Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for maaliskuu 2010

Viime syksynä liikuin postauksinenikin ”rikollisessa”  maailmassa. Kirjoitin Kolmiokirjan dekkaripokkarikisaan kässärin jonkinlaisena verryttelevänä  välityönä ennen kuin tohdin (tai osasin) tarttua ns. varsinaiseen kässäriin (joka ei ole dekkaria nähnytkään).

No, dekkaripokkarimitalit on nyt jaettu. Onnea vain voittajille, missä ikinä olettekin. Minun tekstini jysähti ilmeisesti jonnekin sijojen 4 – 6 välille. Olen sikäli tyytyväinen, että tekstejä oli kaikkiaan kuitenkin 46 ja taso ilmeisesti hyvä. Dekkaria voisi siis harkita joskus muulloinkin. Ehkä jopa muuten kuin ”välityönä”.

Tällä hetkellä en tosin osaa tarttua mihinkään, eikä tarttumisen aika nyt olekaan. Vastahan tässä kolahti postitoimiston ovi ja paketti lähti vuorostaan Karistolle. Mielessä kuitenkin jäytää kysymys, onko mitään järkeä lähettää kilpailuihin yhtään mitään. Olen jo aikaa sitten luopunut yksittäisistä novellikisoista, sillä en jaksa kirjoittaa annetusta aiheesta (ja ohjeiden mukaan) sekä töikseni että sitten vielä huvikseni. Mutta entä nämä isojen kässäreiden kisat? Mitä kun tekstin lukee sellainen esiraatilainen, jota se ei kiinnosta tippaakaan? Toisaalta, hölmö kysymys, voisihan sen lukea sellainen kustannustoimittaja (tai hänen free lancer -apurinsa), jota teksti ei kiinnosta tippaakaan. Yhtä kaikki: kannet ovat takuulla vaivan takana. Dekkaripokkari ne saa, tässä joskus. Kivaa sekin, täydentää värisuoraa kirjahyllyyn.

Mutta lyhyestä virsi kaunis.

Halusin toivottaa kaikille myös oikein rentouttavaa pääsiäistä – kynä sormissa tai ilman.

Read Full Post »

Olen istunut tässä näyttöni ääressä nyt (olisipa kiva sanoa, että toista tuntia mutta…) useamman päivän miettien kysymysten kysymystä: kuinka tehdä faktaluettelosta lehtijuttu, jota (vieläpä) joku lukee. Annan pisteet itselleni siitä, että ohessa olen toki tehnyt koko joukon muita tekstejä. Mutta Suuri Faktaluettelo -kysymys on yhä ratkaisematta.

Mietin, uskallanko siirtää asian maanantaille. Jos olisin pirteämpi ja virkeämpi. Mutta jokainenhan sen tietää, että maanantai se vasta tustaa onkin. Jos sen sijaan antaisin perjantaille mahdollisuuden vietellä minut. Että ihan pistän hulvattomaksi. Litkin teetäni ja kuvittelen, että se on vaikkapa mansikkamargarita, ja annan reilusti sanottuna näppäimistön paukkua. Ei niin kauhean kauan sitten juuri perjantaihurjuudessani sain aikaiseksi työn, joka piti olla mahdoton saada aikaiseksi. Kaikki lähti vitsistä.

Mainokset lähtevät usein vitsistä. Ja hyvä niin. Ketä nyt vakavalla naamalla tehty mainonta kauheasti inspiroi.

Entäpä ”muu” kirjoittaminen? Se, johon kuuluu mm. Karistolle lähtenyt kässäri? Voiko se alkaa vitsistä?

Minun kässärini oli pitkään erään sortin vitsi. Tuntui vitsiltä saada aikaiseksi jotain niin hallistematonta kuin kirjoittaa rompsku (en uskalla edelleenkään nimittään karhua muuksi kuin otsoksi). Organisoitua. Olla aikuinen. Kirjoittaa johdonmukaisesti. Olla muuta kuin unelmoiva prinsessa.

Vitsi oli myös genre. Kanakirjallisuus. Eihän siinä nyt voi sanoa mitään yhteiskunnallista saatikka vaikuttavaa. Kot kot. Hah, napanuorarokataan, just niin. Otetaan valkkaria ja isketään miehiä ja sekoillaan omaa elämää aika tavalla uusiksi. Who cares. Kantaa otetaan korkeintaan korkokengillä.

