Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Elämä itse’ Category

Minä muistin vielä salasanan!

Aika nostalgista olla täällä taas. Siitä on todellakin vierähtänyt tovi.

Mietin pitkään, palailenko tänne ollenkaan vai onko aika aloittaa jotain uutta. Mutta koska en osannut päättää, päätin piipahtaa. Vaikka sitten viimeisen kerran, mutta kuitenkin. Ajattelin, että jos en muista salasanaa, se siitä. Mutta muistin. Tietenkin. Eihän tärkeitä asioita niin vain unohda, vaikka kuinka kovasti yrittäisi.

Kirsi ja Paula – rakkaat päähenkilöni – ovat olleet maailmalla, valmiina liuskoina, kolkutelleet kustantamoiden ovia, energiset naiset. Yksiselitteisiä vastauksia on tullut kaksi. Yksi on lukenut tarinaa jo toista vuotta (ja lukee varmaan seuraavat kymmenen) ja yksi vilkutteli jo mukavia kehuja mutta lakkasi sitten puhumasta kokonaan. Tässä kohdassa luin mielenkiinnolla kokemuksesi, Satakieli.

Mutta sitten sattui niin, että Suomi sai uuden kustantamon. Pienen ja siinä(kin) mielessä tervetulleen. Laitoin naiset sisään. Nyt näyttää siltä, että naiset tulevat myös ulos – kovissa kansissa.

Olen viikon verran pyörittänyt tietoa päässäni hyvin häkeltyneenä. Ai että sittenkin vihdoin! Että minun esikoiskirjani näkisi päivänvalon muuallakin kuin unelmissani.

Olen uskaltanut iloita pikkuriikkisen. Mutta vuosien varrella, kiitos työni, olen oppinut, että katsotaan loppuun asti ennen kuin revetään. Katsotaan siihen asti, että sopimus kolahtaa postiluukkuun. Katsotaan, vaikka kässäriä jo korjataan ja olen virallisesti netissä tulevana kirjailijana.

Kun pääsen tästä toisaalta kovin huvittavasta varovaisuudestani, kerron enemmän. Toivottavasti pian.

Siihen asti: mukavia kevätpäiviä!

Read Full Post »

Karisto julkaisi eilen voittajansa Helsingin kirjamessuilla. Kariston oma tiedote kertoo asiasta seikkaperäisesti.

Tulos oli, valitettavasti, ennalta arvattavissa. Miehet ja dekkarit. Silti olin toivonut pienessä sydämessäni, että kun viihteellisen romaanin kirjoituskilpailu järjestetään, Karisto osaa nostaa esille myös ns. naisviihteen. Kilpailu olisi ollut erinomainen paikka tehdä kunniaa myös tälle, ei niin arvostetulle genrelle.

Mutta, kuten ystävä totesi, naisviihde myy muutenkin. Mitä sitä suotta palkitsemaan…

Read Full Post »

Ihmettelen tätä itsekin. Mutta minusta tuntuu, että uusi teksti on herännyt sisälläni. Mikä ihaninta, herääminen on tapahtunut paljon johdonmukaisemmin ja systemaattisemmin ja luontevammin kuin ensimmäisen kässärin kanssa.

Olen miettinyt tarinaa paljon, ilmeisesti täysin huomaamattani. Juuri, kun ajattelin, että alan lenkkeillä tai kutoa sukkaa, kirjoittaminen tuntuu taas maailman luontevimmalta ajantappajalta. Uimahallissa istuminen sen varmasti sai aikaiseksi. Puoli tuntia kynän ja ruutuvihkon kanssa, kun lapset pulikoivat altaissaan, on työvoitto. Tänä aamuna palkinnoksi on tullut jo ruutupaperillinen lisää. Plus kohtalaisen miellyttäviä ajatuksia juonenkäänteiksi. Jotkus niistä ehkä ihan toteuttamiskelpoisia. Mutta ainakin olen listannut kaikki ylös, ettei tarvitse jälkikäteen katua unohtamistaan.

Ensimmäisen kässärin kohdalla minulla meni hetki (no, vuosi ainakin) tajuta, ettei ensimmäisessä luvussa tarvitse tulla kaiken esille tavalla tai toisella.

Nyt olen paljon säästeliäämpi. Jaksan odottaa. En kerro vielä, mikä pääsivuhenkilössä oikein mättää. Annan vain vinkkejä. Ehkä vieläkin liikaa, mutta ainakin voin karsia niitä helpommin kuin kirjoittamalla romaanin, jonka ensimmäinen luku on kuin novelli tai tiivistelmä tulevasta.

