Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Lukeminen’ Category

Heissan

Ohjausnäkymä ilmoittaa, että tämä on sitten 137. Vaivanpalkka-artikkelini. Samalla tämä on tällä erää viimeinen Vaivanpalkkani. Tosin en ole viime aikoina vaivannut enkä sen puoleen palkinnut ketään blogillani.

Nyt olen kuitenkin päättänyt kirjoittaa uutta blogia. Yhtä säännöllisen epäsäännöllisesti kuin tätäkin. Mutta samasta rakkaasta aiheesta eli luonnollisestikin vaivansa tavalla tai toisella palkitsevasta kirjoittamisesta.

Tulkaa käymään kylässä. Ovikoodi on http://www.kananlihalla.wordpress.com. Olisi ihanaa jakaa ajatuksia jälleen!

Read Full Post »

Karisto julkaisi eilen voittajansa Helsingin kirjamessuilla. Kariston oma tiedote kertoo asiasta seikkaperäisesti.

Tulos oli, valitettavasti, ennalta arvattavissa. Miehet ja dekkarit. Silti olin toivonut pienessä sydämessäni, että kun viihteellisen romaanin kirjoituskilpailu järjestetään, Karisto osaa nostaa esille myös ns. naisviihteen. Kilpailu olisi ollut erinomainen paikka tehdä kunniaa myös tälle, ei niin arvostetulle genrelle.

Mutta, kuten ystävä totesi, naisviihde myy muutenkin. Mitä sitä suotta palkitsemaan…

Read Full Post »

Mies soitti, että tietokone hajosi nyt sitten. Onneksi tekstit on otettu cd:lle (toivottavasti se myös pelaa).

Voin aina napata kotiin työkoneeni, koska se on nätti ja pieni. Mutta miten tulen toimeen viikonlopun ilman nettiyhteyttä? Voihan tietysti olla, että moinen puutos on itse asiassa siunaus: jos on kerran pakko avata kone, avaan sen sitten oikean asian vuoksi eli kirjoitan tekstiä enkä höpise FB:ssä.

Olen jälleen saman kysymyksen ääressä kuin aina kässäreideni kanssa: Millä lailla etenen? Minkä tyylin valitsen? Menenkö sillä, mikä on luontevinta minua vai yritänkö muuta – kenties kehittyä?

Toisaalta mietin, kuinka monta kässäriä ihminen jaksaa ja viitsii kirjoittaa pöytälaatikkoon (kustantajien siis). Mutta ei kai niitä pitsiliinojakaan aina pidetä pöydillä… Sitä paitsi, en minä osaisi nyplätä eikä minulla riittäisi kärsivällisyyskään. Vaikka tiukoilla hermot ovat myös palautteenodottelun kanssa.

Mukavaa viikonloppua!

Read Full Post »

Olen istunut parikin kertaa diagnosoitavana. Voin sen tunnustaa näin näytönkin paikassa, sillä en peittele asiaa erityisemmin muutenkaan, ”todellisessa” elämässä. Olen kärsinyt (tai pikemminkin kokenut) raskausmasennuksen ja sen seurauksena saanut ns. huonot hermot: eli kun on kerran sairastanut masennusta, sairastaa helpommin toisenkin kerran.

Eräs yleislääkäri laittoi minut tässä taannoin tekstiin alan asiantuntijoille. Että jos on maanis-depressiivisyyttä, kun mielialat heittelevät eräänlaisissa sykleissä eikä laboratiossa saatu irti mitään asiaa selittävää.

Päälääkäri katseli minua vakavasti mutta selvästi hölmistyneenä. Kuinka ihminen, joka on yrittäjä, tekee paljon töitä, huolehtii asiakassuhteista ja niin edelleen voi väittää olevansa edes jossakin määrin ei-aina-niin-kunnossa.

Minulle annettiin terveen paprut, mutta käskettiin ottaa yhteyttä, jos alkaa ahdistaa. En ole ottanut, mikä tietysti voi olla virhe. Ainakin silloin, kun on vaikeaa. Oikeasti.

Positiivisinta oli kai se, kun todettiin vielä, että ”luovat ihmiset” voivat olla hiukan ailahtelevaisia. Toisinaan masentaa, toisinaan ei. ”Pitäisikö sinun vain oppia elämään asian kanssa?”

