Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for Toukokuu 2010

Koska en tiedä, mitä tehdä kässärin kanssa (alkaako kahden kuukauden tauon jälkeen lukea uudelleen), olen selannut tukun kustantajien nettisivuja. Kustantajat.com-sivuilla niitä riittää joka lähtöön. Tuttuja nimiä ja nimiä, joista en ole koskaan kuullutkaan.

Yhteistä kaikille läpikäymilleni kustantajille on se, että kaikki toivovat tekstinsä tulosteena, jossa riviväli on 1,5 tai 2. Yhteistä on myös toitotus siitä, kuinka mielellään he ottavat luettavakseen kässäreitä. Melkein jokainen lupaa myös palata asiaan kuuden kuukauden kuluessa. Jokunen jopa neljässä kuukaudessa.

Sen sijaan kaikki eivät mainitse, että mukaan tarvitsisi laittaa saatekirje. Joillakin ohje on hyvinkin tarkka, joillakin ei tosiaan saatteesta sanaakaan. Minulle itselleni mieluisinta olisi laittaa mukaan saate, joka luonnehtii kässäriä. Tuntuu raskaalta alkaa kirjoittaa kuvausta/tiivistelmää/mainosta itsestäni, vaikka mainosalalla olenkin. Mitä minä oikein sanoisin? Jokukin toivoi, että kässärinlähettäjät kertoisivat jotain kirjoittajataustastaan. Samaan syssyyn kannustettiin myös kertomaan, jos olisi markkinointikanavaa kirjalleen.

Kuusi kuukautta. Se tarkoittaa, että jos kustantamo todellakin vastaa kuudessa kuukaudessa, on jo joulukuu. Ehkä kesä menee kuin itsestään eikä muista ajatella koko asiaa. Syksyllä voi tarttua uusiin kirjallisiin haasteisiin, syksy kun on muutenkin uudistumisen aikaa. Niin, ehkä nyt on oikea hetki vetää henkeä ja panna persoonallisuutta saatteeseen.

Ehkä. Mietin sitä huomenna.

Jos jollakulla on hyviä vinkkejä siihen, kuinka kustantajia kannattaa lähestyä, maksan niistä virtuaalisen halin ja ison kiitoksen.

Read Full Post »

Reilun viikon päässä odottaa kirjallinen taivas: kirjoittajaporukkamme kokoontuu jälleen. Rivit ovat vuosien varrella hiukan harventuneet, mutta vastaavasti uusia ihmisiä on tälläkin kertaa tulossa mukaan. Sängyn vieressä odottaakin viiden sentin paksuinen nippu erinäisiä kässärinpätkiä lukemista ja kommentoimista.

Itse lähetin tapaamiseen noin 50 sivua omaa kässäriäni. Valitsin pari sellaista osiota, jotka ovat peräkkäin ja joista olen jollakin tapaa epävarmin. En osaa sanoa, mikä tekstissä haraa vastaan. Jokin ei vain toimi.

Osa paikalla olevista ihmisistä on seurannut kässärini nousuja ja laskuja useamman vuotta. Vain yksi on lukenut koko tarinan. Sitten matkassa on ihmisiä, joilla ei ole mitään käsitystä siitä, mistä kässäri kokonaisuudessaan kertoo. Heillä on vain nuo irralliset 50 sivua.

On hyvin mielenkiintoista päästä antamaan palautetta muille mutta tietysti myös saamaan muiden palautetta. Vähintään yhtä mielenkiintoista on seurata (jos jännitykseltään kykenee), miten mahdollisesti erilailla ihmiset antavat palautetta sen mukaan, kuinka hyvin he tuntevat a. minut, b. kässärini. Hyöty voi olla oikeasti valtava, kun palautteen antajilla on niin erilaiset lähtökohdat ja näkökulmat palautteen antamiselle. Täydelliseen objektiivisuuteen en usko näissä asioissa koskaan.

Entä minä itse? Millainen palautteen antaja minä oikein olen? Sitäkin on aina välillä hyvä miettiä.

Palataan.

Read Full Post »

Jos ulkona on ollut 28 astetta lämmintä ja vapaita neljä, ketä huvittaa ryhtyä työntekoon? Mietin tässä, että jos olisin free lancer, ottaisinko itseäni helpommin niskasta kiinni, kun täällä töissä, jossa nyt lorvaan kuin paraskin pinnari. Vai onko asia niin onnellisesti, että aivoni työskentelevät koko ajan, oikeastaan tietämättäni?

Tietämättömään aivojummaan mehukasta työtä on haravointi. Niin perin yksinkertaista ja mekaanista, että on mahdollista ajatella kaikkea muutakin. Esimerkiksi seuraavaa tekstiä (joka ei liity töihin). Jostain syystä auringonpaisteessa valkoisen paperin kammo on paljon vähäisempi kuin kynttilällä valaistussa huoneessa, joka pitäisi olla täydellisessä tilassa kirjoittamisprosessia varten. Vielä kun löytäisi kaulaan ripustettavan muistivihon, kaikki olisi aika tavalla täydellistä.