Mutta.

Missä vaiheessa vitsi muuttuu muuksi kuin vitsiksi? Missä vaiheessa sekoilevasta sinkusta kasvoikin kirjan päähenkilö? Missä vaiheessa perjantaisesta mainosvitsistä tuli hyvännäköinen kokonaisuus? Missä vaiheessa kuivat faktat muuttuvat oikeasti mukavalukuiseksi lehtijutuksi?

Ehkä siinä vaiheessa kun minä, kirjoittaja, uskon itseeni, uskon intuitiooni ja uskon siihen, että teen asiat oikein. Vaikkakin hymyssä suin.

Read Full Post »

Voi hyvä tavaton.

Minä uskon, että olen jauhanut samaa asiaa päivätolkulla. Mutta silti, tämä on pakko vielä sanoa.

Kässäri on nyt tulostettu. Kaikki. Joka ikinen sana, saate ja nimi ja osoitekin. Nuolen tuon riivatun kuoren justiinsa, kun tästä pääsen.

Olin varautunut kaikkeen. Mutta en tähän. Voin fyysisesti pahoin. Saattaa olla, että norotus on iskemässä. Mutta epäilen, että kärsin sittenkin synnytyskivuista.

Minä kun kuvittelin kaiken olevan jo ohi.

Huomenna marssin töihin postin kautta. Haluan päästä eroon tuosta paperipinosta ja unohtaa sen oikeasti hyvin pitkäksi aikaa. Sille voi tehdä niin. Ei se onneksi ole niin oikea lapsia, vaikka onkin saanut aikaiseksi melkoisen tunnekirjon.

Tapaamisiin – lupaan pyhästi – muissa merkeissä.

Read Full Post »

Tunnustan.

Väitin tässä pari päivää sitten, että tulostin laulaa. Kyllä se lauloikin, mutta vain 150 sivun verran. Sitten tuli ongelmia.

Ei, muste ei loppunut eikä tulostin paukahtunut. Niinhän se teki aikoinaan, kun yritin saada graduni kansiin.

Mutta tällä kertaa minä huomasin, että kaksi lausetta olisi voinut olla käytännössä pelkkää XXX:ä. Niissä oli sanoja, mutta ei viimeisen päälle hiottuna.

Miten saameksi sanottiinkaan possessiivisuffiksi? Entä käskymuoto? Heikkoa astetta? Kiesus.

Piti alkaa tarkastaa. Vielä tässä (saamarin) vaiheessa. Piti lopettaa tulostus. Koska jos kerran käyttää yksityiskohtaa, yksityiskohdan on oltava kunnossa (eikä sinne päin). Jos kerran heittelee helmiä, heitellään sitten helmiä, eikä pelkkiä rihkamajäljitelmiä.

Kieli on tarkastettu. Giitu, Guovdageidnu. Huomenna minä tulostan loppuun. Possessiivisuffikseineen kaikkineen.

Ná, mun gal lean vehá váiban.

Read Full Post »

Nyt minä sen teen: nyt minä tulostan käsikirjoitukseni, nakkaan kuoreen ja heitän saatteen perään.

Sitten minä viheltelen seinille. Huomenna ostan pussillisen salmiakkia (joka jäi tänään palaverikatastrofien takia). Kuukauden päästä mietin laiskasti, kannattaisiko kässäri käydä uusin silmin läpi ja miettiä Kariston kilpailun lisäksi myös muita vaihtoehtoja.

Ehkä. Mutta kuukauden päästä.

Tänä iltana koetan saada luovaa jälkeä aikaiseksi miettimällä tekstin ilmoitukselle, jossa pitää yhdistää ruoka ja musikaali. Onhan sitä siinäkin, kun ottaa huomioon, että tilaa on noin lauseen verran. Niin ja siitäkin toivotaan tietysti nokkelaa ja vikkelää.

Read Full Post »

Kummallista, miten pysähtynyt sitä voi olla. Että tässä vaiheessa, viime metreillä, ei saa saatetta viimeisteltyä (kysymys on parista lyöntivirheestä) eikä ostettu tarpeeksi isoa kirjekuorta 250 liuskalle käsikirjoitustulostetta.

