Kuinka iso osa kirjoittamista on se, ettei kirjoita? Että on hiljaa sanoineen? Kuuleeko ne silti niin kuin kuulee puut, joissa huojuu tuuli, vai pitääkö silloinkin pysähtyä, tuulta ja sanoja varten samalla lailla juurien päälle, oksien suojaan?
Minä olen miettinyt sanoja, vaikka haluan väittää muuta, myös itselleni. Siksi olen hiljaa enkä juuri puhaltele sanoja ulos. Vuosi sitten taktiikkani oli toinen: kävin läpi niin kirjoittamisen prosessia kuin sitä, mitä kirjoitin. Se tuntui silloin oikealta, siltä, mikä kuljetti eteenpäin. Nyt sellainen, yhdessä tuulessa seisominen, toisiin nojaaminen, tuntuu mahdottomalta. On kuin minulla olisi salaisuus, jonka haluan kätkeä niin syvälle, etten näe siihen itsekään.
Ehkä se on pelkoa.
Tai pettymystä.
Tai itsesuojelua. Minä olen niitä, joilla asioiden pitäisi rullata pehmeästi, vaivattomasti ja nopeasti eteenpäin. Huono piirre, kun täytyy saavuttaa jotain, joka ei ole ihan helppoa. Kiivetä puun latvaan ja huojuttaa sitä omin voimin.
Sitten se vain on. Niin kuin puu pihalla, toiset metsässä. Kiinni maassa juurillaan, tuulessa ja tyynellä. Ovat vain. Ja pysyvät paikoillaan. Pysyvät paikoillaan. Minä liiaksikin.
Vaivanpalkka 