Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for joulukuu 2009

Joulupukki toi meille Wiin. Suosittelen sitä kaikille kirjoittaville äidille, joilla on alakouluikäiset lapset. Jostain syystä minulla on vähemmän ahdistunut huonoäitiolo, kun lapset nauttivat yhdessä pelistä. Jos he jurnuttaisivat videoiden äärellä tai tappelisivat barbien vaatteista, olisin paljon tuskastuneempi.

Vaihteeksi, nimittäin, tilanne on se, että kynä on luistanut. (Tai ne näppäimet.) Minusta tuntuu, että olen saanut korjattua ison vääränlaisen kallistuman tekstissäni. Ironian taso ei ole vielä oikeanlainen, mutta suunta on hyvä. Nyt pitää olla malttia ja odottaa.

On hyvä lopettaa vuosi siihen, että tuntee onnistuneensa.

Tämä laji kaipaa hyviä perslihaksia. Mikään muu ei auta. Onkohan Wiissä niiden kuntouttamiseen jokin oma pelinsä? Ainakin voin hetken tuulettaa ajatuksia ja löytää lasten innosta potkua seuraavan lukun korjausmatkaan.

Hyvää kirjoittamisvuotta kaikille!

Read Full Post »

Pidä kynä liikkeesä.

Joku sen sanoi. Joku viisas kirjoittamisenope.

Olen koettanut noudattaa tänään neuvoa, tosin näppäimillä. Mutta en usko, että näppäimet ovat ne, joita voin syyttää siitä, että neuvo on ollut kohdallani tuskaa. Tus-kaa! Olen kyllä kirjoittanut, saanut aikaiseksi lukemattoman (ja tämä kaksimerkityksellisyys sopii tähän erinomaisesti) määrän sanoja mutta. Mutta!

Mutan kohdalla räjähtää. Kynä on liikkunut aivan väärin! Näytölle ei ole ilmaantunut yhtään, mitä sinne olisi pitänyt ilmaantua. Tyyli on kömpelöä, sanat falskeja, henkilöt vääränlaisia, peilikuvia siitä, mitä ne olivat vielä kaksi viikkoa sitten.

Väärin liikkuneesta kynästä ei ole ollut mitään hyötyä. Joudun poistamaan noin neljä viidesosaa tekstistä. On kamalaa tietää asia jo, kun kirjoittaa sitä. Mitä järkeä siis kirjoittaa?

Mutta?

Jos en kirjoita, pääsenkö koskaan vaiheen yli? Löydänkö koskaan takaisin päähenkilöideni sieluun? Tuskin.

Kirjoittamisessa ei pitäisi olla pitkiä taukoja. Joku toinen – tai ehkä sama opettaja – on sanonut niin. Että joka päivä vaikka 10 minuuttia. Se olisikin viisasta: pitää kynää (ja henkilöitä) liikkeessä se 10 minuuttia. Vähän niin kuin vatsalihasliikkeitä Kauniiden ja rohkeiden aikana. Hitto! Ei pääsisi unohtumaan niin paljon. Niin paljon, että menee kauan ennen kuin kynän liike tuo takaisin oikean kaaren, oikean keveyden. Minun ajatukseni ja tarkoitusperäni.

Eikä yhtään sanaa siitä, että tällä kaikella voi olla tarkoituksensa! Juuri nyt en usko moiseen tippaakaan. Se on vain jonkun kolmannen (tai ehkä taas saman) kirjoittamisopen keino rauhoittaa meidän harrastelijoiden mieliä.

Että tarvitaan syrjäpolkuja. Että tarina kyllä kirjoittaa itse itsensä. Höpö höpö.

Höpö höpö.

Read Full Post »

Kun minä kirjoittajana vastaan Satakielen haasteeseen, joudun miettimään asiaa, jota ei (valitettavasti) tule mietittyä joka päivä. Kiitos siis, Satakieli! Tämä kannustaa niin kuin olemme jo todenneet yhteen ääneen blogissasi.

Asiaan.

Tässä ovat ohjeet, jotka voi halutessaan kopioida tästä tai kirjoittaa omin sanoin.

  1. Tämä haaste sai alkunsa Satakielen sanoin -blogista. Kerro kuka sinut haastoi.
  2. Kirjaa ohjeet ja liitä tunnustuskuva blogiisi.
  3. Valikoi kirjoituksiesi joukosta onnistunut teksti, josta olet syystäkin ylpeä. Teksti voi olla esimerkiksi runo, novelli tai katkelma romaanista.
  4. Luonnehdi valitsemaasi tekstiä yleisluontoisesti. (haiku, eläinsatu, dialogi, maisemakuvaus jne.)
  5. Listaa ainakin viisi tekijää, jotka tekevät tekstistä onnistuneen.
  6. Lähetä haaste kommentin muodossa eteenpäin niin monelle kirjoittajaystävällesi kuin itse haluat.