Pysähtynyt. Sitä tämä olotila on. Oireina ovat amerikkaiset ja englantilaiset tv-sarjat ja hyvien romaanien vältteleminen. Lapsi on kipeä, mutta moista tautia en edes harkitse syyttäväni siitä, että kipuilen kässärin valmistumiseen liittyvää onttouden tilaa.

Kävin eilen hiihtämässä. En minä tee sellaista normaalisti.

Olen harkinnut uuden tekstin aloittamista varovaisesti. Mutta olen lykännyt asiaa ja syyttänyt lapsen sairastumista: valvotun yön jälkeen pitää mennä nukkumaan ajoissa. Totuus on vain se, etten ole sittenkään valmis. Jotenkin minun täytyy käydä tämä pysähtyneisyys loppuun asti läpi. Odottaa vielä hiukan ja sitten vasta miettiä, mitä seuraavaksi.

Siinä välissä yritän kirjoitella tännekin aina silloin tällöin. Olisi oikeastaan aika virkistävää ottaa ja kirjoittaa lehtiprojektista, joka on työn alla. Sen kanssa en ole pysähtynyt. Onneksi jossakin sanat elävät minussakin. Niin ja elättävät siinä sivussa tämän pienen perheen.

Read Full Post »

No, kehtaanko tunnustaa… No, kehtaan, kehtaan. Onhan tässä blogissa tullut tunnustettua kaikenlaista muutakin.

Mutta jotenkin noloa tämä on. Että nostaa keittiön pöydälle työkoneen lauantaiaamuna kello 9 ja alkaa kirjoittaa lehtijuttua (= tehdä töitä).

En ole palkankorotuksen perään. En kaipaa myöskään pomolta extrakiitoksia. Tuskin hän edes lukee näitä tunnustuksia, vaikka tietää niiden olemassaolon.

Ei. Minun lauantaityöntekonoloudelleni on aivan itsekäs selitys: kirjallinen kramppi.

Olen viimeiset kuukaudet kirjoittanut lähes joka lauantai- ja sunnuntaiaamu, kun lapset ovat istuneet Pikku Kakkosensa ääressä. Mutta nyt minun kässärini on valmis (tai ainakaan enää tässä aikataulussa mitään ei kannata ruveta tekemään). Minulla ei olekaan yhtäkkiä kirjallista kaksituntista. Paikkakunnan alati oheneva sanomalehti ei pysty tyydyttämään tyhjiöstä kuin viisitoista minuuttia.

Minä aloin siis tehdä töitä. Se kun on kirjoittamista se. Keskeneräinen lehtijuttu. Mikäs siinä. Vaikka en kyllä kerro tätä töissä. Sanovat pian, että voin ottaa kontolleni jotain ylimääräistä. Hyberaktiivisena ihmisenä.

Tämä kirjallinen aktiivisuus kyllä menee ohi. Olen ihan varma, itseni tuntien, että jo kahden viikon päästä, lauantaiaamuna, löhöän sohvalla enkä kärsi enää minkäänsortin kirjallisista krampeista enkä tarpeesta tyydyttää kirjallista himoani vaikka sitten töitä tekemällä.

Sitten minä tunnustan tänne blogiini, että olen parantunut ja haluan sairastua uudelleen. Odottakaapa vain. Onneksi on teitä muita, joilta saada aika tartuntaa.

Read Full Post »

Kässärini on lähdössä postiin. Viime vilkaisun ja tulostuksen jälkeen. Here we come, Karisto.

Niin tai. Yksi ponnistus on edessä ennen postimerkin nuolemista: pitäisi kirjoittaa – miten se menikään – ”saate, jossa on lyhyt luonnehdinta käsikirjoituksesta”.

Voihan Venäjä.

Kuinka tiivistää 300 sivua muutamaan lauseeseen? Itse asiassa, senhän pitäisi olla minulle melko arkipäiväistä, koska tiivistän kaiken aikaa asiakkaan laveaa ilmaisua kiteytetyksi markkinointiviestinnäksi. Mutta kun kyse on omasta tuotoksesta, kullanarvoinen ”ulkopuolisuus” on poissa ja katson asiaa sisältäpäin niin syvältä, että mitä lopultakaan osaan nähdä. Mikä yhtälö olla itsensä asiakas!