Mieheni sanoi, että minun pitäisi aloittaa jo uusi teksti. Olen kamala ihminen, kun keskityn kirjoittamiseen. Mutta mahdan olla toisella tavalla kamala, kun ei ole tekstiä.

Nyt ryhdistyn ja kirjoitan töikseni. Illalla haravoin loppupihan ja keskityn seuraavaan vapaaehtoisprojektiin. Se voisi olla kuitenkin vanhan lämmittelyä: alan käydä Napanuorarockia uudelleen läpi. Aika on nyt otollinen. Aurinko paiskaa kauniisti mekaanisillekin hommille. Haravoivalle kirjoittamiselle. Sitähän se tekstin läpikäyminen oikeastaan on.

Read Full Post »

Minulla  on kirjoittamisessa outo päähänpinttymä (tai en tiedä parempaa sanaa kuvatakseni asiaa yhdellä sanalla). Päähänpinttymäni vuoksi en pääse käyntiin tekstissäni, jos ensimmäinen lause ei miellytä minua. Tai pikemminkin: jos en syty ensimmäisestä lauseesta. Voi käydä niin, että kirjoitan kirjoitan kirjoitan (koska esim. töissä on vain pakko), mutta en pidä tekstistäni – ensimmäisen lauseen vuoksi. Vaikka kuinka jatkan kirjoittamista, tiedän syvällä sisimmissäni, että tulen tekemään kaiken uudelleen. Ensimmäisen lauseen vuoksi.

Koko päähänpinttymä on hyvin hölmö. Aina, kun opetan tai neuvon aloittelevaa kirjoittajaa, painotan, että alun voi huoletta kirjoittaa lopuksi tai ainakin viimeistellä uusiksi. Pidän sormeni ristissä, sillä päähänpinttymä pakottaa minut toimivaan vastoin oppejani.

Minun kohdallani ensimmäisessä lauseessa on ”syttymisen” lisäksi kysymys siitä, että ensimmäinen lause suuntaa tekstiä koko matkalta.

Otetaan esimerkki. Jos kirjoittaisin vaikkapa pyöräilyä käsittelevää kolumnia. Voisin aloittaa sen vaikkapa ”Tänään pyöräilin töihin vesisateessa.” Ihan kelpo lause. Tuo asiaan henkilökohtaisuutta ja hiukan dramatiikkaa, eihän vesisade ole mikään auringonpaiste.

Mutta.

Sitten iskee päähänpinttymä. Keskinkertainen ensimmäinen lause, joka ohjaa tekstiä aivan omanlaisekseen (Ei puututa tässä tarkemmin siihen, sentään!). Mutta jos lause olisikin ”Olin tuskin päässyt kotiportista, kun olimme jo litimärkiä, minä ja pyöräni.”

Joo. Innostuisin paljon enemmän. Tietäisin heti, kuinka menisin eteenpäin.

Päähänpinttymä on jahdannut minua jo ainekirjoitustunneilla ja läpi koko yliopiston riippumatta siitä, millä kielellä on pitänyt kirjoittaa. Muistan aina, kun heräsin keskellä yötä ja tajusin, että olin juuri ajatellut gradun ensimmäistä lausetta. Kirjoitin saman tien kaksi sivua. Loputkin seurasivat perässä, tosin hiukan hitaammin. En ole päässyt ensimmäisestä lauseestani edes täällä, töissäni. Vaikka kirjoittaa pitää paljon, kaikki lähtee ensimmäisestä lauseesta.

Välillä päähänpinttymäni on hyvin kuluttava. Jos nimittäin sitä lausetta ei tule, ei tule muutakaan. Tai tulee, mutta en voi ikään kuin seistä sanojeni takana.

Näin kerran tv-dokkarin, jossa Pirjo Hassiselta, suurelta idoliltani, kysyttiin, kuinka hän pystyy kirjoittamaan niin paljon. Hän vastasi jotakuinkin siihen tapaan, että hän miettii aiheen ja kirjoittaa siitä sitten muistikirjaansa pari kolme hyvää lausetta, sellaista täydellistä lausetta, jotka hän sitten tulee sijoittamaan sellaisenaan romaanin. Ne ovat kuin runko romaanille. Lauseet eivät synny hetkessä, vaan ajan kanssa muistikirjaan. Yksi niistä on myös ensimmäinen lause.

Olin tipahtaa penkiltä (tai sohvalta, en muista). Jos Pirjo Hassisille oli lauseenomainen päähänpinttymä… No, lopun voitte arvata.

