Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for helmikuu 2010

Nyt on itkut itketti ja homma käynnissä (vaihteeksi). Tuossa odottaa neljä senttiä kirjoitusvirheitä, paprupinolla mitattuna. Tänään minä laitan sanat ja pilkut kohdilleen siis kässäriin, tiedostoon.

Karistoon on aikaa kuukausi. Minä yritän saada materiaalin tulostettua kahden viikon päästä. Sitten saa mennä menojaan. Ainakin vähäksi aikaa. Nimi on yhä hakusessa. On kaksi täysin erilaista. Toinen kuulostaa julmalta, toinen huvittavalta. Todennäköisesti valitsen sen, millainen päivä tulostaessa on. Kohtaloksi kai sitä voi nimittää silloin.

Kaupan päälle hyvä mieli ei ole nimiehdokas. Se on otsikko ja kuvastaa fiilareita nyt, kello 8 aamulla, kun alkaa minun nelituntiseni. Se on myös kässärini ensimmäiset sanat, ensimmäinen otsikko. Ne, joista kahden ystävän tarina lähtee liikkeelle ja repii lopulta auki molempia menneisyyttä ja etenkin perheen kanssa aiheutuneita sotkuja.

Nykynaisen itkuvirviä molemmat.

Read Full Post »

Tänään minä vain kirjoitan mutta en kirjoittamisesta. Tänään minä sanon, että päivä on ollut paskamainen painajainen.

Migreeni yöllä. Taju kankaalla lääkkeestä vielä aamulla.
Auraamattomat tiet. Pyörällä töihin.
Raskas palaveri. Lehti tekoon.
Hirveä lumipyry. Edelleen pyörällä liikenteessä kotiin päin.
Lapsi hysteerinen. Ei syönyt kaverilla välipalaa ja oli kattuvei. Ei suostunut tekemään läksyjä. Huusi, huusi, huusi. Kaksi tuntia.
Toinen lapsi. Lähti ensimmäinen hammas. Jäi vaille huomiota koko ipana. Toisen karjunnan jalkoihin.
Makaronia ja kananuggetteja. Ah, mikä ruoka. Nekin paloivat.

Nyt olisi sitten vaihtoehtoina sänkyyn kaatuminen, joku hömppä ohjelma tai kässärin työstäminen.

Kässäri tuntuu juuri nyt epätodelliselta roskalta, joka ei ole millään tasolla tekemisissä tämän maailman kanssa. Ei tekstisisällöltään eikä aikataulultaan.

Sänkyyn ei voi mennä, koska korvissa soi.

Otan tv-hömpän. Se vain passaa. Aivot pihalle. Ja sitten armelias uni.

Huominen hiihtänee aika tavalla samoja latuja. Ei siihen ennustamista tarvita. Näinhän se meni eilenkin ja sitä edellisenä päivänä. Paitsi, että hammas lähti vain tänään.

Read Full Post »

Kävimme Rooiboksen kanssa mielenkiintoisen kommenttikeskustelun kirjoittamisen neuroottisista välineurheilusta. Samalla heittyi ilmaan ajatus kirjoittaa asiasta blogeihin, kumpikin tahollaan. (Rooibos, hei, en ole lukenut postaustasi.)

Kysymys on hyvin yksinkertaisesta asiasta: kirjoittaako mieluummin koneella vai käsin?

Eräskin kirjoittajaopas suosittelee käsin kirjoittamista ja vetoaa sydämen ja kynän rikkomattomaan yhteyteen.

Itse olen huomannut olevani tässä välineurheilussa kaksijakoinen, niin kuin elämässäni niin toivottoman monesti muutoinkin.

Käsin: Kirjoitan käsin, kun kohtaus on vaikea tai kirjoittaminen ei ole jostain syystä sujunut. Rimakauhu on silloin jostain syystä pienempi. Ikään kuin paperi on helpompi nakata roskikseen kuin tietokoneeseen imeytynyt asiakirja. Tai ikään kuin olisi vähemmän tosissaan, kun kirjoittaa vain käsin. Hyvin hassua, mutta näin se menee minun pienessä päässäni.

Koneella: Kirjoitan koneella silloin, kun kirjoittaminen sujuu, ja tietysti silloin, kun korjaan tai täydennän tekstiä. Kirjoitan koneella aina töissä, en oikeastaan koskaan käsin. Ero on siis iso ns. harrastuksen kanssa.

