Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Lainattua’ Category

Nyt on itkut itketti ja homma käynnissä (vaihteeksi). Tuossa odottaa neljä senttiä kirjoitusvirheitä, paprupinolla mitattuna. Tänään minä laitan sanat ja pilkut kohdilleen siis kässäriin, tiedostoon.

Karistoon on aikaa kuukausi. Minä yritän saada materiaalin tulostettua kahden viikon päästä. Sitten saa mennä menojaan. Ainakin vähäksi aikaa. Nimi on yhä hakusessa. On kaksi täysin erilaista. Toinen kuulostaa julmalta, toinen huvittavalta. Todennäköisesti valitsen sen, millainen päivä tulostaessa on. Kohtaloksi kai sitä voi nimittää silloin.

Kaupan päälle hyvä mieli ei ole nimiehdokas. Se on otsikko ja kuvastaa fiilareita nyt, kello 8 aamulla, kun alkaa minun nelituntiseni. Se on myös kässärini ensimmäiset sanat, ensimmäinen otsikko. Ne, joista kahden ystävän tarina lähtee liikkeelle ja repii lopulta auki molempia menneisyyttä ja etenkin perheen kanssa aiheutuneita sotkuja.

Nykynaisen itkuvirviä molemmat.

Read Full Post »

Voisi olla helpompikin tapa viettää tiistai-iltaa. Esimerkiksi katsoa televisiosta joku hyvä leffa. Niitä on kertynyt kasottain niin dvd-kansioon kuin digiboksiin sillä aika, kun minä olen vain – niin – kirjoittanut.

Perhana. Voisi tosiaan olla helpompikin tapa viettää tiistai-iltaa ja monia muita iltoja niin ikään.

Kun sain ensimmäisen lapseni, luin artikkelin, jossa Märta Tikkanen (muistaakseni juuri hän, mutta toki saattoi olla myös joku aikalaisista kanssasisarista) kertoi, että oli alkanut kirjoittaa aina illalla, kun oli saanut lapset nukkumaan ja kodin siihen pisteeseen, että oli omaa aikaa. Hän sanoi kirjoittaneensa aamuyön tunneille, koska oli pakko. Se kuuluisa sisäinen pakko. Sitten hän oli nukkunut pari tuntia ja herännyt uuteen arkipäivään.

Reipasta. Nostan hattua.

Minä en oikein usko, että minulla on märtamaista sisäistä pakkoa. Olen aivan liian laiska altistumaan sellaisille hengenjättiläisille. Sitä paitsi, minun pitää saada ainakin kahdeksan tunnin unet. Mutta jokin kai minuakin ajaa, kun jätän television avaamatta ja istun tässä vain. Nakutan ja nakutan.

Olen miettinyt tätä, ”sisäistä pakkoa”, ja sitä, milloin se on ilmestynyt minuun. Siitä ei nimittäin ole kovin kauan. Vielä vuosi sitten valitsin suosiolla, ilman minkäänlaista sisäistä painia, television joka ilta. Surutta ja murheetta. Olin aivan liian poikki kirjoittaakseni. Niin ja laiska.

Poikki olen vieläkin. Mutta televisio ei vain kiinnosta. Helppo vaihtoehto. Ehkä olen päässyt laiskuudestani. Tai ehkä tämä on itsensä ruoskimista. Pitää olla täydellinen tai on saanut lapsena liian vähän huomiota.

Ei vaitiskaan.

Eiköhän kyse ole vain siitä, että tarina on imaissut mukaansa. On siinä mielessä sisäinen pakko kirjoittaa homma loppuun. Niin ja ehkä on pikkuisen myös pakko näyttää itselle, että kykenee siihen, mistä on haaveillut vuosikaudet laiskasti television äärellä (samalla, kun on kateellisena tuhahdellut maailman Märtoille).

Nakuttelemisiin!

PS. Hauska sana. Onkohan kantana ”naku”? Jos on, tarkoittaako se, että nakutteleva ihminen on jotenkin alasti itsensä kanssa? Nimimerkki: Yön filosofi

Read Full Post »

Ovatko lukemisen määrä ja onnistuminen kirjoittajana jossakin suhteessa toistensa kanssa? Siinä kysymys, jota mietin aina joskus. Nykyään, tosin, vain hyvin laiskasti, mutta aikoon, opiskellessani, enemmän.

Muista sen ainoan kirjoittamisen kurssin, joka yliopistolla aikanani pidettiin, lehtorin tokaiseen, että hän tuntee vain yhden ihmisen, joka osaa kirjoittaa, vaikka ei lue juuri mitään. Siis, jos ei lue, ei voi osata kirjoittaa hyvin.

Minä luen tätä nykyä aika vähän. Totta kai useamman kirjan, mutta en viikossa enkä kuukaudessa vaan ehkä vuodessa. Kesällä tulee luettua paljon. Lapsena tuli luettua paljon. Nuorenakin. Mutta sitten, jossain vaiheessa, lukeminen hiipui. Luulen, että yksi syy oli se, että koetin alkaa lukea liian ”hienoja” kirjoja. Liian raskaita siis, suomeksi sanottuna. Kun olin ennen ahminut Madeleine Brentit ja kumppanit, jotenkin sitten yliopiston kirjallisuudenopinnot saivat kuivatettua innostuksen kirjoihin. Dekkarikurssi tuli yliopistolle vasta, kun lopettelin opiskeluja. Viihdekirjallisuus kuitattiin yhdellä tentillä.