(Nyt pitää kelautua alkuun ja katsoa, mikä olikaan tällä kertaa ensimmäinen lauseeni…)

Read Full Post »

Minulla on hyvin simppeli suunnitelma: tehdä suunnitelma. Tosin alustava (mikä on itselle melkein kuin lupaus harkita asioista suunnitelmallisuudenkin jälkeen). Mutta uskon pyhästi siihen, että jos teen edes alustavan suunnitelman, käynnistän kirjallisen moottorini, joka on uinunut melkoisessa bensanpuutostilassa. Kun vielä lätkäisen suunnitelmaani blogiini, voisin kuvitella, että joku vielä jopa kyselee, olenko päässyt eteenpäin. Se taas voisi potkaista minua eteenpäin. Vähän niin kuin hyvästä pakosta.

Suunnitelmia on kaksi. En tiedä vielä, sulkevatko ne toisensa pois vai tartunko niihin rinnan.

1. Käyn kässärini, sen valmiihkon, kimppuun uudelleen.
– Tulostan tekstin.
– Merkitsen ylös kaiken, mikä a. mietityttää, b. ihmetyttää, c. ontuu, d. ärsyttää, e. on (vastavuoroisesti) erinomaisen hyvää.
– Tallennan kässärin vielä kerran uudella nimellä (tai numerolla) tietokoneelle ja teen tarvittavat muutokset. Jos ne vaativat aikaa, sitten menee aikaa. Minkäs teet. Helpotus on se, että voinen nyt yrittää suhtautua tekstiin niin kuin töissä: ikään kuin joku muu olisi kirjoittanut sen. Ulkokohtaisesti. Onnistuisikohan se? (Voi kamalaa, tiedän kyllä vastauksen enkä pidä siitä!)

2. Aloitan uuden tekstin.
Itse asiassa uusi teksti on vanha tarina, se alkuperäinen tarina, jota aloin kirjoittaa, kun aloitin kässärin parissa. Kässäristä ei vain tullut se. Tarina vei eri suuntaan, eikä sille voinut mitään. Jos siis katsoisi, mitä nyt tapahtuu. Aika jännittävää, itse asiassa. Kun vielä mielessä kummittelee, että haluaisin vääntää jossakin vaiheessa dekkaria, lopputulos saattaa olla ihan muuta kuin alun perin ajattelin. Se hyöty siitä tietysti olisi, että sitten minulla olisi vieläkin ikään kuin takataskussa se alkuperäisin tarina.

Onko siis niin, että pystyn kirjoittamaan useamman kässärin kierrättämällä yhtä ja samaa alkuasetelmaa, joka sitten muuttuukin radikaalisti, kun kirjoittamiseen pääsee käsiksi? Hedelmällistä.

Sateisen raikasta päivänjatkoa.

Read Full Post »

Kirjoittamatonta elämänjaksoani on jatkunut pian kaksi kuukautta. Se on pitkä aika, kun ottaa huomioon, kuinka itsensiivisesti tuli kirjoitettua sitä ennen. Oikeastaan myös tämä vaihe on yllättänyt minut niin kuin kaikki muutkin, itse kirjoittamisprosessiin kuuluvat vaiheet. Eniten olen hämmentynyt kirjoittamisinhoastani. Tai oikeastaan ajatustenkokoamisinhostani. Tuntuu siltä, ettei ole mitään sanottavaa. Ei mitään lisättävää eikä mitään uutta aloitettavaksi.

Aika masentavaa.

Luin juuri vielä, ikään kuin varmistukseksi, mitä Karisto sanoikaan käsikirjoitusten lukemisestaan. No niin. 474 kässäriä luetaan ennen kesäkuun vaihdetta ja noin 20 valitaan jatkoon.

Mietin vain itsekseni, mahtaako Karistolta tulla joku väli-info, jos sattuu olemaan noiden 20 joukossa. Vai pitääkö odottaa, onko lopullisen kolmen joukossa. Jotenkin tuntuisi hyvin helpottavalta, jos jossakin lukisi, että nyt finalistit on valittu ja onnellisille ilmoitettu. Muut, onnettomammat, voivat jatkaa elämäänsä, parantaa kässäriään ja laittaa sen uudelle kierrokselle jonnekin muualle. Kiitos.

Olen yllättynyt siitä, että olen jäänyt vatvomaan kilpailuasiaa. Olin kuvitellut, että laitan tekstin postiin ja jatkan sitten a. lukemalla sen uudelleen, b. aloittamalla toista mielessä kytenyttä aihetta. Mutta, niin kuin selväksi on tullut: minussa elää voimakas ajatustenkokoamisinho.

Kiitos kaikille niille neljälle viidelle ihmisille, jotka ovat käyneet blogissani siitä huolimatta, ettei täällä tapahdu mitään 🙂

Ps. Kirjoitan kuitenkin paljon. Töissä. Eikä se ole sama asia, vaikka sormenpäät pysyvätkin lyömäkunnossa.

Read Full Post »