Ehkä sitä kuitenkin jotain oppii, kun sinnikkäästi tekee. Nyt, kun ensimmäinen kässäri on matkannut (helkatin kalliin postin mukana) helsinkiläisosoitteisiin, olen ehkä jotenkin levollisempi. En usko, että joku soittaa minulle ensi viikolla ja haluaa tavata. Oikeastaan on hyvä, että todennäköisyys siihen, ettei puoleen vuoteen tai vuoteen tapahdu mitään, on suuri. Nyt saan rauhassa keskittyä kakkoseen. Jonkun kustantajan pöytälaatikkoon senkin on tarkoitus päätyä. Pitäähän ne tyypit pitää leivässä.

Read Full Post »

Minun tyttöni on istuutunut tänään hammaslääkärin tuoliin kiltisti, vaikka varmasti pelotti sairaasti. Itku tuli, kun suuhun työnnettiin muottimönjää, mutta silti tyttöni veti homman kotiin.

Siinä minä ajattelin, etten voi tehdä mitään, yhtikäs mitään muuta kuin olla vain läsnä. Silitin jalkaa ja tunsin itseni oudolla tapaa riittäväksi. Kerrankin. Olin niin ylpeä meistä molemmista, että meinasin itkeä itsekin.

Mitä sitten, jos yksi kässäri antaa odotuttaa itseään. Olen alkanut miettiä, olisinko oikeastaan paljon onnellisempi, jos en kaiken muun päälle saisi paineita kirjoittamisesta tai pikemminkin kirjoittamattomuudesta. Olisin enemmän lasten kanssa tai ainakin enemmän ajassa enkä aina seuraavassa lauseessa. Kuinka suuresti kirjoittaminen minua edes kantaa, kun hakkaan tarinaa jo kahdeksan tuntia töissä?

Olisinko itsekin maailman rohkein tyttö? Olisiko kyynisyyteen asti realisti, niin kuin kirjoitin eilen kustantajalle lähtevään saatteeseen? Kyynisyyteen asti realistinen siinä, että tiedän kirjoittavani hyvin mutta niin tekee moni, moni muukin eikä loppu ole yksinkertaisesti minun käsissäni.

Moni muu asia on. Minun käsissäni. Hallittavasti ja varsin onnellisesti.

Read Full Post »

Voi juutas, joku tauti on iskemässä. Silmät eivät pysy auki, eikä mikään innosta. Töissä olen suorastaan nuokkunut. Vielä odottaa yksi palaveri, jonka istun läpi sinnillä. Sinnikäs on kyllä asiakin.

Olen jatkanut tulostusurakkaa: tänään kirjekuorien määrä kasvoi jälleen yhdellä. Sisällä on 268 sivua kässäriä ja osoitteena Vilhonkatu. Kai siellä joku kiireinen kustannustoimittaja joskus puolen vuoden päästä vilkaisee kirjallista lastani.

Sillä välin ihmettelen uuden käsikirjoituksen mukanaan tuomia riemuja. Ei ole vielä kiire (kun ei ole dead lineä). On vain sellainen kirjallinen hemmotteluvaihe, jolloin elän eräänlaisessa kirjallisessa pilvilinnassa kaikki ovet ja ikkunat ihanasti auki. Nukahdan suunnitelmiini (paha vain, en muista niitä aamulla) ja kelailen kuvioita myös pyöräilymatkoilla. Itse asiassa, taidan pelätä kynään tarttumista. Jos satu loppuukin. Ovet ja ikkunat paukahtavat kiinni. Tulee kirjallinen kuolema.

Joku päivä minä kuitenkin selviän taas eteenpäin. Nyt vain rallattelen ja tulostelen. Mihinkäs kadulle sitä laittaisi postia seuraavaksi?

Read Full Post »

Olen poikki: Kahdessa työpäivässä yhteensä viisi tuntia palavereja, yksi haastattelu, kaksi artikkelia valmiiksi, yhden artikkelin viimeistely, yhden artikkelin kirjoittamista varten asiakkaan toivelistat siitä, mitä haastateltavasta pitäisi saada ulos,  sekä kaikki normit tekstikorjaus- ja kirjoitustyöt.

Pohdinnassa: Voinko sanoa sille, joka haluaa tekstin kuin enteriä painaisi, että ei onnistu. Minulla on ammattiylpeyteni ja minun ammattini vaatii myös pari huokaisua. Jos ei muuten, niin kirjoitusvirheiden vuoksi.

Tekeillä: On pakko olla rohkea ja tehdä se, mitä ei haluaisi tehdä eli päästää teksti käsistä myös ei-niin-loppuun-asti-hiottuna. Minkäs teet. Kaikkea ei voi jäädä murehtimaan. Pitää pysyä hengissä.

Harmittamassa: Vielä sunnuntai-iltana kirjoitin täydellisessä flow’ssa uutta kässäriä. On kuin siitä olisi sata vuotta. Työ syö, mutta perheenkin on syötävä. Kässäreillä ei ruokita kuin omaa henkistä hyvinvointia.

