, mutta se ei miellyttänyt lukijaa toisella puolella Suomea.

Tuosta aineesta lähtien on pitänyt tiukasti kiinni siitä, että olen rohkeasti teksteissäni liikkeellä omalla tyylilläni. Mutta yhden asian olen oppinut: olen myös niin rohkea, että uskallan löysätä hiukan, jos tilanne sitä vaatii.

Olen myös oppinut – myöhemmin lukuisien muiden vastaavien tapauksen kautta – että jokainen lukija on erilainen. Yksi voi tykätä, toinen ei. On loppujen lopuksi aikamoista onnenpeliä, että kässärin lukijaksi osuisi oikea ihminen. Esimerkiksi Kariston kisassa esiraatilukijoita on neljä. Tykkääkö minua lukeva minun tavastani tuottaa ”kirjallisia riskejä”? Kuka tietää.

Aineen lasku vaikutti aluksi ammatinvalintaani. Menin lukemaan yliopistoon fysiikkaa. Kamala erehdys. Kävin myös uusimassa aineeni. Sillä kertaa se pysyi numerossa, jossa oli tarkoitus pysyäkin. Opettaja onnitteli, mutta totesi, että olisihan se ollut hienompaa, kun olisi tullut kerralla oikea kohdalle. Niin minustakin olisi. Mutta olisinpa silloin myös yhtä hyvin opettavaista kokemusta köyhempi.

Onnistuneen aineen myötä hain uutta opiskelupaikkaa. Siellä, seuraavien kymmenen vuoden aikana (joista osan olin töissä), ehdin tehdä lukuisia kirjallisia kokeiluja ja testailla, minkälaisella tyylillä keneltäkin sai mitä arvosanaksi. Summa summarum: riskinotto yleensä kannatti.

Hyvää juhlapäivää kaikille, jotka tänään valmistuvat johonkin!

Read Full Post »

Tässä taannoin tapasin pitkästä aikaa kaukana asuvan ystäväni. Hän tokaisi minulle, ettei ole tiennytkään, että minä olen mikään hamepersoona. Olin kuulemma ennen aina ollut farkkupersoona.

Totta, sitten oli vielä nahkatakkipersoonani ja anorakkipersoonani, jotka saattoivat sekottua: nahkatakin alle anorakkia vain.

Eilen, kiitos Rooiboksen kommentin edelliseen postaukseeni, rupesin miettimään, onko minussa myös melkoisen syvään juurtunut genrepersoona. Että olenko ns. yhden lajin nainen. En puhu nyt ainoastaan kirjoittamistyylistä (pitkiä lauseita, kuvailevaa kieltä tms.) vaan lajityylistä.

Ensimmäinen kässärini, joka makaa jossakin Kariston kilpailuun saapuneissa vyöryissä, on chick litiä. Sitä ennen olen kirjoittanut kasan novelleja ja pokkareita, jotka määritellään lähinnä kotimaiseksi kevyeksi naisviihteeksi, ei siis minusta chick litiksi, vaikka pokkareissakin tyylini on varmasti kanakirjallisuudelle tyypillisempi kuin ehkä jollakulla toisella. Olen rakastanut tyttö-/naisviihdettä aina, jo pienenä tyttyönä, kun yritin Valtoset, Holtit, Brentit, Brontet, Alcottit ja muut luettuani kirjoittaa iänvanhalla kirjoituskoneella yhtä dramaattista kohtaloa paperitolkulla. (Piirsin, muuten, teoksilleni myös kannet. Ah.)

Kysymys kuuluu siis: onko edes järkeä riisua näitä asusteita ja vaihtaa ne joksikin toiseksi? Jos minä olen chick lit -kirjoittaja, niin sitten olen.

Toinen kysymys kuuluu tietysti: miksi minun pitäisi vaihtaa kirjoittavaa asuani?

Oikea vastaus ei ole, että etsisin jonkinlaista hyväksyntää tai arvostusta. Että joku muu olisi hienompaa ja parempaa kuin naisviihde.

Vastaus piilee kai vaihtelunhalussa. Yhtä lailla kuin farkut saattavat kyllästyttää, voisi ilmassa olla pientä chick lit -väsymystä. Tosin vaihdoin farkut hameeseen, koska maha (aivan oikein: maha) ei kestä farkkuja. Maha kestää kyllä chick litiä. Ei okseta alkuunkaan.

Hyvä syy jatkaa sekin. Olla oma itsensä myös genrejen kanssa. Luontevasti ja tyytyväisenä.

Read Full Post »

Kaksi kuukautta kirjoittamatta (muutoin kuin töissä). Onko se vaikuttanut minuun jotenkin?

Yllättävää kyllä, kuvittelin olevani rauhallisempi ja vähemmän väsynyt. Mutta itse asiassa olen vain ja ainoastaan tylsistynyt. Minulta puuttuu seikkailu. Minulta puuttuu jotain, jota odottaa, jotain, jonka puolesta sormet syyhyävät ja jotain, joka saa minut kikattamaan tai ainakin myhäilemään itsekseni hiljaa ja tyytyväisenä.

Ihminen unohtaa huonot asiat. Tai ainakin ne muuttavat muotoaan, kun vaihtuvat arjesta muistoiksi. En minä muista sitä todellista ja konkreettista tuskaa, joka sai huutamaan, kun lapset syntyivät. Nyt minä olen jo unohtanut kaikki ne säryt, vaivat, ahdistukset ja onnettomat hetket, joita olen viettänyt kirjoituspöydän ääressä. Haluan vain takaisin, takaisin omaan yksityiseen seikkailuuni.

Pakko tehdä jotain, ennen kuin puren kynnet verinahkaan asti. Pakko alkaa kirjoittaa. Pakko päästä päättämään henkilöiden elämästä. Pakko päästä keksimään juonta isoille ja pienille asioille. Pakko kutoa verkot ja heittää ne paperille. Pakko. Ihan pakko.

Hymy kareilee jo huulilla. Kun vain vielä karistan tämän saamattomuuden harteiltani. Hyvä tulee, kun korvaan sen kirjoittamisen tunnekuohuilla.

Read Full Post »