Olen siirtänyt saatteen kirjoittamista kaksi viikkoa. Jos siirrän vielä seuraavat kaksi, Itella ei ehdi toimittaa pakettia perille. Se ei ole tavoitteeni, ei edes tiedostamaton. Niin kovasti olen kuitenkin tehnyt töitä kässärin kanssa, että olisi hulluutta kaataa koko hanke parin viimeisen lauseen vuoksi. Vaikka sitten kuinka kiteyttävän. Sama virkahan niillä on kuin mainonnalla: innostaa joku tarkastelemaan jotain hiukan tarkemmin.

Pitäisiköhän minulla kilauttaa kaverille lähitoimistoon?

Read Full Post »

Kieltämättä. On iskenyt vuoren kokoinen burn out tai ehkä sittenkin henkinen kyllästyminen kirjoittamiseen. Valitettavasti.

Tunne ei ole hiipinyt mitenkään salaa ja salakavalasti ovien rajoista. Se on tullut rytinällä ja möykkeellä. Päivää en muista, vaikka vapisinkin. Joskus viime viikolla se saapui niin, että kolahti. Ei sanaakaan mihinkään päin. Paitsi töiksi. Niitä on kuitenkin pakko tehdä. Vähintäänkin rutiinilla. Mutta pikku hiljaa myös uudenlaisella innolla.

Kuka se soittaisi minun puolestani Karistolle ja kysyisi viimeisen ohjeen käsikirjoituskilpailuun? Minä en saata. Siinä mielessä burn out on oikea sana, että ihan pahaa tekee koko käsikirjoitus. Siinä mielessä taas henkinen kyllästyminen, ettei voisi vähempää kiinnostaa.

Aika kamalaa. Huhkia puoli vuotta kuin pieni hullu kässärin eteen ja sitten, juuri ennen h-hetkeä, on valmis nakkaamaan leikin kesken.

Ehkä tämä onkin rimakauhua. Hui.

Jotain pitää nyt tapahtua. Ja vähän äkkiä.

Read Full Post »

En saanut yöllä unta. Mietin kässäriä. En enää rakennetta tai henkilöitä tai sanavalintaa. Ongelmani oli aivan toisenlainen. Sitä voisi nimittää irtipäästämiseksi. Hyvästeiksi. Pisteen laittamiseksi.Dead line odottaa  maaliskuun lopussa. Itellan matkan mukaan lukien, dead line on jo ensi tai seuraavalla viikolla. Siis ihan lähellä.

Olo on jotensakin ontto niin kuin aina, kun jokin jättiurakka valmistuu. Tässä tapauksessa, verrattuna vaikka mökkiin tai pintaremonttiin, ero on se, etten sittenkään voi olla täysin varma, onko kässäri ihan varmasti valmis. Ainahan sitä voisi parantaa ja muokata ja hioa. Loputtomiin. Vaikka pilalle asti.

Kirjoittamisessa yksi asia on siis osata lopettaa. Mieluiten oikealla kohdalla.

Minä luotan tässä(kin) asiassa intuitioon. Usein se sanoo aika selkeästi, milloin joku (työ)teksti on valmis ja on hyvä mennä eteenpäin. Tietysti kokemuksella on myös asiassa melkoinen painoarvo.

Valitettavasti intuitioni on kuitenkin nyt hiukan stressaantunut ja antaa eri päivinä eri viestejä. Toisena teksti on ok. Toisena kässäriä ei kannata lähettää Karistolle. Kirjoittamiskokemus toki auttaa tässäkin asiassa, mutta ei samalla lailla kuin töiden kanssa: tämä ei ole”bisnestä”. Tätä tehdään järjen sijasta tunteella. Vaikka kuinka olen yrittänyt järkiperäistää kässäriini suhtautumista, en onnistu. Itsensä asettaminen ulkopuoliseksi on hyvin vaikeaa.

Joka tapauksessa, olen hyvin ylpeä itsestäni. Olen vihdoinkin tehnyt sen, josta olen puhunut viisivuotiaasta asti: kirjoittanut kirjan. Ihan toinen juttu on, julkaistaanko se. Onkohan se edes tässä kohtaan tärkeää.

Read Full Post »