Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Vuosirenkaita’ Category

Heissan

Ohjausnäkymä ilmoittaa, että tämä on sitten 137. Vaivanpalkka-artikkelini. Samalla tämä on tällä erää viimeinen Vaivanpalkkani. Tosin en ole viime aikoina vaivannut enkä sen puoleen palkinnut ketään blogillani.

Nyt olen kuitenkin päättänyt kirjoittaa uutta blogia. Yhtä säännöllisen epäsäännöllisesti kuin tätäkin. Mutta samasta rakkaasta aiheesta eli luonnollisestikin vaivansa tavalla tai toisella palkitsevasta kirjoittamisesta.

Tulkaa käymään kylässä. Ovikoodi on http://www.kananlihalla.wordpress.com. Olisi ihanaa jakaa ajatuksia jälleen!

Read Full Post »

Kuinka iso osa kirjoittamista on se, ettei kirjoita? Että on hiljaa sanoineen? Kuuleeko ne silti niin kuin kuulee puut, joissa huojuu tuuli, vai pitääkö silloinkin pysähtyä, tuulta ja sanoja varten samalla lailla juurien päälle, oksien suojaan?

Minä olen miettinyt sanoja, vaikka haluan väittää muuta, myös itselleni. Siksi olen hiljaa enkä juuri puhaltele sanoja ulos. Vuosi sitten taktiikkani oli toinen: kävin läpi niin kirjoittamisen prosessia kuin sitä, mitä kirjoitin. Se tuntui silloin oikealta, siltä, mikä kuljetti eteenpäin. Nyt sellainen, yhdessä tuulessa seisominen, toisiin nojaaminen, tuntuu mahdottomalta. On kuin minulla olisi salaisuus, jonka haluan kätkeä niin syvälle, etten näe siihen itsekään.

Ehkä se on pelkoa.

Tai pettymystä.

Tai itsesuojelua. Minä olen niitä, joilla asioiden pitäisi rullata pehmeästi, vaivattomasti ja nopeasti eteenpäin. Huono piirre, kun täytyy saavuttaa jotain, joka ei ole ihan helppoa. Kiivetä puun latvaan ja huojuttaa sitä omin voimin.

Sitten se vain on. Niin kuin puu pihalla, toiset metsässä. Kiinni maassa juurillaan, tuulessa ja tyynellä. Ovat vain. Ja pysyvät paikoillaan. Pysyvät paikoillaan. Minä liiaksikin.

 

Read Full Post »

Karisto julkaisi eilen voittajansa Helsingin kirjamessuilla. Kariston oma tiedote kertoo asiasta seikkaperäisesti.

Tulos oli, valitettavasti, ennalta arvattavissa. Miehet ja dekkarit. Silti olin toivonut pienessä sydämessäni, että kun viihteellisen romaanin kirjoituskilpailu järjestetään, Karisto osaa nostaa esille myös ns. naisviihteen. Kilpailu olisi ollut erinomainen paikka tehdä kunniaa myös tälle, ei niin arvostetulle genrelle.

Mutta, kuten ystävä totesi, naisviihde myy muutenkin. Mitä sitä suotta palkitsemaan…

Read Full Post »

Minun tyttöni on istuutunut tänään hammaslääkärin tuoliin kiltisti, vaikka varmasti pelotti sairaasti. Itku tuli, kun suuhun työnnettiin muottimönjää, mutta silti tyttöni veti homman kotiin.

Siinä minä ajattelin, etten voi tehdä mitään, yhtikäs mitään muuta kuin olla vain läsnä. Silitin jalkaa ja tunsin itseni oudolla tapaa riittäväksi. Kerrankin. Olin niin ylpeä meistä molemmista, että meinasin itkeä itsekin.

Mitä sitten, jos yksi kässäri antaa odotuttaa itseään. Olen alkanut miettiä, olisinko oikeastaan paljon onnellisempi, jos en kaiken muun päälle saisi paineita kirjoittamisesta tai pikemminkin kirjoittamattomuudesta. Olisin enemmän lasten kanssa tai ainakin enemmän ajassa enkä aina seuraavassa lauseessa. Kuinka suuresti kirjoittaminen minua edes kantaa, kun hakkaan tarinaa jo kahdeksan tuntia töissä?