En osaa sanoa, kumpi keino on ollut minulle tuottaisampi kässärini kanssa. Käsin kirjoitan toki hitaammin kuin koneella ja ilmeisesti kerralla myös vähemmän. Koneella kirjoitan paljon, mutta joudun myös poistamaan paljon enemmän kuin käsinkirjoitetusta materiaalista.

Käsinkirjoittamisen etuna on se, että melko pian kirjoittamisen jälkeen kirjoitan tekstin puhtaaksi koneelle eli käyn sen jo kertaalleen läpi. Teen hyvältä tuntuvia, joskin pikaisia muutoksia, aika tavalla intuitiivisesti enkä jää murehtimaan sitä, mikä jäi käsinkirjoitetulle paperille.

Minulla ei ole ”pakkomiellettä” kynän kanssa mutta paperin kylläkin. Lyijykynä on mieluisin. Tulostinpaperi myös – ei missään nimessä kahlitsevia ruutuja tai viivoja. Myös kuulakärkikynä passaa. Sen ongelma on vain, että se ei kirjoita pystyyn. Nimittäin, ainoa yksi fiksaatio, joka käsinkirjoittamiseeni kuuluu, on, että kirjoitan illalla myöhään ja sängyssä, ennen nukahtamistani. Ilmeisesti silloin olen kaikkein tekstiä suoltavin ja löysä myös riman kanssa.

Kirjoitan toisinaan käsin toki myös siksi, ettei konetta yksinkertaisesti ole (uimarannalle, uimahallissa, ulkona, keittiön pöydän ääressä, lastenohjelmien ohessa). Käsinkirjoittamisen aloittaminen ei myöskään vaadi tiettyjä rituaaleja, jotka seuraavat minua aina tietokoneelle. Ennen oli Facebookin katsominen (siksi olen jättänyt sen) ja blogien läpikäyminen. Toisinaan niihin jää jumiin, kun kynä lähtee kuin itsestään eteenpäin.

Hyviä kirjoittamisia kaikille. Tämä jatkaa sormenpäillä töitään.

Nyt, Rooibos, käyn lukemassa sinun näkemyksesi asiasta. Kun tuo esite on valmis…

Read Full Post »

Eräs kirjoittava ystäväni sanoi minulle, että vaikutan kirjoittamiseni kanssa hyvin johdonmukaiselta. Myönnetään, että olin ylpeä sen kuullessa. Johdonmukaisuus on hyvä sana, sillä siihen voi liittää mieleisiä positiivisia adjektiiveja. Eri juttu, onko sanoja tarkoittanut niitä asiansa yhteyteen.

Joka tapauksessa. Johdonmukaisuus tuntuu olevan valovuosien päässä siitä, mitä olen tänään tehnyt. Olen nimittäin koettanut ahmaista kerralla 250 liuskaa eli koko kässärin. Lukea a:stä ö:hön.

Ongelmallista. Etenkin, kun mies on töissä ja lapset kotona ja pakkastakin niin paljon, ettei ketään voi lähettää ulos palelemaan.

Tavoitteeni sopii varsin hyvin johdonmukaisuuteen: jos luen kerralla koko kässärin, pystyn paljon paremmin tsekkaamaan sen kaikki pikku yksityiskohdatkin kohdilleen. En unohtele niin paljon kuin silloin, kun luen kässärin vaikkapa kolmen päivän aikana. Selkeää siis.

Mutta, mutta. Voi mahdoton. Tämän minä sanon nyt hampaat irvessä: eihän tuota määrää jaksa lukea kerralla. (Jatkoa seuraa, vielä pahempaa.) Ei ainakaan tuota minun tekstiäni, helkatti sentään.

Jotain on pielessä.

Illan sumentamilla aivoillani toivon, että pielessä on johdonmukaisuuteni. Että koetan vain syödä kerralla liian monta leivosta. Kyllähän mansikkatorttukin rupeaa maistumaan pahalle, jos niitä vetää peräperään 20. Ihmekös siis, että minun tekstini tökkii, jos sitä lukee 250 liuskaa ja samalla vielä korjaa. Ei se ole tekstin vika vaan lukijan vika.