Minä ajattelen tietysti käsikirjoitustani, sillä minun on aika vaikea välillä ajatella mitään muuta tekstiä, vaikka minulle maksetaan palkkaa tekstien ajattelemisesta ja tekemisestä.

Olen ylpeä kässäristäni. En siksi, että se vie aikani, vaan siksi, että minä olen saanut sitä eteenpäin. Viisi vuotta olen arponut. Nyt en enää arvo vaan teen.

Olen ylpeä romaanikässärini useammasta katkelmasta juuri siksi, että olen saanut ne tehtyä. Mutta erityisen ylpeä olen niistä pätkistä tai kohtauksissa, jotka kulkevat eteenpäin kuin itsestään. Olen kirjoittanut eilen, sunnuntaina, kun lapset askartelivat ja jatkanut vielä yöllä, kun lapset nukkuivat. Kävin niin ylikierroksilla, etten saanut millään unta ja heräsin kello puoli viisi miettimään, mihin olen tallettanut erään tärkeän kohtauksen.

Siksi tuntuu, että kaikki on päässäni puurona. Nakuttelen jo puolisalaa tätä. Mutta yritän. Otan ja mietin kohtausta, jossa päähenkilölle valkenee, että hänen koko elämänsä muuttuu dramaattisella tavalla. (Olipa omaperäistä…)

Viisi kohtaa:
1. Teksti naurattaa, vaikka käsiteltävä aihe on hyvin vaikea.
2. Teksti kulkee juuri sillä ironisella tasolla, jota olen koettanut tavotella ja jonka ”ylläpitäminen” on vaikeaa etenkin silloin, kun oma mieliala keikkuu, missä keikkuu.
3. Tapahtuman miljöö, itse asiassa tavaratalon invavessa, on erilainen ja kuin piste i:n päälle. Kärjistää koko kohtauksen. Vessoista tulee sittemmin tärkeä osa tarinan kulkua.
4. Päähenkilö käyttäytyy sopivan sekopäisesti. Tekstissä liikutaan preesenssissä, niin kuin koko kässärissä, mutta myös käydään menneessä. Aikatasojen pyöritys on onnistunut.
5. Vertaukset ovat tuoreita ja soljuvia. Ihan niin kuin niitä ei olisi mietitty eikä todennäköisesti olekaan, koska teksti tuli aikoinaan kuin itsestään (mikä klisee, mutta pitää onneksi joskus paikkaansa).
PLUSSA: Tämä minun on pakko lisätä: Minun teksteistäni sanotaan usein, että ne ovat raskaslukuisia. Käytän paljon toistoa ja ilmeisen ”rasittavalla” tavalla. Mutta en tässä nimenomaisessa pätkässä. En toistele. En. En tosiaan toistele. Voi, kun oppisi sanomaan asiansa kerralla. (Kuulisittepa minun puhuvan…)

Mitä sanot, Satakieli? Olisiko tässä pohdintaa? Ihan pelottaa jatkaa nyt niihin kohtauksiin, jotka eivät ole niin helppoja.

Haluaako joku taivalkoskisista kokeilla samaa? Suosittelen! Etenkin silloin, kun homma ei suju, kannattaa miettiä tekstiä, jossa se on sujunut. Vaikka sitten näin yleisesti.

Read Full Post »

Voi Lucy, minkä teit! Menit sitten melkein naimisiin ja sanoit minulle hyvästit.

Mitä sitä nyt? Hauska kirja on loppu. Pitäisi aloittaa uusi. Kauhea homma. Jostain ihme syystä uuden kirjan aloittaminen on minulle melkein yhtä työlästä kuin uuden tekstin aloittaminen. Sitä vain vertailee. Ai, Lucy oli kyllä paljon nokkelampi kuin tämä Hanna. Niin, ja teksti oli sata kertaa oivaltavampaa, nautittavampaa ja riemastuttavampaa. Voi voi, uusi päähenkilömiessankari se vasta kuvatus onkin…

Minulla on taipumusta ihastua helposti. Niin omiin kuin vieraisiin päähenkilöihin. Olen aina ollut niitä ihmisiä, jotka ovat lukeneet ja katsoneet samat tarinat läpi uudelleen ja uudelleen. Ei se mitään, vaikka tietää kaiken alusta loppuun. Sitä paitsi joka kerta huomaa jotain uutta ja lisää avartavaa. Olen myös ajatellut kirjoittaa yhden kokonaisen pokkarin uusiksi ja laittaa sen eteenpäin ihan muualla. Pitääköhän sitä varten olla lupa pokkarin jo julkaisseelta taholta? Vai riittääkö, että hommaa on muutettu tuntuvasti ja se on minun tekstiäni?

