Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Sensuroitua’ Category

Kiitos, Satakieli, haasteesta. Tartun siihen mielelläni, etenkin juuri tänä iltana. Olen kirjoittanut toivottomat kaksi tuntia. En kässäriä vaan lehtijuttua. Jälki on ympäripyöreää, nihkeää ja moneen kertaan sanottua. Mutta nyt, nyt pääsen siis kertomaan jotain, mitä minusta ei todennäköisesti ole sanottu täällä eli ei todennäköisesti kovinkaan moni tiedä. Ja vieläpä seitsemän kertaa.

1. Pelkään lentämistä. Siksi en käy enää missään kaukana.

2. Pelkään myös hammaslääkäriä. Olen tilannut ajan keskiviikoksi – monen vuoden tauon jälkeen. Hirvittää myös reikien määrä. Melkoisia ilmakuoppia.

3. Sen sijaan en pelkää korkeita luonnonpaikkoja. Laskettelu on taivaallista.

4. Haluaisin matkustaa Oxfordiin (mutta kun en lennä). Haluaisin juoda tuopin siellä, missä Morsekin, vaikka on kuinka keksitty henkilö.

5. Haluaisin matkustaa myös Tromssaan (eikä sinne tarvitse onneksi lentää) ja tarkastaa, onko siellä muutama asia niin kuin mielessäni muistan. Tuskin. Siksi olenkin kysynyt, onko parempi säilyttää muistot muistoina.

6. En käytä korkokenkiä.

7. Olen huono innostumaan asioista. Se ei ole uskalluksen puutetta vaan laiskuutta ja mukavuudenhalua, kaavoihin kangistumista. Katson mieluummin Emmerdalen kuin uuden kotimaisen (kehutun) sarjan. Se on noloa, enkä todellakaan mainosta asiaa.

No niin. Nytpä tiedätte.

Read Full Post »

Olen vetänyt tänään pohjat. Ihan töissä, en henk.kohtaisissa kirjoittamisissani. Asiakkaan sanoma oli selvä ja suomella kirjoitettu. En halua toistaa sitä. Mutta rakentavasta kritiikista sähköpostissa ei ollut tietoakaan. Mutta ei hän maksamaan meille sen antamisesta vaan mieleisestään työstä.

Ongelma oli vain se, ettei työssä ollut mitään vikaa. No, ehkä teksti oli asiakkaan mielestä hiukan lattea, kun siitä puuttuivat sellaiset sanat kuin upea, mahtava jne. Olin naivisti ajatellut, että hoidetaan homma kotiin erilailla. Että asia vaikka kiinnostaisi jotakuta uudella tavalla, kun tarkoitus ei olisi aina niin – päälleliimattu. Annettaisiin asiakkaan asiakkaalle mahdollisuus itse huomata, että kyseessä on upea ja mahtava juttu.

Miksi kaikki pitää aina kirjoittaa niin osoittelevasti? Valmiiksi? Vielä kaiken päälle mahtipontisesti? Miksi teksti, jonka asiasisältö hukkuu adjektiiviräkään, on toivottua tekstiä esitteeseen? Onko se vain opittu juttu vai myydäänkö sillä ihan oikeasti? Jos asiakas odottaa sitä, odottaako myös hänen asiakkaansa, esitteen kohde? Jos koetan kirjoittaa asian toisella tavalla, meneekö homma puihin?

Olen kirjoittanut monta kertaa ”erilaisen” tekstin. Ottanut tietoisen riskin. Joka ainoa kerta olen ollut sisuksissani varma siitä, että teen oikein. En ehkä asiakkaani mielestä, mutta varsinaisen kohteen mielestä kyllä. Jos asiakas on uskonut kantani, homma on yleensä toiminut. Jos asiakas on halunnut ”pikku muutoksia”, hommasta on kadonnut – se jokin.

Henkilökohtaisissa teksteissäni, niissä, joita nimitän mm. kässäreiksi, saan tehdä ihan mitä haluan. Mutta, mutta. Mainosmaailma on iskenyt sormensa sinnekin. Saatan tuumia jotakuta ilmaisuani ja ajatella, ettei se ole tarpeeksi osoitteleva ”asiakkaalle”. Että pitää kirjoittaa ilman uudenlaista kielikuvaa esimerkiksi. Upeaa, mahtavaa, hienoa! Tulee selväksi tollollekin. Minun oivallukseni ei välttämättä ole hänen oivalluksensa vaan kompastuskivi, jonka jälkeen hän ei välitä jatkaa tekstin kanssa. Mutta entä minä? Montako kertaa voin heittää omani pois ennen kuin teksti ei ole enää sitä, mitä sen piti olla? Minun näköiseni. Minun kuuloiseni.