Toivottavasti kustannustoimittaja on fiksumpi ja jollakin muulla tavalla johdonmukaisempi. Ettei vain lue 250 lliuskaa kerralla, poloinen, ja tee ylensyöneen päätöksi.

Ps. Montako kässäriä niille tuleekaan viikossa luettavaksi…

Read Full Post »

Toiseksi viimeinen perjantai, jonka aamupäivän voin pyhittää kässärilleni. Näitä tulee ikävä. Koen olevani hurjan etuoikeutettu, kun minulla on ollut mahdollisuus harrastaa yksi kokonainen aamupäivä ilman häiriötekijöitä (En viitsi laskea viestejä tai puheluita, joita on ollut pakko hoitaa töihin päin.).

Tänään teen pari täydennyslukua (nimestään huolimatta ne ovat tärkeitä) – lyhyitä kun ovat. Olen ilmeisesti työstänyt niitä mielessäni, sillä minusta tuntuu, että minä tiedän, mitä pitää tehdä. Toivottavasti en ole yltiöoptimistinen.

Aion myös koettaa kirjoittaa loppua. Minulla on siitäkin nyt kohtalaisen selkeä käsitys korvien välissä. Jännittää hiukan, miten oman mielikuvansa osaa sitten pukea sanoiksi.

Sitten on vielä muutaman sivun kirjoitusvirheet ja koko kässärin tulostus uudelleen, viimeistä lukua varten.

Ystäväni Rea sanoi, että olen aika jätkä (jota siis en ole), kun minulla on jäljellä enää oikeastaan promille. Tottahan se on, promille enää.

Sormenpäät ovat lämmenneet. Tämä lähtee nyt, Rooiboksen sanoin, matkalle. Promille matkaa.

Read Full Post »

Voisi olla helpompikin tapa viettää tiistai-iltaa. Esimerkiksi katsoa televisiosta joku hyvä leffa. Niitä on kertynyt kasottain niin dvd-kansioon kuin digiboksiin sillä aika, kun minä olen vain – niin – kirjoittanut.

Perhana. Voisi tosiaan olla helpompikin tapa viettää tiistai-iltaa ja monia muita iltoja niin ikään.

Kun sain ensimmäisen lapseni, luin artikkelin, jossa Märta Tikkanen (muistaakseni juuri hän, mutta toki saattoi olla myös joku aikalaisista kanssasisarista) kertoi, että oli alkanut kirjoittaa aina illalla, kun oli saanut lapset nukkumaan ja kodin siihen pisteeseen, että oli omaa aikaa. Hän sanoi kirjoittaneensa aamuyön tunneille, koska oli pakko. Se kuuluisa sisäinen pakko. Sitten hän oli nukkunut pari tuntia ja herännyt uuteen arkipäivään.

Reipasta. Nostan hattua.

Minä en oikein usko, että minulla on märtamaista sisäistä pakkoa. Olen aivan liian laiska altistumaan sellaisille hengenjättiläisille. Sitä paitsi, minun pitää saada ainakin kahdeksan tunnin unet. Mutta jokin kai minuakin ajaa, kun jätän television avaamatta ja istun tässä vain. Nakutan ja nakutan.

Olen miettinyt tätä, ”sisäistä pakkoa”, ja sitä, milloin se on ilmestynyt minuun. Siitä ei nimittäin ole kovin kauan. Vielä vuosi sitten valitsin suosiolla, ilman minkäänlaista sisäistä painia, television joka ilta. Surutta ja murheetta. Olin aivan liian poikki kirjoittaakseni. Niin ja laiska.

Poikki olen vieläkin. Mutta televisio ei vain kiinnosta. Helppo vaihtoehto. Ehkä olen päässyt laiskuudestani. Tai ehkä tämä on itsensä ruoskimista. Pitää olla täydellinen tai on saanut lapsena liian vähän huomiota.

Ei vaitiskaan.

Eiköhän kyse ole vain siitä, että tarina on imaissut mukaansa. On siinä mielessä sisäinen pakko kirjoittaa homma loppuun. Niin ja ehkä on pikkuisen myös pakko näyttää itselle, että kykenee siihen, mistä on haaveillut vuosikaudet laiskasti television äärellä (samalla, kun on kateellisena tuhahdellut maailman Märtoille).

Nakuttelemisiin!