Höh, mitkä ihmeen luovat ihmiset? Olenko minä tässä nyt rinta rottingilla hiukkasen pöljä, mutta saan taatusti ”luovina kausina” jotain sitten aikaiseksi (myös töissä)? Kuulostaa siltä, miltä luovan ihmisen oletetaan olevan. Ei siltä, miltä luovan ihmisen pitää olla, jotta saakin jotain aikaiseksi. Ainakin, jos on luovissa töissä.

Joka tapauksessa minä soudan ja huopaan tunnelmieni kanssa ja usein aika pahasti. Olen terve, hyvä, mutta aika rasittava – ennen kaikkea itselleni. On raskasta kirjoittaa kuin heikkopäinen silloin, kun sujuu. Ja olla kirjoittamatta, kun ei suju. Toisaalta, työn vuoksi minun on ollut pakko oppia kirjoittamaan myös perslihaksilla, sillä en voi sanoa dead linelle, että siirry vähän, ei ole nyt luova kausi.

Yritän sanoa tällä kaikella, eilisen flow’n jatkoksi, että pitäisi osata nauttia paljon enemmän näistä oikeasti tuotteliaista ajoista,  jolloin tekstiä syntyy muutenkin kuin rutiinin tai istumalihasten avulla.

Tänään heräsin kello kuusi. Olin nukkunut kuin tukki. Hymyilin, kun muistin, miten jännittäviä asioita minulla olisi seuraavaksi päätettävissä päähenkilöilleni. Sellaisia tuntemuksia kirjoittaminen parhaillaan herättää. Niin kuin varsin hyvin tiedätte.

Tuntemisiin.

Read Full Post »

Aloin reilu kuukausi sitten kirjoittaa pitkästä aikaa novellia. Valitsin päähenkilöksi maahanmuuttajatytön. Kirjoitin sivukaupalla, sillä olin päättänyt, etten antaisi periksi, vaikka homma ei heti sujuisi. (Olen periksi antavaa tyyppiä.)

Mutta homma ei sujunut, kaikesta yrityksestä huolimatta. Oikeasti. Sen verran paljon minä olen kirjoittanut elämäni aikana, että tiedän, milloin hyvä tulee, vaikka hitaasti, ja milloin ei tule hyvää eikä huonoa, vaikka mitä tekisi.

Jätin novellin. Mutta aihe ei jättänyt minua. Jokin sai minut eilen illalla aloittamaan koko tarinan uudelleen, uuden päähenkilön – tutumman – kera. Perusjuoni tai -teema kuitenkin jäi, mutta sen käsitteleminen ei tuntunut enää ylitsepääsemättömältä esim. maahanmuutajan kulttuuritaustan vuoksi.

Olenko liian laiska tekemään tutkimustöitä, jotta voisin tuoda tarinoihin uudenlaisia henkilöitä tai kulttuureita tai miljöitä? Todennäköisesti.

Mutta todellinen syy on, että minun tekee mieli kirjoittaa sellaisesta, jonka tunnen ainakin osittain itseni kautta. Kirjoittaminen on siis jollakin tasolla minulle kotipsykolointia, vai? Tai ehkä kyse on siitä, etten ole tarpeeksi kykenevä kirjoittaja. Pitääkö (jo) aiheen olla vaativa ja haastava, irti normiarjesta, sellainen, että jokainen ymmärtää, että kirjoittajalle siihen tarttuminen on ollut valtava ponnistus (saati kirjoittamisen vieminen loppuun kunnialla)?

Haluan olla sitä mieltä, ettei aihe naista pahenna. Ei ”helppo” aihe tee kirjoittamisesta jotenkin huonompaa tai tarkoituksettomampaa. Vai olenko sittenkin väärässä? Miltä niitä kirjallisuuspystejä voittavat? Vaikeat aiheetko? Monisyiset, historialliset ja kulttuurikytkentäiset?

Read Full Post »

Raskaan lounaan jälkeen googletin sanaa Karisto ja kirjoituskilpailu. Ajattelin, että jos vaikka olisi tullut päätöksiä sieltä päin jonnekin tiedoksi.

Törmäsin keskusteluun, joka on paikoittellen joko virkistävää, lohduttavaa, hupaisaa, ärsyttävää tai masentavaa mutta samalla niin tuttua. Suurin osa kommenteista on viime keväältä, kun kilpailu oli päällä. Mutta sitä kannattaa vilkaista ihan siksi, että siinä kiteytyy kaikki se vimma, jolla me niin monet haluamme kässärimme saada kansiin.

Hassua kyllä, reagoin ihan toisin kuin voisi minusta luulla: en masentunut (kilpailijoiden suuresta määrästä) vaan riemastuin siitä, että niin moni rakastaa tarinoita ja kieltä.