Olen ihastumisten lisäksi ollut aina hyvin ”yksisilmäinen” lukija. Huomaan hamuavani kirjoja, joissa on tietyllä tapaa jotain yhteistä. On ihme, että olen saanut luettua lähes laudaturin kirjallisuuden laitoksella. Vai luinko minä sittenkään mitään? Kuvittelinko vain lukevani ja vastailin tenteissä perstuntumalla? Voi olla. Kaikkein pettynein olin, kun sain viihdekirjallisuuden tentistä huonoimman numeroni. Sen piti olla sentään minun juttuni.

Nyt, kun kirjoitan entistä enemmän, olen koettanut olla muuta kuin ”yksisilmäinen” kirjoittaja. Mutta minkäs rakkauksilleen voi? Sitä paitsi, parasta kirjoittaa sitä, mihin itse on ihastunut. Kyllä kai se sellainen rakkaus välittyy lukijallekin.

Jouluksi pitää päästä eroon Lucysta. Ehkä pääsen helpostikin, kun pystyn taas keskittymään Kirsiin ja Paulaan, omiin henkilöihini. Kun Kirsi ja Paula ovat päällä, en edes osaa kaivata Lucyja. Vieraat saavat silloin jäädä.

Ihmekös se, että Kirsin ja Paulan paineessa Lucynkin kanssa viivähti yli kaksi kuukautta. Eikä kirjassa ollut kuin 400 selvitettävää sivua. Taidan kirjoittaa Kirsiin ja Paulaan kuitenkin vähän vähemmän. Ja sitten heti jatko-osan kanssa. Ei tule itselle vieroitusoireita. Ehkä joku muukin nauttii, kun saa jatkaa, siis jos pääsemme kansiin asti.

Read Full Post »

Tänä viikonloppuna olen lopullisesti hyväksynyt sen tosiasian, että kirjoittaminen ei ole seurustelulaji. Ei ainakaan tällainen intensiivivaihe, jossa haluaa omistaa asiansa yksin, sillä se on (minulle) paras tapa saada hommaan vauhtia.

Kun naapurinrouva pyytää pulkkamäkeen lasten kanssa, lähden kyllä, sillä hyvän kirjoittajan pitää saada happea. Tai ainakin hänen lastensa pitää saada happea, jotta jaksavat taas leikkiä keskenään, kun äiti koettaa myöshemmin kirjoittaa.

Mutta mitä teen mäessä? Juoruan vähän ja odotan paljon. Koetan ravata mäkeä ylös ja alas vain sen verran, etten väsy liikaa. Mitä se sitten onkaan. Mutta koka ajan odotan. Olen vain puoliksi paikalla. Anteeksi, lapset. Niin ja naapurinrouvat. En minä juuri selittele. Olen vain ”ajatuksissani”.

Niinä iltoina, kun olisi mahdollista soittaa niin kutsutuille tyttöystäville ja tavata heitä, minä napsautan koneen auki ja aloitan aivan yksityiset bileeni. Sanoja kyllä ravaa ohitseni ja teetä kuluu. Minä kun vain kirjoitan. Olen tullut siihen pisteeseen, etten puhu edes kirjoittamisesta. Minä vain teen.

Kirjoittaminen erakoituttaa. Sen tiesin jo entuudestaan. Mutta en olisi uskonut, että se imaisee niin mukaansa, että jätän vapaaehtoisesti ystävien tapaamiset, puhelinsoitot, Facebookin ja kaikesta päätellen myös tämän blogin (Töitä en uskalla oikein edes ajatella näin sunnuntaiyönä.). Jäkimmäisistä ei niin väliksi (Sulkeessa olevasta pitää, herra paratkoon, välittää!), mutta aina välillä kammottava ajatus hiipii mieleeni: mitä jos – sitten kun en enää kirjoita näin reikäpäisesti – kukaan ei erityisemmin kaipaakaan kontaktiani? Että olen ns. kirjoittanut itseni pihalle? Emme toki ole viisivuotiaita vaan aikuisia, joiden pitäisi ymmärtää eikä loukkaantua. Mutta mistä sen tietää? Enhän minä puhu enää kenellekään mitään.