Kässäri voi olla minun näköistä. Sen pitääkin olla. Minun pitää tuntea, että olen kirjoittanut sen.

Mainosteksti ei voi olla samalla lailla minun. Sitä en yritä edes väittää enkä koskaan tee. No, ehkä joskus, kun tilanne on todella odottinen ja mahdollisuus revitellä tekstuaalisesti, herkullinen.

Olenko turhautunut? Myönnetään. Sanojen käyttö ammatikseen on toisinaan puuduttavaa ja turhauttavaa. Jopa vastenmielistä, kun vastapuolella istuu ihminen, jolle sanat ovat pakkopullaa ja jonka mielestä niitä kuuluu käyttää, kun esitteessä on tilaa. Inhoan, kun minulle sanotaan:  ”Jokainenhan suomea osaa kirjoittaa.” Eikä minulla ole ammattini kanssa mitenkään alijäähtynyt itsetunto.

Kurinalaisuutta, sitä minä tarvitsen. Ja samalla minulle maksetaan siitä, että pyrin mahdollisimman luovaan ratkaisuun.

Mikä yhdistelmä.

Mutta samasta taitaa olla kysymys siinä henk.kohtaisessa kirjoittamisessakin… Siinä vain minä olen samalla itseni asiakas. Vai miten tämä nyt meni näin monimutkaiseksi?

Read Full Post »

Pidä kynä liikkeesä.

Joku sen sanoi. Joku viisas kirjoittamisenope.

Olen koettanut noudattaa tänään neuvoa, tosin näppäimillä. Mutta en usko, että näppäimet ovat ne, joita voin syyttää siitä, että neuvo on ollut kohdallani tuskaa. Tus-kaa! Olen kyllä kirjoittanut, saanut aikaiseksi lukemattoman (ja tämä kaksimerkityksellisyys sopii tähän erinomaisesti) määrän sanoja mutta. Mutta!

Mutan kohdalla räjähtää. Kynä on liikkunut aivan väärin! Näytölle ei ole ilmaantunut yhtään, mitä sinne olisi pitänyt ilmaantua. Tyyli on kömpelöä, sanat falskeja, henkilöt vääränlaisia, peilikuvia siitä, mitä ne olivat vielä kaksi viikkoa sitten.

Väärin liikkuneesta kynästä ei ole ollut mitään hyötyä. Joudun poistamaan noin neljä viidesosaa tekstistä. On kamalaa tietää asia jo, kun kirjoittaa sitä. Mitä järkeä siis kirjoittaa?

Mutta?

Jos en kirjoita, pääsenkö koskaan vaiheen yli? Löydänkö koskaan takaisin päähenkilöideni sieluun? Tuskin.

Kirjoittamisessa ei pitäisi olla pitkiä taukoja. Joku toinen – tai ehkä sama opettaja – on sanonut niin. Että joka päivä vaikka 10 minuuttia. Se olisikin viisasta: pitää kynää (ja henkilöitä) liikkeessä se 10 minuuttia. Vähän niin kuin vatsalihasliikkeitä Kauniiden ja rohkeiden aikana. Hitto! Ei pääsisi unohtumaan niin paljon. Niin paljon, että menee kauan ennen kuin kynän liike tuo takaisin oikean kaaren, oikean keveyden. Minun ajatukseni ja tarkoitusperäni.

Eikä yhtään sanaa siitä, että tällä kaikella voi olla tarkoituksensa! Juuri nyt en usko moiseen tippaakaan. Se on vain jonkun kolmannen (tai ehkä taas saman) kirjoittamisopen keino rauhoittaa meidän harrastelijoiden mieliä.

Että tarvitaan syrjäpolkuja. Että tarina kyllä kirjoittaa itse itsensä. Höpö höpö.

Höpö höpö.

Read Full Post »

Apeaa tekoa

Onko kenelläkään tarjota rohtoa, jolla voi eliminoida henkilökohtaisten murheiden vaikuttamisen kirjoittamiseen?

