Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Novelli’ Category

Ihmettelen tätä itsekin. Mutta minusta tuntuu, että uusi teksti on herännyt sisälläni. Mikä ihaninta, herääminen on tapahtunut paljon johdonmukaisemmin ja systemaattisemmin ja luontevammin kuin ensimmäisen kässärin kanssa.

Olen miettinyt tarinaa paljon, ilmeisesti täysin huomaamattani. Juuri, kun ajattelin, että alan lenkkeillä tai kutoa sukkaa, kirjoittaminen tuntuu taas maailman luontevimmalta ajantappajalta. Uimahallissa istuminen sen varmasti sai aikaiseksi. Puoli tuntia kynän ja ruutuvihkon kanssa, kun lapset pulikoivat altaissaan, on työvoitto. Tänä aamuna palkinnoksi on tullut jo ruutupaperillinen lisää. Plus kohtalaisen miellyttäviä ajatuksia juonenkäänteiksi. Jotkus niistä ehkä ihan toteuttamiskelpoisia. Mutta ainakin olen listannut kaikki ylös, ettei tarvitse jälkikäteen katua unohtamistaan.

Ensimmäisen kässärin kohdalla minulla meni hetki (no, vuosi ainakin) tajuta, ettei ensimmäisessä luvussa tarvitse tulla kaiken esille tavalla tai toisella.

Nyt olen paljon säästeliäämpi. Jaksan odottaa. En kerro vielä, mikä pääsivuhenkilössä oikein mättää. Annan vain vinkkejä. Ehkä vieläkin liikaa, mutta ainakin voin karsia niitä helpommin kuin kirjoittamalla romaanin, jonka ensimmäinen luku on kuin novelli tai tiivistelmä tulevasta.

Ehkä sitä kuitenkin jotain oppii, kun sinnikkäästi tekee. Nyt, kun ensimmäinen kässäri on matkannut (helkatin kalliin postin mukana) helsinkiläisosoitteisiin, olen ehkä jotenkin levollisempi. En usko, että joku soittaa minulle ensi viikolla ja haluaa tavata. Oikeastaan on hyvä, että todennäköisyys siihen, ettei puoleen vuoteen tai vuoteen tapahdu mitään, on suuri. Nyt saan rauhassa keskittyä kakkoseen. Jonkun kustantajan pöytälaatikkoon senkin on tarkoitus päätyä. Pitäähän ne tyypit pitää leivässä.

Read Full Post »

Olen istunut parikin kertaa diagnosoitavana. Voin sen tunnustaa näin näytönkin paikassa, sillä en peittele asiaa erityisemmin muutenkaan, ”todellisessa” elämässä. Olen kärsinyt (tai pikemminkin kokenut) raskausmasennuksen ja sen seurauksena saanut ns. huonot hermot: eli kun on kerran sairastanut masennusta, sairastaa helpommin toisenkin kerran.

Eräs yleislääkäri laittoi minut tässä taannoin tekstiin alan asiantuntijoille. Että jos on maanis-depressiivisyyttä, kun mielialat heittelevät eräänlaisissa sykleissä eikä laboratiossa saatu irti mitään asiaa selittävää.

Päälääkäri katseli minua vakavasti mutta selvästi hölmistyneenä. Kuinka ihminen, joka on yrittäjä, tekee paljon töitä, huolehtii asiakassuhteista ja niin edelleen voi väittää olevansa edes jossakin määrin ei-aina-niin-kunnossa.

Minulle annettiin terveen paprut, mutta käskettiin ottaa yhteyttä, jos alkaa ahdistaa. En ole ottanut, mikä tietysti voi olla virhe. Ainakin silloin, kun on vaikeaa. Oikeasti.

Positiivisinta oli kai se, kun todettiin vielä, että ”luovat ihmiset” voivat olla hiukan ailahtelevaisia. Toisinaan masentaa, toisinaan ei. ”Pitäisikö sinun vain oppia elämään asian kanssa?”