Olisinko itsekin maailman rohkein tyttö? Olisiko kyynisyyteen asti realisti, niin kuin kirjoitin eilen kustantajalle lähtevään saatteeseen? Kyynisyyteen asti realistinen siinä, että tiedän kirjoittavani hyvin mutta niin tekee moni, moni muukin eikä loppu ole yksinkertaisesti minun käsissäni.

Moni muu asia on. Minun käsissäni. Hallittavasti ja varsin onnellisesti.

Read Full Post »

Niin kuin jokainen voi havaita ja tuntea sisuksissaan, syksy on jo pitkällä. Niin pitkällä, että olen lopettoman kyllästynyt odottamaan, kuuluisiko jostakin välistä jotakin siitä, mitä Karisto on päättänyt kirjoituskilpailunsa kanssa.

Laitoin tulostimen laulamaan. Olisi pitänyt laittaa heti, kun kävi ilmi, että Karisto kokosi 474 kässäriä.

Nyt tulossa on jo toinen printtikasa. Nakkaan kässärini postiin heti huomenna.

Täältä tullaan uudet mahdollisuudet!

Read Full Post »

Kiitos, Satakieli, haasteesta. Tartun siihen mielelläni, etenkin juuri tänä iltana. Olen kirjoittanut toivottomat kaksi tuntia. En kässäriä vaan lehtijuttua. Jälki on ympäripyöreää, nihkeää ja moneen kertaan sanottua. Mutta nyt, nyt pääsen siis kertomaan jotain, mitä minusta ei todennäköisesti ole sanottu täällä eli ei todennäköisesti kovinkaan moni tiedä. Ja vieläpä seitsemän kertaa.

1. Pelkään lentämistä. Siksi en käy enää missään kaukana.

2. Pelkään myös hammaslääkäriä. Olen tilannut ajan keskiviikoksi – monen vuoden tauon jälkeen. Hirvittää myös reikien määrä. Melkoisia ilmakuoppia.

3. Sen sijaan en pelkää korkeita luonnonpaikkoja. Laskettelu on taivaallista.

4. Haluaisin matkustaa Oxfordiin (mutta kun en lennä). Haluaisin juoda tuopin siellä, missä Morsekin, vaikka on kuinka keksitty henkilö.

5. Haluaisin matkustaa myös Tromssaan (eikä sinne tarvitse onneksi lentää) ja tarkastaa, onko siellä muutama asia niin kuin mielessäni muistan. Tuskin. Siksi olenkin kysynyt, onko parempi säilyttää muistot muistoina.

6. En käytä korkokenkiä.

7. Olen huono innostumaan asioista. Se ei ole uskalluksen puutetta vaan laiskuutta ja mukavuudenhalua, kaavoihin kangistumista. Katson mieluummin Emmerdalen kuin uuden kotimaisen (kehutun) sarjan. Se on noloa, enkä todellakaan mainosta asiaa.

No niin. Nytpä tiedätte.

Read Full Post »

Mikä viikonloppu: samassa tilassa monta kirjoittavaa ihmistä.

1. Tekee hyvää lukea toisten tekstejä, ajatella niitä, analysoida niitä, miettiä toisen ratkaisuja ja sanavalintoja, erilaisia tai samanlaisia kuin omat olisivat olleet. Opettavaista joka tapauksessa.

2. Tekee hyvää kuulla, mitä toiset ovat mieltä omasta tekstistä. Se sopii erityisen hyvin vaiheeseen, jossa itse olen vaihteeksi: alkuun. Mitä hulluimmatkin ideat, kiitos, auttavat eteenpäin. Kaikkea en niele, mutta osaa voin haukata ja isosti.

3. Tekee hyvää jutella sellaisten ihmisten kanssa, joilla on sama rakkaus kirjoittamiseen. Siinä sitä yhdistyvät iät ja paikkakunnat melko notkeasti. Raskasta voi välillä olla, mutta onneksi on nauru ja suvaitsevaisuus.