Poissulkeminen tai pakottaminen ei nyt auta, kiitos vain etukäteen. Niitä on jo kokeiltu niin kauan. Itse tarinakaan ei auta: olen kyllästynyt siihen niin kuin aika tarkalleen kaikkeen muuhunkin. Nyt vielä sanat jumivat. Se tuntuu lopun alulta.

Automaattisesti hilpeä. Sitä minä tahtoisin olla. Hilpeä ja kirjoittamaan kykenevä.

Sama se romaanintekeleelle. Mutta kun pitäisi ansaita leipäkin. Eivätkä sanat tule. Ne ovat niin syvällä. Kaikukaan ei vastaa.

Read Full Post »

Hyvä Vaivanpalkka. Maksaako vaivaa – vai siksikö olet valinnut tuollaisen nimen? Maksaako vaivaa pitää blogia? Eikö olisi mielekkäämpää tehdä niin kuin ennen vanhaan: kirjoittaa mustakantiseen vihkoon päiväkirjaa ja pitää se visusti piilossa tyynyn alla? Miksi ihmeessä pitää päteä ja laittaa tekstiä, mukamas asiasta, kaiken kansan nähtäville ja – mikä nolointa – ei sitä mikään ”kaikki kansa” kuitenkaan näe. Tuskin edes vilkaisee.

Hohhoijaa.

Perustin blogin, koska oli pakko. Ei sisäinen vaan ulkoinen. Ehei, kukaan ei kysellyt mahdollisen blogini perään vaan minun piti opetella, miten tämä tekniikka pelaa.

Tekniikka on melko lailla hallussa. Tekninen tekniikka. Mutta muu tekniikka on täysin hakusessa. Maksaako vaivaa alkaa ymmärtääkään, mistä tässä oikein on kyse? Millä perusteella tullaan blogikamuiksi ja vieraillaan toisen sivuilla? Mikä saa kommentoimaan ja palaamaan takaisin, kutsumaan jopa kahville kotiin? Ei aavistustakaan.

Tai ehkä pieni aavistus. Pitäisi olla järkyttävän puhutteleva. Tai blogahteleva. Tai jotain. Pitääkö se opetella erikseen? Jaksaako nähdä vaivaa, täh? Pitäisikö olla jotenkin aktiivinen?

Missä hiton välissä minä sitten olen lasten kanssa ja – mikä tärkeintä – kirjoitan niitä tekstejä, jotka menevät vielä (perhana!) kansiin eivätkä yksin tyynyn alle. Eivät ainakaan minun vaan toivottavasti laajan lukijakunnan pehmeisiin sfääreihin.

Hyvästi, blogini.

Read Full Post »

Hyvä Vaivanpalkka

Olisit miettinyt käyttäytymistäsi aamusta. Olisit harkinnut sanasi ja käyttäytynyt kuin aikuinen etkä niin kuin olisit toinen kiukkuava kahdeksanvuotias. Silloin sinulla ehkä olisi nyt edes jonkinlainen kirjoittamisfiilis etkä vain vatkaisi päässäsi, miten huono äiti olet. Yksinkertaisesti, olisit selittänyt lapsellesi ilman yletöntä huutoa, ettei hänen takkinsa ole lapsellinen vaan tarpeellinen, koska oli kohtalaisen viileä ja pyöräilymatkaa edessä siinä viileässä aamuvarhaisessa.

Nyt sinä, onneton Vaivanpalkka, mässäilet mielessäsi huudollasi (”Voi hyvä luoja, älä ala valittaa vaatteista. Miten niin lapsellinen? Ihan lapsellista sanoa, että takki on lapsellinen. Onko joku kiusannut? No, jos ei ole, niin mitä siinä. Ja vaikka olisikin, anna olla. Ole ylpeä siitä, mitä sinulla on. Uutta takkia ei osteta, ennen kuin entinen on pieni! Me ei olla mitään kroisoksia.”). Mässäilet etkä saa aikaiseksi mitään. Vatkaat ja vatkaat. Kuvittelet, kuinka lapsesi kyyhöttää koulun nurkan takana, itkee posket punaiseksi ja silmät sikkuraan, kun muut osoittavat lapsellista takkia pikku sormillaan.

Voi sinua, Vaivanpalkka. Tämä on varmasti paras syysi siihen, ettet saa mitään aikaiseksi. Sano se pomollesi: ”Sori nyt vaan, mutta teksti ei ole valmis maanantaina presentaatiossa, kun lapsella on lapsellinen takki ja vielä lapsellisempi hermoheikko äiti.”