Niin, että anteeksi sinä, jolle lupasin soittaa tänä nimenomaisena viikonloppuna. Lauantai meni puolihorroksessa mäessä ja mukamas lasten kanssa. Sunnuntai meni sekin lasten kanssa, mutta ne pari vapaata tuntia vietin koneella. Sinä jäit paitsioon. Yritän korvata sen pian.

Kaikista hulluinta on, että sitä miettii joskus, mihin tällä kaikella pyrkii. Eikä vastausta ole. En minä pyri mihinkään. Minä nautin nyt. Ihan kirjoittamisesta.

Read Full Post »

Olen suurimmaksi osaksi tekstini kanssa vaiheessa. Sellaisessa, jossa pitäisi saada tekstin osittain nyrjähtänyt sävy tai puhuttelutapa oikeanlaiseksi.

Ongelma on se, että luvussa, jossa päähenkilön pitäisi osata olla edes hiukan nöyrä (jotta häntä voisi kutsua normaaliksi ihmiseksi), hän kuuhkaa eteenpäin kuin neuroottinen paviaani. Hän ei muista edellisen luvun tapahtumia eikä tunnelmia. Hän on unohtanut, miten kiitollinen oli sivuhenkilölle, ja panettelee tätä taas mielin määrin. Ironinen kun mukamas on, koko maailmankaikkeutta kohtaan.

Koetan kääntää aivoni ajattelemaan ihmismäisesti, pois paviaanivaihteelta. Mutta olen ilmeisesti niin rakastunut viidakkomeininkiin, että minun on lähes mahdoton raastaa henkilöön minkäänlaista kehityskaarta. Ehkä minä itse en ole erityisemmin kehittyvää lajia. Ehkä minun on vaikea laittaa myös päähenkilöni ottamaan isoja, aikuismaisia askelia. Tai pikemminkin, viis isoista harppauksista, itse asiassa minun pitäisi oppia hienovaraisia nyansseja, pieniä viestejä, joista tajuaisi, että päähenkilö ottaa suuria askelia.

Tiedän kyllä, mikä on lääke ongelmaani. Se on – vain ja ainoastaan – kirjoittaa, kirjoitta ja kirjoittaa. Englanniksi olisi paljon helpompi sanoa: rewriting, rewriting, rewriting. Miten suomeksi? Kirjoittaa uudelleen ja uudelleen ja uudelleen.

Mitä jos alkaisi kutoa sukkia.

Read Full Post »

Erinäisissä kirjoittamista tavalla tai toisella koskevissa blogeissa on pohdittu flow’ta ja sen merkitystä. Kukaan ei kiistä, että tunne on hieno ja aikaansaava.

Mutta, onko olemassa nimitystä flow’n vastaparille? Apatia? Kirjoittamisangsti? Runosuonen tyrehtyminen? Luovuuslukko?

Olen kyllä kuullut liudan keinoja, joilla tuosta tuskaisesta tilasta (kuulemma) pääsee eroon. Esimerkiksi
– ei kirjoita toviin (ainakaan kässäriä)
– lukee jotain ihan muuta
– katsoo elokuvan tai vaikka viisi
– käy lenkillä (monena iltana)
– tapaa ystäviä
– nauttii elämästä.

Joopa joo. Minusta kuitenkaan yksikään keino ei ole hyvä, kun on kiire. Dead line pukkaa ja sitä rataa eli suomeksi sanottuna on pakko kirjoittaa lukosta huolimatta.

Olen ikävästi valumassa lukkotilaan. Tunnen oikein, kuinka teksti on lakannut laulamasta minulle. Siitä on tullut valittavaa. Se ei tyydy mihinkään, eikä se tunnu haluavan olla osa mitään. Jokainen ”luomani” sana tappelee vastaan. Puuttuu vain, että tietokone hajoaa ja kynistä katkeavat terät.

Mitä tehdä, kun tekee mieli kirjoittaa mutta kirjoittaminen ei vain suju?

Pidän illalla kuusi vuotta tänään täyttävän tyttäreni synttärit. Ei pelkoa, että jaksaisin kirjoittaa 13 pikku vieraan jälkeen yhtään mitään. Mutta, jos teillä on sillä aikaa mahdollisuutta tai halua antaa minulle pari nuottia, joilla teksti ja sen tekeminen taas sointuvat, kiitos siitä.

Kukahan se olisi kirjoittanut vastavoimaflow’sta?

Read Full Post »