4. Tekee hyvää valvoa liian myöhään ja saunoa liian kovaa. Syödä pelkkää pitsaa ja nakata päälle jäätelöannos.

Kirjoittajakursseista ollaan varmasti monta mieltä. Jo siitä, voiko kirjoittamista opettaa, saati oppia. Kurssissakin on kuitenkin kysymys samasta asiasta kuin kirjoittamisessa ylipäänsä: itsensä likoon laittamisesta. Sitä kun ei tee kukaan kenenkään puolesta. Ei edes kurssilla, vaikka mitä maksaisi.

Read Full Post »

Olen istunut parikin kertaa diagnosoitavana. Voin sen tunnustaa näin näytönkin paikassa, sillä en peittele asiaa erityisemmin muutenkaan, ”todellisessa” elämässä. Olen kärsinyt (tai pikemminkin kokenut) raskausmasennuksen ja sen seurauksena saanut ns. huonot hermot: eli kun on kerran sairastanut masennusta, sairastaa helpommin toisenkin kerran.

Eräs yleislääkäri laittoi minut tässä taannoin tekstiin alan asiantuntijoille. Että jos on maanis-depressiivisyyttä, kun mielialat heittelevät eräänlaisissa sykleissä eikä laboratiossa saatu irti mitään asiaa selittävää.

Päälääkäri katseli minua vakavasti mutta selvästi hölmistyneenä. Kuinka ihminen, joka on yrittäjä, tekee paljon töitä, huolehtii asiakassuhteista ja niin edelleen voi väittää olevansa edes jossakin määrin ei-aina-niin-kunnossa.

Minulle annettiin terveen paprut, mutta käskettiin ottaa yhteyttä, jos alkaa ahdistaa. En ole ottanut, mikä tietysti voi olla virhe. Ainakin silloin, kun on vaikeaa. Oikeasti.

Positiivisinta oli kai se, kun todettiin vielä, että ”luovat ihmiset” voivat olla hiukan ailahtelevaisia. Toisinaan masentaa, toisinaan ei. ”Pitäisikö sinun vain oppia elämään asian kanssa?”

Höh, mitkä ihmeen luovat ihmiset? Olenko minä tässä nyt rinta rottingilla hiukkasen pöljä, mutta saan taatusti ”luovina kausina” jotain sitten aikaiseksi (myös töissä)? Kuulostaa siltä, miltä luovan ihmisen oletetaan olevan. Ei siltä, miltä luovan ihmisen pitää olla, jotta saakin jotain aikaiseksi. Ainakin, jos on luovissa töissä.

Joka tapauksessa minä soudan ja huopaan tunnelmieni kanssa ja usein aika pahasti. Olen terve, hyvä, mutta aika rasittava – ennen kaikkea itselleni. On raskasta kirjoittaa kuin heikkopäinen silloin, kun sujuu. Ja olla kirjoittamatta, kun ei suju. Toisaalta, työn vuoksi minun on ollut pakko oppia kirjoittamaan myös perslihaksilla, sillä en voi sanoa dead linelle, että siirry vähän, ei ole nyt luova kausi.

Yritän sanoa tällä kaikella, eilisen flow’n jatkoksi, että pitäisi osata nauttia paljon enemmän näistä oikeasti tuotteliaista ajoista,  jolloin tekstiä syntyy muutenkin kuin rutiinin tai istumalihasten avulla.

Tänään heräsin kello kuusi. Olin nukkunut kuin tukki. Hymyilin, kun muistin, miten jännittäviä asioita minulla olisi seuraavaksi päätettävissä päähenkilöilleni. Sellaisia tuntemuksia kirjoittaminen parhaillaan herättää. Niin kuin varsin hyvin tiedätte.

Tuntemisiin.

Read Full Post »

Roskakori on täyttynyt ahkeraan sitten viime postaukseni. Olen viskonut roskiin vuodelta 2005 kaivetut tekstit (Satakieli, toivottavasti sinun projektisi onnistuu paremmin!), sillä menin ja lavensin ja pilasin ne.