Höh, mitkä ihmeen luovat ihmiset? Olenko minä tässä nyt rinta rottingilla hiukkasen pöljä, mutta saan taatusti ”luovina kausina” jotain sitten aikaiseksi (myös töissä)? Kuulostaa siltä, miltä luovan ihmisen oletetaan olevan. Ei siltä, miltä luovan ihmisen pitää olla, jotta saakin jotain aikaiseksi. Ainakin, jos on luovissa töissä.

Joka tapauksessa minä soudan ja huopaan tunnelmieni kanssa ja usein aika pahasti. Olen terve, hyvä, mutta aika rasittava – ennen kaikkea itselleni. On raskasta kirjoittaa kuin heikkopäinen silloin, kun sujuu. Ja olla kirjoittamatta, kun ei suju. Toisaalta, työn vuoksi minun on ollut pakko oppia kirjoittamaan myös perslihaksilla, sillä en voi sanoa dead linelle, että siirry vähän, ei ole nyt luova kausi.

Yritän sanoa tällä kaikella, eilisen flow’n jatkoksi, että pitäisi osata nauttia paljon enemmän näistä oikeasti tuotteliaista ajoista,  jolloin tekstiä syntyy muutenkin kuin rutiinin tai istumalihasten avulla.

Tänään heräsin kello kuusi. Olin nukkunut kuin tukki. Hymyilin, kun muistin, miten jännittäviä asioita minulla olisi seuraavaksi päätettävissä päähenkilöilleni. Sellaisia tuntemuksia kirjoittaminen parhaillaan herättää. Niin kuin varsin hyvin tiedätte.

Tuntemisiin.

Read Full Post »

Taidan olla siinä mielessä perussuomalainen jurpo, että olen kovempi valittamaan kuin kehumaan. Eli todennäköisesti, jos tekisin pienen laskennan, blogini postauksista isompi osa olisi alavireistä kuin hehkuttavaa.

Siispä voin välillä ilokseni kertoa, että kirjoittaminen on kerrankin sujunut varteenotettavan hyvin. Olen kasannut novellia, joka takkusi alkuunsa rasittavuuteen asti. Voin olla uuteen melkein jopa tyytyväinen. Tosin teksti on vasta hyvin raakatekstivaiheessa. En pysty tietämään, saanko lopulta Suuren Ajatukseni ulos niin kuin haluaisin, mutta ainakin uskallan yrittää – vikisemisen sijaan.

Tässä kirjoittaessani pohdin väistämättä, miksi (myös) blogini pyrkii olemaan ennemmin haapannaamainen kuin iloluontoinen. Okei, olen vanhemmiten tullut melkoiseksi peikoksi, mikä on tietysti yksi selitys. Kun olin vain tyttönen, muistan äitini todenneen siskostaan:

– Se oli nuorena niin kuin sinä: aina iloinen. Mutta nyt se on tuollainen.

Vaikka olin vain tyttönen, tajusin miettiä, voisiko minulle käydä samalla lailla: voisiko muuttua ”tuollaiseksi”. No, olen varmaan muuttunut. Mutta ei se mitään; tykkään mörököllitädistäni (eikä se nyt niin kamalan kölli edes ole).

Oli luonteestani mitä mieltä tahansa (ja siitä taatusti ollaan), se ei ole ainoa syy valittavaan postaussävyyn. Toinen syy on ehkä vieläkin dramaattisempi. Se on nimittäin silkkaa taikauskoa, pakko myöntää.

Olen mörkki ja kaiken päälle vielä tyhmä mörkki, sillä kuvittelen, että jos julistan kirjoittamisen voivan hyvin, se alkaa vääjäämättä voida huonosti. Minulla ei ole kamalasti empiiristä näyttöä, käykö näin, sillä en ole paljon puhunut flow suupielissä.