Puristaa.

Read Full Post »

Liimalukua

Minulla on hyvä kirja kesken. Sellainen, jonka kieli on kaikessa yksinkertaisuudessaan mielenkiintoista ja jonka ironia kutkuttaa nauruhermoja. Hyvä kirja tulee mukana laukussa töihinkin, sillä ruokatunnilla on yllättävän hyvä lukea vähintään luku hyvää kirjaa.

Tälläkin hyvällä kirjalla, niin kuin edellisellä ja sitä edellisellä, on kuitenkin yksi sivuvaikutus. Se voi olla hyödyllinen tai sitten ei. Pahimmillaan se on kiusallinen vieras, kutsumaton ja erittäin vaikea karkoittaa. Jos jollakulla on lääke ongelmaan, otan sen mieluusti vastaan.

Puhun tietysti kirjan kielen ja rytmin tarttumisesta. Siitä, että omat lauseet alkavat tuntua naurettavalla tavalla tutuilta, ja mikä pahinta, alkavat naurettavalla tavalla olla täysin istumattomia siihen, mitä on kirjoittanut viikko tai kaksi aikaisemmin, silloin kun luki sitä edellistä hyvää kirjaa.

Tämä tällainen liimautuminen, nihkeä ja salakalava kuin tuskanhiki ja punoittava naama, ilmestyy aika ajoin Kirsin ja Paulan turmioksi. Niin kuin eilen illalla tai toissailtana. Ja tällä kertaa juuri tuolla valitettavan epäkiitollisella tavalla. Kuin joku sorkkisi meikäläisen hengentuotetta ja se jokin olisi näkymätön varjokirjailija.

Mitä tehdä? Lopettaako lukeminen? Lopettaako samanhenkisten kirjojen lukeminen? Lopettaako sellaisten kirjojen lukeminen, jotka tuntuvat omilta, kuin kotiin tulisi? Vai lopettaako kirjoittaminen silloin kun lukee hyvää ja tarttuvaa kirjaa?

Aikaisemmin olen lopettanut lukemisen. Pitemmän päälle se ei ole suositeltavaa. Kirjoittaja tarvitsee kirjoja (tai pikemminkin lukemista) kirjoittamiseensa. Senhän opettaa jokainen opuskin. Ja sen nyt tajuaa omalla järjelläkin.

Mitä jos lukisi vain aamupäivällä (= ruokatunnilla) ja kirjoittaisi sitten illalla (= yöllä)? Että jos puolen päivän tauko riittäisi sille ns. omalle äänelle, jotta se saisi kakistettua kurkustaan toiset äänet ja pääsisi ikään kuin meikäläisen suuntaiseen vireeseen? Vai pitäisikö käydä lenkille lukemisen ja kirjoittamisen välissä ja toivoa, että kunnon ravaus asfalttipohjalla auttaa kääntämään aivot oikeaan, omaan henkilökohtaisen kirjailijaäänen asentoon? Uimassa? Pyöräilemässä? Kaverilla kahvilla?

Niin, tai voihan se olla niinkin, että sitä Suurta Omaa Ääntä ei ole edes olemassa, jos ja kun se on kerran niin helposti höyrystettävissä valmiin hyvän kirjan herkkupalojen ääneen. Mutta tämä ei ole se johtopäätös, johon halusin tulla. Joten, jos löytyy muita, esittäkää niitä. Ehkä esitän itsekin huomenna tai ensi viikolla. Riippuu siitä, kuinka monta hyvää kirjaa minulla olikaan kotona jonossa.

Read Full Post »

Kuudes tunti

Vielä viisi tuntia ja ilta on sinun, kuiskin itselleni. Ruoka höyryää pöydässä ja kaikki näyttää hyvältä muutenkin. Tulossa on hedelmällinen puolituntinen tai tuntinen näppäimistöllä. Viiden tunnin päästä. Kun koti hiljenee. Minä odotan levollisena.

Aika on niin kovin suhteellista.

Viisi tuntia vuoristoradassa. Ei kiitos. Viisi tuntia tunturissa laskettelusukset jalassa. Ehdottomasti. Viisi tuntia hiljenevää kotia odotellen. Luulisi, että alkaa väsyttää. Ja alkaakin. Mutta ei haukottelemalla vaan turhautumalla. Ja siinä se sitten on: aikaansaamattomuus tässä hiljaisessa talossa.

Kuudes tunti meni jo.

Read Full Post »