Etsinnässä: Mesenaatti. Ilmoittakaa, jos tunnette sopivia.

Read Full Post »

Kiitos, Satakieli, haasteesta. Tartun siihen mielelläni, etenkin juuri tänä iltana. Olen kirjoittanut toivottomat kaksi tuntia. En kässäriä vaan lehtijuttua. Jälki on ympäripyöreää, nihkeää ja moneen kertaan sanottua. Mutta nyt, nyt pääsen siis kertomaan jotain, mitä minusta ei todennäköisesti ole sanottu täällä eli ei todennäköisesti kovinkaan moni tiedä. Ja vieläpä seitsemän kertaa.

1. Pelkään lentämistä. Siksi en käy enää missään kaukana.

2. Pelkään myös hammaslääkäriä. Olen tilannut ajan keskiviikoksi – monen vuoden tauon jälkeen. Hirvittää myös reikien määrä. Melkoisia ilmakuoppia.

3. Sen sijaan en pelkää korkeita luonnonpaikkoja. Laskettelu on taivaallista.

4. Haluaisin matkustaa Oxfordiin (mutta kun en lennä). Haluaisin juoda tuopin siellä, missä Morsekin, vaikka on kuinka keksitty henkilö.

5. Haluaisin matkustaa myös Tromssaan (eikä sinne tarvitse onneksi lentää) ja tarkastaa, onko siellä muutama asia niin kuin mielessäni muistan. Tuskin. Siksi olenkin kysynyt, onko parempi säilyttää muistot muistoina.

6. En käytä korkokenkiä.

7. Olen huono innostumaan asioista. Se ei ole uskalluksen puutetta vaan laiskuutta ja mukavuudenhalua, kaavoihin kangistumista. Katson mieluummin Emmerdalen kuin uuden kotimaisen (kehutun) sarjan. Se on noloa, enkä todellakaan mainosta asiaa.

No niin. Nytpä tiedätte.

Read Full Post »

Mikä viikonloppu: samassa tilassa monta kirjoittavaa ihmistä.

1. Tekee hyvää lukea toisten tekstejä, ajatella niitä, analysoida niitä, miettiä toisen ratkaisuja ja sanavalintoja, erilaisia tai samanlaisia kuin omat olisivat olleet. Opettavaista joka tapauksessa.

2. Tekee hyvää kuulla, mitä toiset ovat mieltä omasta tekstistä. Se sopii erityisen hyvin vaiheeseen, jossa itse olen vaihteeksi: alkuun. Mitä hulluimmatkin ideat, kiitos, auttavat eteenpäin. Kaikkea en niele, mutta osaa voin haukata ja isosti.

3. Tekee hyvää jutella sellaisten ihmisten kanssa, joilla on sama rakkaus kirjoittamiseen. Siinä sitä yhdistyvät iät ja paikkakunnat melko notkeasti. Raskasta voi välillä olla, mutta onneksi on nauru ja suvaitsevaisuus.

4. Tekee hyvää valvoa liian myöhään ja saunoa liian kovaa. Syödä pelkkää pitsaa ja nakata päälle jäätelöannos.

Kirjoittajakursseista ollaan varmasti monta mieltä. Jo siitä, voiko kirjoittamista opettaa, saati oppia. Kurssissakin on kuitenkin kysymys samasta asiasta kuin kirjoittamisessa ylipäänsä: itsensä likoon laittamisesta. Sitä kun ei tee kukaan kenenkään puolesta. Ei edes kurssilla, vaikka mitä maksaisi.

Read Full Post »

Olen istunut parikin kertaa diagnosoitavana. Voin sen tunnustaa näin näytönkin paikassa, sillä en peittele asiaa erityisemmin muutenkaan, ”todellisessa” elämässä. Olen kärsinyt (tai pikemminkin kokenut) raskausmasennuksen ja sen seurauksena saanut ns. huonot hermot: eli kun on kerran sairastanut masennusta, sairastaa helpommin toisenkin kerran.

Eräs yleislääkäri laittoi minut tässä taannoin tekstiin alan asiantuntijoille. Että jos on maanis-depressiivisyyttä, kun mielialat heittelevät eräänlaisissa sykleissä eikä laboratiossa saatu irti mitään asiaa selittävää.

Päälääkäri katseli minua vakavasti mutta selvästi hölmistyneenä. Kuinka ihminen, joka on yrittäjä, tekee paljon töitä, huolehtii asiakassuhteista ja niin edelleen voi väittää olevansa edes jossakin määrin ei-aina-niin-kunnossa.

Minulle annettiin terveen paprut, mutta käskettiin ottaa yhteyttä, jos alkaa ahdistaa. En ole ottanut, mikä tietysti voi olla virhe. Ainakin silloin, kun on vaikeaa. Oikeasti.