Read Full Post »

Tässä taannoin otin asiakseni puolustella Hippiehurreyn postauksessa preesensiä. Höö, miten niin preesensiä on raskasta lukea, jos siinä ei ole koko ajan huippuja. Kehaisin jopa kirjoittaneeni pokkareita ja romskukässärin nimenomaan preesensiin.

Mutta sitten, kuten näkyy, aloin ihmetellä, miksi uusimmasta novellistani ei tule mitään. Miksi se jumii ja tökkii ja ahdistaa ja vie pian hengenkin mukanaan?

Preesens, minulle välähti ja samalla välähti myös muistikuva Hippiehurreyn preesenspohdinnoista. Olisiko sittenkin niin, että preesens ei ehkä olekaan hyvä aikamuoto – ainakaan kaikille teksteille?

Kiitos, sain teiltä useamman kommentin preesensistä. Olen tässä miettinyt nyt pääni puhki, voiko preesens tosiaan jumauttaa tekstin paikoilleen ja saada sen jopa laahaamaan.

Sen verran tein empiiristä tutkimusta, että vaihdoin novellini ensimmäisen luvuntapaisin (kokonaisuuden) menneeseen aikamuotoon. Mutta eihän se tietenkään riitä. Koska homma oli kirjoitettu preesensiin, monta muutakin asiaa pitäisi tehdä kuin lisätä i:tä sinne ja tänne. Koko katsontatapa on preesensiä niin toisenlainen, jotenkin intensiivisempi, kirjaimellisesti hetkessä oleva.

Yritin sitten muuttaa novellia (tai siis alkuosaa siitä) syvemmin. Muutenkin kuin aikamuotoa vaihtamalla. Mutta silloin meni hermot. Ja tuntui, että meni myös koko teksti. Se hetkessä olo. Intensiteetti. Jokin kosketus, läsnäolo, jota koetan saada kiinni.

Yöllä minä oivalsin jotain (jota en tosin ole vielä kokeillut käytännössä, mutta katsotaan). Mitä jos pitäisinkin preesensin mutta siirtäisin osioita niin, että mukana olevat takaumat tulisivatkin hiukan toisella tavalla ”juoksuttamaan” tekstiä? Niin ja mitä, jos ns. käännekohta ei tapahtuisikaan preesensissä eri päivänä vaan, kun novelli alkaa koululuokasta, kaikki tapahtuisi samaan syssyyn. Siinä olisi perustelu rakastamalleni preesensille ja sillä tavalla hakemani (preesens)jännite pääsisi oikeuksiinsa. Tiukka läsnäolo.

Ei ilmeisesti tarvitse siivota tänäkään viikonloppuna. Johan tässä on hommia muutenkin.

Read Full Post »

Loma on ohi. Mutta kirjan otin mukaan töihin. Jos on koko kesän lukenut aktiivisemmin kuin aikoihin, täytyy saada lukea myös ensimmäisenä lomapäivänä. Niinpä kukaan ei saanut minusta minkäänlaista seuraa lounaan äärellä. Kätkeydyin kirjan taakse. Anteeksi, mutta oli ihanaa.

Tänäkin kesänä minulle kävi kuten viime vuonna: vein kannettavan mökille, mutta en avannut sitä kertaakaan. Kirjoitin kyllä kerran, käsin, kuistilla, kun lapset olivat isänsä kanssa jossain ja olin juonut pullollisen kaljaa ja tunsin itseni ilta-auringossa varsin luovaksi. Puolen sivun jälkeen avasin toisen oluen ja totesin, että kirjoitan syksyllä. Silloin sataa vettä.

Edellisellä viikolla ei satanut. Mutta silti virtasi. Yhtäkkiä nakkasin kuusi sivua novellia, jota olin kehitellyt tietokoneettomalla lomallani päänupissa.

Olen lukenut tekstin (kriittisesti) läpi myöhemmin. Siinä on yllättävän paljon hyvää. Perusongelma on vain perustuksia jyräävä: koetan kirjoittaa nuoren naisen äänellä ja vieläpä sellaisen, joka tulee islamilaisesta kulttuurista, joskin on asunut Suomessa koko ikänsä.