PS. Hauska sana. Onkohan kantana ”naku”? Jos on, tarkoittaako se, että nakutteleva ihminen on jotenkin alasti itsensä kanssa? Nimimerkki: Yön filosofi

Read Full Post »

Olen tehnyt niin kuin usein ennenkin: jättänyt kässärin lopun kirjoittamisen loppuun. Useimmiten se on erittäin viisas päätös. Kun on lukenut kässärin pari kertaa läpi, näkee lopunkin uusin silmin. Aivan kuin eräs viisas kirjoittava ihminen totesi:

– Loppu kirjoittaa itse itsensä.

Tällä kertaa olen ilmeisesti kuitenkin oman rimakauhuni vanki. Loppu, joka oli se kirjoittamaton loppu, ei ota istuakseen. Olen jo muuttanut asetelmaa lyhyemmäksi, siis tiivistänyt loppuideaa, mutta sekään ei tunnu riittävän.

Persuksissani istuu tiiviisti pelko, etten ole osannut asetella loppua edeltävällä 250 liuskalla tarinaani niin etevästi sanoiksi, että loppu tekisi sille vain viimeisen painavan silauksen. Sen sijaan lopun tehtäväksi näyttää uhkaavasti jäävän selittelyn rooli.

Mikään ei ole niin tuskastuttavaa kuin kirja, jonka viimeinen luku kirjoittaa kaiken tylsästi auki. Sellainenko minunkin kässäriini koettaa tunkea itsensä?

Minulla ei ole mitään suurta sanottavaa ongelmaan. Minä vain painin sen kanssa ja koetan ratkaista asiaa samalla, kun kirjoitan tähän näin. Ikään kuin jostakin laskeutuisi vanhan ajan hyvä pelastus. Tiedän, että ainoa pelastus on aika ja työstäminen. Mutta lopun ongelma on myös se, että aikaa ei enää juuri ole (se dead line) ja voimatkin alkavat olla jo loppu.

Sen lupaan, että jos (ja tietysti kun) saan loppuni ratkaistua, kirjoitan siitä myös teille. Miten se kävi? Mistä se tipahti? Kuinka sen tein?

Minulla on vain yksi vaatimus lopullinen: sen pitää olla helkatin hyvä. Piste.

Read Full Post »

Olen lähtenyt lomalle, jossa ei kirjoiteta eikä lueta. Se oli välttämättömyys ja oletettavasti parantaa kykyjä muokata kässäriä loppuun pikavauhtia. Tai niin ainakin toivon.

Syön karkkia lasten kanssa ja laskettelen lasten kanssa. Ah autuutta, vaikka pakkasta piisaa ja tuuli vinkuu turhan kovaa.

Sen verran kirjoitusneuroottinen näemmä olen, että piti tulla kirjoittamaan edes tämän verran (vähän itseltäänkin salassa) hotellin parhaat päivät nähneellä koneella. Ei tällä kyllä mitään kässäriä korjattaisikaan. Hyvä niin, tietävät varmaan tuossa repsassa, että liikkeellä voi olla itseään pakenevia kirjoittajia. Nyt, kun dead line alkaa toden teolla lähestyä, en ole enää yhtään niin varma, että tarvitsen dead lineja kirjoittaakseni eli saadakseni jotain myös aikaiseksi.

Mukavaa viikonloppua kaikille kirjoittaville ja/tai lomaileville!

Read Full Post »

Nyt, kun olen kahlannut läpi kässäriäni sivulta 1 loppua kohden, kuin lukija ikään, olen huomannut tekeväni melkoisesti yhtä ja samaa liikettä: yliviivausta.

Minua ei vaivaa ongelma, joka tulee joskus vastaan töissä, kun kirjoittaa artikkelia tai esitettä. Kun kokonaisuus on valmis, huomaa toisinaan, että ensimmäisen kappaleen ensimmäiset pari virkettä ovat ihan turhia. Jopa koko ensimmäinen kappale voi saada loppupeleissä kyytiä delete-nappulasta.

Nyt, kässärin kanssa, olen mitä ilmeisemmin jo hionut ensimmäiset kappaleet – kirjoittajakokemusten viisastuttamana. Mutta sen sijaan kässärissäni on yllättävän paljon tyhjäkäyntilauseita siellä ja täällä, keskellä tekstiä. Usein kappaleiden aluissa (tosin ei niiden ensimmäisten) mutta joskus toki myös muualla.