Positiivisinta oli kai se, kun todettiin vielä, että ”luovat ihmiset” voivat olla hiukan ailahtelevaisia. Toisinaan masentaa, toisinaan ei. ”Pitäisikö sinun vain oppia elämään asian kanssa?”

Höh, mitkä ihmeen luovat ihmiset? Olenko minä tässä nyt rinta rottingilla hiukkasen pöljä, mutta saan taatusti ”luovina kausina” jotain sitten aikaiseksi (myös töissä)? Kuulostaa siltä, miltä luovan ihmisen oletetaan olevan. Ei siltä, miltä luovan ihmisen pitää olla, jotta saakin jotain aikaiseksi. Ainakin, jos on luovissa töissä.

Joka tapauksessa minä soudan ja huopaan tunnelmieni kanssa ja usein aika pahasti. Olen terve, hyvä, mutta aika rasittava – ennen kaikkea itselleni. On raskasta kirjoittaa kuin heikkopäinen silloin, kun sujuu. Ja olla kirjoittamatta, kun ei suju. Toisaalta, työn vuoksi minun on ollut pakko oppia kirjoittamaan myös perslihaksilla, sillä en voi sanoa dead linelle, että siirry vähän, ei ole nyt luova kausi.

Yritän sanoa tällä kaikella, eilisen flow’n jatkoksi, että pitäisi osata nauttia paljon enemmän näistä oikeasti tuotteliaista ajoista,  jolloin tekstiä syntyy muutenkin kuin rutiinin tai istumalihasten avulla.

Tänään heräsin kello kuusi. Olin nukkunut kuin tukki. Hymyilin, kun muistin, miten jännittäviä asioita minulla olisi seuraavaksi päätettävissä päähenkilöilleni. Sellaisia tuntemuksia kirjoittaminen parhaillaan herättää. Niin kuin varsin hyvin tiedätte.

Tuntemisiin.

Read Full Post »

Taidan olla siinä mielessä perussuomalainen jurpo, että olen kovempi valittamaan kuin kehumaan. Eli todennäköisesti, jos tekisin pienen laskennan, blogini postauksista isompi osa olisi alavireistä kuin hehkuttavaa.

Siispä voin välillä ilokseni kertoa, että kirjoittaminen on kerrankin sujunut varteenotettavan hyvin. Olen kasannut novellia, joka takkusi alkuunsa rasittavuuteen asti. Voin olla uuteen melkein jopa tyytyväinen. Tosin teksti on vasta hyvin raakatekstivaiheessa. En pysty tietämään, saanko lopulta Suuren Ajatukseni ulos niin kuin haluaisin, mutta ainakin uskallan yrittää – vikisemisen sijaan.

Tässä kirjoittaessani pohdin väistämättä, miksi (myös) blogini pyrkii olemaan ennemmin haapannaamainen kuin iloluontoinen. Okei, olen vanhemmiten tullut melkoiseksi peikoksi, mikä on tietysti yksi selitys. Kun olin vain tyttönen, muistan äitini todenneen siskostaan:

– Se oli nuorena niin kuin sinä: aina iloinen. Mutta nyt se on tuollainen.

Vaikka olin vain tyttönen, tajusin miettiä, voisiko minulle käydä samalla lailla: voisiko muuttua ”tuollaiseksi”. No, olen varmaan muuttunut. Mutta ei se mitään; tykkään mörököllitädistäni (eikä se nyt niin kamalan kölli edes ole).

Oli luonteestani mitä mieltä tahansa (ja siitä taatusti ollaan), se ei ole ainoa syy valittavaan postaussävyyn. Toinen syy on ehkä vieläkin dramaattisempi. Se on nimittäin silkkaa taikauskoa, pakko myöntää.

Olen mörkki ja kaiken päälle vielä tyhmä mörkki, sillä kuvittelen, että jos julistan kirjoittamisen voivan hyvin, se alkaa vääjäämättä voida huonosti. Minulla ei ole kamalasti empiiristä näyttöä, käykö näin, sillä en ole paljon puhunut flow suupielissä.

Mutta nyt on. Jos en tänä iltana saa mitään aikaiseksi, syytän avomielisyyttäni ja painun takaisin koloni perukoille mutisemaan kirjoittamisvireen alhaista tasoa. On niin helppo vedota mitä kummallisimpiin tekosyihin. Lisää tekosyitä löytyy myös Taivalkoskisten blogista. Huomatkaa erityisesti sisäiset äänet. Niillä on jotain tekemistä tämänkin mörököllin tavoilla.

Huomenna nähdään, seurasiko paljastuksistani kirjoittamattomuuden tragedia vai entistä parempi vire.

Read Full Post »

Older Posts »