Mutta ei hätää. Viikonlopuksi pakkasin itseni ja lapseni autoon ja ajoin vanhaan kotikaupunkiini. Kun makasin illalla hiljaisessa hotellihuoneessa, vain lasten tasaisen rauhallinen hengitys seuranani, hoksasin, että päässäni vilisi kasa ajatuksia. Ideaoita, piru vie!

Eilen illalla olin niin rohkea, että uskalsin pakottaa itseni kirjoittamaan ensimmäiset rivit uudesta ideastani. Pelkäsin, että hommalle käy samoin kuin vuoden 2005 teksteille: roskiin joutaa alkuinnostuksen jälkeen. En tiedä vielä, miten tässä leikissä käy. Mutta hyvä puoli on se, että minulla on innostunut olo. Ihan kuin kantaisin salaisuutta ja niin kannankin, sillä en aio paljastaa ideani sisältöä läpikotaisin edes rakkaille kirjoittajaystävilleni (teille virtuaalisille ja taivalkoskisille). Haluan pitää asiat itselläni niin kauan, että saan rauhassa hykerrellä ja tutkailla ja vasta sitten kuulostella, mitä mieltä muut ovat ideastani. Vielä en ole valmis ottamaan vastaan minkäänlaista palautetta, en hyvää enkä huonoa. Huonon seuraukset jokainen ymmärtää, mutta hyväkin kannustus voi lyödä jäsenet lukkoon.

Tämän voin paljastaa. Teemana on ystävyys. Genrenä luonnollisestikin viihde, mahdollisimman teräväkielinen tosin.

Että näin.

Kirjoitusintoa kaikille muillekin!

Terveisin: Salaperäinen kirjoittaja

Read Full Post »

Reilun kahden viikon päässä odottaa kirjoittajatapaaminen. Ihanaa, ihanaa, mutta yksi ongelma on tietysti: minulta puuttuu teksti, jota toiset voisivat arvioida. Yritin kyllä aloittaa uutta novellia, mutta siitä rupesi kehkäytämään aivan liian korkeasoutuinen ja raskas paketti, jota en jaksanut itsekään lukea uudelleen läpi.

Kun mieheni ilmoitti, että tietokone hajoaa, ota talteen kaikki tärkeät tiedostot, tajusin, että minulla voi ihan oikeasti olla tärkeitä tiedostoja. Romskukässärin siirsin saman tien sähköpostiin ja työkoneelle (jossa se tosin mahtoi olla jo ennessään turvassa). Mutta sitten muistin, että minulla on myös vanhoja tekstejä, tekstejä ajalta ennen Suuren Käsikirjoituksen Työstämistä (johon on mennyt viimeinen vuosi).

No niin. Olen nyt löytänyt tekstin kahden viikon päähän kirjoittajatapaamiseen. Teksti on vuodelta 2005. Silti se tuntuu yllättävän läheiseltä. Vaikka se edustaa eri lajia kuin viimeisen vuoden vienyt kässäri, siinä on jotain, johon minun on helppo tarttua. Jotain, joka tuntuu kuulostavan siltä, että minä olen kirjoittanut sen (viisi vuotta sitten!).

Hätävara, kyllä. Mutta samalla se voi olla opetustehtävä. Aion nimittäin nyt, juuri nyt, alkaa muokata hätävaraani. Siitä pitäisi tulla osallistuja Kouvolan dekkarinovellikisaan. Ajatus voi olla melko kaukainen, mutta suhtaudun projektiini matemaattis-luonnontieteelliselle objektiivisuudella: tämä on testi, kirjoittajalaboratoriokoe. Katsotaan, miten lapsuuskertomus muuttuu dekkariksi.

Ehkä ei mitenkään. Mutta ainakin sitten olen todistanut sen – myös itselleni ja ihan oikeasti käytännössä.

Koetan raportoida tilannetta myös tänne. Mutta täytyy myöntää, että töiden ja koulun alku (kuopus aloitti niin ikään taipaleensa) on vienyt voimia niin, että väsymys on nuijinut sisäisen bloggarini hiljaiseksi hiireksi. Ehkä tämä tästä.

Mutta nyt hätävaran kimppuun. Teksti olisi pitänyt lähettää, hm, ainakin viikko sitten.

Read Full Post »

Older Posts »