Esimerkiksi näin. (Valaistakoon vielä, ettei esimerkki ole kässäristä, koska en jaksa lähteä hakemaan sitä toiselta puolelta huushollia, kun lapset koettavat nukahtaa. Kriittinen tilanne siis, jos mielii säilyttää kirjoittamisrauhansa.)

Sataa kamalasti. Koko piha lainehtii taivaalta roiskuvaa vettä. Korkokenkäni on aivan märät.

Arvatenkin sataa vettä -lause saa kenkää. Vaikka sitä märkää korkkaria sitten.

Keksimäni esimerkki on tietysti hyvin yksinkertainen. Mielenkiintoista onkin, miten vastaavanlaisia tyhjäkäyntejä löytyy paljon monimutkaisemmista yhteyksistä ja silti ne ovat todellakin tyhjäkäyntiä. Olen ollut melko rohkea yliviivauksieni kanssa. Ehkä jopa liikaakin. Muutamaan kohtaan olenkin merkinnyt kysymysmerkin. Ennen kuin teen poiston tiedostosta (nyt olen tehnyt vain printille), käyn jokaisen lauseen ja kappaleen vielä uudelleen läpi. Saattaahan nimittäin olla, että innostuksen vallassa deletoin jotain sellaista, jolla olisi merkitystä. Olisihan se surullista tuhota kokonainen asiayhteys vain poistamalla mukamas turha lause.

Taiteilua. Sitä se on. Itse kun on niin sisällä kässärissä ja tarinassa, että tarkkana saa olla. Silti uskon, että yliviivaus tekee vain hyvää tekstille. Jäntevöittää pienilläkin poistoilla ja tekee tekstistä elävämmän, kun turhat yleistykset tai yksinkertaistukset väistyvät ja jäljelle jää se ajatuksissa poistettavaa lausetta kirjoittaessa syntynyt jatkoidea, joka nyt pääsee vasta oikeuksiinsa. Ilman turhaa ”esilausettaan”.

Työn iloa kaikille. Tuhotaan harkiten!

Read Full Post »

Romaanikäsikirjoitukseni koostuu lyhyistä luvuista. Joissakin luvuissa on tekstiä vain kappaleen verran, about viisi kuusi lausetta. Muutama luku on selkeästi keskimääräistä paria kolmea sivua pitempi eli jopa seitsemän sivua. Sivut ovat nyt tietysti normi Word-asiakirjan sivuja puolellatoista rivivälillä.

Jokaisella luvulla on oma nimensä. Nimien logiikka on johdonmukainen. Nimet on ”napattu” maailmasta, jota romaani myös kuvailee. Ne ovat siis ihka oikeaa elämän elämän lauseita.

Olen antanut jokaiselle luvulle myös numeron. Siis tyyliin 3. luku.  Mutta nyt, kun olen ensimmäisen kerran tulostanut koko kässärin ulos yhtenä pötkynä, lukujen numerointi näyttää aika hölmöltä. 78. luku. Onkohan se vähän liikaa? Suuri määrä johtuu tietysti lyhyistä lukukokonaisuuksista.

Olen arponut, jätänkö lukunumerot pois. Ehkä tosiaankin jätän. Välillä matkassa on myös menneisyyteen palautuvia lukuja, tosin vain pari kolme, joita en ole numeroinut enkä otsikoinut. Ei ole vaaraa sekottaa eritasoisia lukuja keskenään juuri otsikoinnin vuoksi. Myös kertoja on silloin eri.

Näköjään kässärin loppupuolella ongelmat muuttuvat hyvin, hyvin konkreettisiksi. Vaikka toisaalta, mukana on myös roppa kaupalla epävarmuutta. Tässä yksi epävarmuuden tiivistymä.

Minä (aamutuimaan miehelleni): Olen lukenut kässäriä kokonaisuudessaan. Se on ihan paska.
Mies (puoliunessa): Hm…
Minä (sarkastisesti): Voihan se on, että sen kuuluukin olla tässä vaiheessa ihan paska.
Mies (lohduttavasti naurahtaen): Niin, niin se kyllä voi olla…

Hohhoijaa. Onneksi on numero-ongelma. Onpa jotain hyvin yksinkertaista sen rinnalla, että koko tarinakin saattaa olla pielessä.

Read Full Post »

Older Posts »