Mutta en lue edelleenkään paljon. Sen sijaan kirjoitan – no – hurjasti. En sanamäärällisesti, mutta jos mitataan persuksilla istumista ja fyysistä työtä.

Aina silloin tällöin ajattelen, selviäisinkö etenkin rakenteellisista ongelmista helpommin, jos lukisin enemmän. Entä, täydentyisikö sanavarastoni jotenkin hedelmällisemmin, jos todellakin viettäisin aikaa myös muiden ihmisten tekstien parissa?

Kyllä, kyllä on varmasti oikea vastaus kaikkiin lukemisen ja kirjoittamisen sidoksia käsitteleviin kysymyksiin.

Sitten on se ikävä tosiasia myös: silloin, kun kirjoitan intensiivisesti, niin kuin nyt, en voi lukea (enkä puhu nyt työtöistä). En vain voi. Ystävä on neuvonut valitsemaan hyvin erilaisten tekstin tai kirjan kuin oma käsillä oleva työ. Mutta ei auta. Vähän niin kuin musiikki, lukemani teksti tarttuu omiin sanoihin tai ainakin koettaa tarttua. Ikään kuin oma rytmi häviää. Samalla tavalla käy, jos kuuntelen musiikkia kirjoittaessa. Sen rytmi varastaa tekstin oman rytmin. Tosin sekä musiikin että toisen tekstin rytmiä voi myös hyödyntää. Mutta se on kokonaan toinen tarina se.

Nyt pyörittelen yöpöydällä dekkaria. Avioliittodraamaa. Ehkä lukeminen onnistuisi nyt. Olen sentään saanut tulostettua juuri melkein puolet kässäristäni, joka on käynyt läpi yhden enemmän tai vähemmän intensiivisen lukukierroksen.

Jeps, kyllä elämä tästä vielä normalisoituu.

Read Full Post »

Luovuus sucks, sanoi Hakalahti

Viime sunnuntaina sain täydentää ajatuksiani Niina Hakalahtea kuuntelemalle. Ex-oululainen mimmi oli tullut Oulun taidemuseolle puhumaan ennen kaikkea luovuudesta (vaikka ilmoittikin vihaavansa itse sanaa).

Hakalahden tuntinen oli hyvin kannustava kaikille kirjoittajille. Kaikkein parhaiten mieleeni porautui kolme ajatusta:

1. Kirjoittamista ei saa kahlita liikaa (esim. ohjeistamalla tai analysoimalla rakennetta valmiiksi kaavoihin). Tähän liittyi mm. ajatus kirjoittaa tarina tai kirja ilman minkäänlaista ennakkosuunnittelua. Antaa siis kertomuksen ja sen päähenkilöiden viedä mukanaan. Hakalahti naurahtikin, että hänellä on usein kiire kirjoittamaan, jotta hän saa tietää, mitä päähenkilöille tapahtuu selvästi. (Nyökyttelin niin, että niskaan sattui.)

Eräs opettajaystäväni on kokeillut ”suunnittelemattomuuden” metodia myös ainekirjoitustunnilla. Kaikkien kirjoitukset onnistuivat kuulemma loistavasti. Ilmeisesti siis se, että pitäisi puristautua kirjoittamaan tiettyyn kaavaan, ahdistaa myös koululaisia, joiden kirjoitukset eivät etene, kun niille on valmiit ohjeet.

2. Oudontaminen. Käytännössä oudontaminen tarkoittaa tietysti tutun asian katsomista uusin silmin. Esimerkkejä löytyy vaikkapa Elimäen tarkoitus -kirjasta. Erittäin herkullinen aihe, jonka hedelmät jokainen voi kypsentää itse kirjallisissa kasvihuoneissaan (tämä ei ollut yritys oudontaa vaan ensimmäinen assosiaatio, joka tuli mieleen).

3. ”Älä keksi, löydä.” Suurin piirtein näin on sanonut Outi Nyytäjä. Lauseessa kiteytyy Hakalahden mukaan luovuuden ydin. Mikään uusi totuus ei ole, että kaikki on jo keksitty ja niin ikään myös kirjoitettu. Vaikka ottaisi marsilaisen päähenkilöksi, hänkin oletettavasti vähintääkin rakastuu tai kohtaa kuoleman.

Helpottavinta on, että luovuus ei suinkaan tarkoita sitä, että keksii pyörän uudelleen, vaan pikemminkin sitä, että keksii pyörälle uuden käyttötavan.

Muistakaa vielä pohtia, mikä ero on omakohtaisella ja omaelämäkerrallisella. Sillä erohan niillä on niin kuin ahaa- ja hahaa-elämyksilläkin.

Kirjoittelemisiin!

Read Full Post »