Luulen, että olen haukkaamassa liian isoa palaa. Luulen, että minun pitää miettiä novellini aika tavalla uusiksi. Tiedän rajani kirjoittajana. Niiden sisään ei mahdu ylettömän hankala (ja kovin erikoinen) päähenkilö. Pitää olla jotain, jolla on edes hiukan kosketuspintaa minuun tai sellaiseen elämään, jonka minä tunnen omien kokemuksieni kautta. Nyt vain yksi tekijä yhdistää meitä: myös minä olen koulukiusattu. En opettajan mutta oppilaiden. Mutta riittääkö tuo kokemus saamaan minusta irti kirjoittajalahjoja, joita tarvitaan, jotta voi saada itsestään ulos luontevan ja todentuntuisen henkilön? Epäilen, että kiusaan tällä kertaa itse itseäni.

Olen myös miettinyt, onko järkevää aloittaa kirjoittaminen pitkän tauon jälkeen liian haastavalla päähenkilöllä ja tarinalla. Mitä jos vain kirjoittaisin sellaista, mikä tulee melkein kuin automaattisesti? Mutta toisaalta, syksyn tullen värit vaihtuvat. Miksi minäkin en olisi rohkea ja antaisi itselleni luvan kiivetä vähän ylemmäksi puuhun? Mitä sitten, jos tipahtaa alas! Kohta sataa lunta. Se on pehmeää.

Read Full Post »

Olen käynyt tänään mielenkiintoista sähköpostikeskustelua siitä, milloin teksti on hyvää, milloin siitä uupuu jotain. Olen kuullut (’lukenut’) monta mieleenpainuvaa kommenttia siitä, kuinka ihminen voi olla taitava kirjoittaja mutta ei sano oikeastaan yhtään mitään taidokkaalla tekstillään. Olen myös pohtinut, kiitos keskustelun, sanoman tai sanottavan merkitystä, syntyä ja olemusta osana tekstiä. Tällä(kin) kertaa osana viihdetekstiä.

Kuinka ollakaan: noin hyviä aiheita, enkä kykene ottamaan niistä yhtään esille nyt. En yhtään tuota ensimmäistä kappaletta enempää. Olen poikki. Olen saamarin väsynyt. Töissä on tappokiire, koska lomat lähenevät ja kaikki paikat sulkeutuvat. Mies on iltavuorossa. Lapset nahistelevat koko ajan. Siis, oikeasti koko ajan. Jokaisesta liikkeestä ja sanasta, jonka toinen tekee tai jättää tekemättä. Jokainen niistä on raportoitava minulle erikseen. Kovalla äänellä.

Ei. Minusta ei irtoa mitään. Onneksi posti toi tänään kuitenkin Kouvolan dekkarikirjoituskilpailun parhaimmistosta kerätyn novellikokoelman Murhattu mieli. Kerkesin huutojen välissä lukea kaksi novellia: toinen blogin kautta ”tutun”, toinen elävästä elämästä tutun ihmisen teksti.  (Suosittelen.)

Että jos nyt sitten sammuttaisi tämän uupumuksensa kunnon rikoksilla. Niin ja syntisellä voileivällä.

Read Full Post »

Olen tässä vatkannut edes ja takaisin kirjoittamiseni kanssa. Ei ole oikein paloa mihinkään, etenkään, kun töissä saa hakata sikamaista vauhtia vuoroin artikkelia, esitettä, slogania ja konseptisuunnitelmaa. Mitä sitä enää kotona vaivaamaan päätä sanasodalla!

Mutta toisaalta: kirjoittamisen (siis kunnollisen kirjoittamisen, ei vain töikseen kirjoittamisen) kaipuu kytee minussa. Huomaan suunnittelevani uusia projekteja puolihuolimattomasti mieluummin kuin puuttuvia otsikoita. Voi, kunpa joku vain maksaisi minulle siitä, että voisin siirtää puolihuolimattomuudet vakavasti otettavien ajatusten joukkoon.

Joka tapauksessa, törmäsin tänään sattumalta kisaan, joka voisi olla mielenkiintoinen puolihuolimaton tosissaan otettava välityö: Kouvolan dekkarikisa. Kannattaa tutustua tarkemmin. Aikaa on joulukuuhun. Jos tässä kesän muhituttaisi kunnon tarinaa ja sitten – laittaisi kai rikoksen liikkeelle.

Mutta niin, en tiedä sitten. Minusta tuntuu, että kirjoittamiseni on palanut sille pilvilinna-asteelle, jolla se on ollut vuosikausia. Että sitten joskus. Että kyllä sitä sitten.

En tykkää yhtään saamattomuudestani, mutta nautin siitä, kun minulla on aikaa. Tulisikohan ajanpuutteesta hyvä rikostarina?

Read Full Post »

Older Posts »