Mutta nyt on. Jos en tänä iltana saa mitään aikaiseksi, syytän avomielisyyttäni ja painun takaisin koloni perukoille mutisemaan kirjoittamisvireen alhaista tasoa. On niin helppo vedota mitä kummallisimpiin tekosyihin. Lisää tekosyitä löytyy myös Taivalkoskisten blogista. Huomatkaa erityisesti sisäiset äänet. Niillä on jotain tekemistä tämänkin mörököllin tavoilla.

Huomenna nähdään, seurasiko paljastuksistani kirjoittamattomuuden tragedia vai entistä parempi vire.

Read Full Post »

Aloin reilu kuukausi sitten kirjoittaa pitkästä aikaa novellia. Valitsin päähenkilöksi maahanmuuttajatytön. Kirjoitin sivukaupalla, sillä olin päättänyt, etten antaisi periksi, vaikka homma ei heti sujuisi. (Olen periksi antavaa tyyppiä.)

Mutta homma ei sujunut, kaikesta yrityksestä huolimatta. Oikeasti. Sen verran paljon minä olen kirjoittanut elämäni aikana, että tiedän, milloin hyvä tulee, vaikka hitaasti, ja milloin ei tule hyvää eikä huonoa, vaikka mitä tekisi.

Jätin novellin. Mutta aihe ei jättänyt minua. Jokin sai minut eilen illalla aloittamaan koko tarinan uudelleen, uuden päähenkilön – tutumman – kera. Perusjuoni tai -teema kuitenkin jäi, mutta sen käsitteleminen ei tuntunut enää ylitsepääsemättömältä esim. maahanmuutajan kulttuuritaustan vuoksi.

Olenko liian laiska tekemään tutkimustöitä, jotta voisin tuoda tarinoihin uudenlaisia henkilöitä tai kulttuureita tai miljöitä? Todennäköisesti.

Mutta todellinen syy on, että minun tekee mieli kirjoittaa sellaisesta, jonka tunnen ainakin osittain itseni kautta. Kirjoittaminen on siis jollakin tasolla minulle kotipsykolointia, vai? Tai ehkä kyse on siitä, etten ole tarpeeksi kykenevä kirjoittaja. Pitääkö (jo) aiheen olla vaativa ja haastava, irti normiarjesta, sellainen, että jokainen ymmärtää, että kirjoittajalle siihen tarttuminen on ollut valtava ponnistus (saati kirjoittamisen vieminen loppuun kunnialla)?

Haluan olla sitä mieltä, ettei aihe naista pahenna. Ei ”helppo” aihe tee kirjoittamisesta jotenkin huonompaa tai tarkoituksettomampaa. Vai olenko sittenkin väärässä? Miltä niitä kirjallisuuspystejä voittavat? Vaikeat aiheetko? Monisyiset, historialliset ja kulttuurikytkentäiset?

Read Full Post »

Minulla on hyvin ankea kirjoituspöytä. Se on suuri mutta tupaten täynnä niin minun kuin mieheni (turhaa) tavaraa. Viime aikoina pöydälle on ruvennut ilmestymään myös lasten tavaroita. Itse pöytäkin joutaisi epämääräisine ja huonoille paikoille asetettuine jalkoineen kaatopaikalle.

Tuo kaikki nousi silmiini uudella tavalla, kun luin Satakielen postauksen ihastuttavalta kuulostavasta työympäristöstään. Kun vastasin hänelle, tulin kuitenkin tehneeksi varsin arkipäiväisen havainnon: kirjoitan äärettömän harvoin siinä, varsinaisessa kirjoituspaikassani.

Viime keväänä kirjoittamani kässäri syntyi oikeastaan kokonaan keittiössä sillä aikaa, kun lapset katsoivat Pikku Kakkosta (kiitos ohjelmasta, jonka äärelle lapset voi huoletta jättää yksin). Osan tekstistä kirjoitin myös sängyssä yön pimeinä tunteina, kun itsesensuuri on minimissä ja kädessä lyijykynä ja pala paperia. Myöhemmin nakuttelin sitten käsinkirjoittamani koneelle, useimmiten keittiössä.

Kirjoitin myös uimahallin katsomossa ja kahviossa ja altaanreunalla, mökin vintillä, työpaikalla (tunnustan!), junassa, linja-autossa, leikkipuistossa, hotellihuoneessa, ravintolassa (useammassa), kahvilassa (useammassa), autossa ja erinäisissä muissa paikoissa. Oikeastaan kirjoitin kamalan työpöytäni äärellä vasta kun tein pari kuukautta lyhennettyä työviikkoa.

Vakipaikassa on kiistattomat hyötynsä, niin kuin esimerkiksi rauha, rutiinit ja nettisaatavuus.

Alati vaihtuvissa paikoissa on niin ikään hyötynsä. Sitähän näkee monen asian toisin, kun katsoo asiaa uudessa ympäristössä.

Minä kirjoittaisin mieluusti paljon enemmän rauhassa rumalla pisteelläni. Mutta koska arki on arkea ja joudun kirjoittamaan, kun siihen on tilaisuus (ei siis välttämättä otollinen mielentila, mitä sekin sitten on ja onko sitä edes, jos odottamaan käy), olen oppinut kirjoittamaan missä sattuu. Mitenhän käy sitten, kun lapset ovat isompia, tulevat ja menevät niin kuin tulevat ja menevät? Osaanko kirjoittaa kirjoituspöydän äärellä ja ihan milloin itse haluan?

Read Full Post »

Reilun kahden viikon päässä odottaa kirjoittajatapaaminen. Ihanaa, ihanaa, mutta yksi ongelma on tietysti: minulta puuttuu teksti, jota toiset voisivat arvioida. Yritin kyllä aloittaa uutta novellia, mutta siitä rupesi kehkäytämään aivan liian korkeasoutuinen ja raskas paketti, jota en jaksanut itsekään lukea uudelleen läpi.

Kun mieheni ilmoitti, että tietokone hajoaa, ota talteen kaikki tärkeät tiedostot, tajusin, että minulla voi ihan oikeasti olla tärkeitä tiedostoja. Romskukässärin siirsin saman tien sähköpostiin ja työkoneelle (jossa se tosin mahtoi olla jo ennessään turvassa). Mutta sitten muistin, että minulla on myös vanhoja tekstejä, tekstejä ajalta ennen Suuren Käsikirjoituksen Työstämistä (johon on mennyt viimeinen vuosi).

No niin. Olen nyt löytänyt tekstin kahden viikon päähän kirjoittajatapaamiseen. Teksti on vuodelta 2005. Silti se tuntuu yllättävän läheiseltä. Vaikka se edustaa eri lajia kuin viimeisen vuoden vienyt kässäri, siinä on jotain, johon minun on helppo tarttua. Jotain, joka tuntuu kuulostavan siltä, että minä olen kirjoittanut sen (viisi vuotta sitten!).

Hätävara, kyllä. Mutta samalla se voi olla opetustehtävä. Aion nimittäin nyt, juuri nyt, alkaa muokata hätävaraani. Siitä pitäisi tulla osallistuja Kouvolan dekkarinovellikisaan. Ajatus voi olla melko kaukainen, mutta suhtaudun projektiini matemaattis-luonnontieteelliselle objektiivisuudella: tämä on testi, kirjoittajalaboratoriokoe. Katsotaan, miten lapsuuskertomus muuttuu dekkariksi.

Ehkä ei mitenkään. Mutta ainakin sitten olen todistanut sen – myös itselleni ja ihan oikeasti käytännössä.

Koetan raportoida tilannetta myös tänne. Mutta täytyy myöntää, että töiden ja koulun alku (kuopus aloitti niin ikään taipaleensa) on vienyt voimia niin, että väsymys on nuijinut sisäisen bloggarini hiljaiseksi hiireksi. Ehkä tämä tästä.

Mutta nyt hätävaran kimppuun. Teksti olisi pitänyt lähettää, hm, ainakin viikko sitten.

Read Full Post »