Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for syyskuu 2009

Ota, huora, pullaa

Kiitos, Kari.

Tämä idioottimainen murjaisusi on ollut vaikuttava. Se sai minut kirjoittamaan kokonaisen aanelosen Erjasta ja nenäkarvoista, huonosti tosin, mutta mitä väliä, kunhan kynä pysyy liikkeessä.

Tämä murjaisusi kertoo myös faktaa kontekstista. Jos huoranpullat on otsikkonani suorastaan mauton, on se eräällä pohjoisella parvekkeella suorastaan patoja aukaiseva viisaus. Kaikki ei ole aina sitä, miltä suoraan luettuna näyttää. Eri tilanteessa, ajassa, paikassa ja ihmisten kesken sanatkin saavat eri sävynsä ja tunnelmansa. Sehän on vanha totuus kaikille kirjoittaville ihmisille.

Kari, kiitos. Kiitos myös kaikille muille niille, jotka viettivät viikonloppua kanssani parvekkeella ja muuallakin luokkaantumatta huorittelusta ja tuulikaapeista.

Ota, huora, pullaa. Seuraavaksi julkkareissa, vai mitä?

Read Full Post »

Yläkerta ei kirjoita

Minä olen liittynyt lukuisten suomalaisten tavoin työnantajanani hyötykäyttäjäksi. Tosin minä en pihistä täältä klemmareita, kirjekuoria tai tulostuspaperia, niin kuin tekevät ne lukemattomat suomalaiset, joiden jokaisessa entivanhasassa kirjeessä on käytetty mustaa paksua tussia kuoren ylälaidassa. Logo piiloon…

Minä sen sijaan hyötykäytön työnantajan tietokonetta. Se on pieni ja suloinen Apple. Menee mukavasti pieneen ja suloiseen kassiinkin.

Olen nimittäin oivaltanut, että kun nostan pienen ja suloisen omppukoneen pöydälle laukusta heti, kun tulen kotiin, suoraan keittiöön vain, saan kirjoitettua paljon enemmän kuin ilman tätä hyötykäyttöä. Jos omenakone ei lojuisi käyttövalmiina (läppä vain ylös ja romaaniin vauhtia), joutuisin könyämään yläkertaan, asettumaan oikean oman pöytäkoneen äärelle, ottamaan asennon, siirtämään hiirtä, pahimmassa tapauksessa odottamaan, kun kone avautuu hitaaaaaasti. Ja ennen kuin pääsisin edes tähän, jo käsillä olevaan vaiheeseen, minun pitäisi tehdä se kaikkein arveluttavin teko: informoida lapsia, että äiti menee nyt yläkertaan.

– Mitä sää siellä, toinen huutaa.

– Mekin tullaan, toinen ilmoittaa.

– Me halutaan pelata kanssa, tulee yhteen ääneen.

Ennen kuin neuvottelut peliajoista ja kaikki muu on käyty läpi, on kulunut paljon aikaa. Sitten alkaa  barbienvaatteiden esittelykierros, viisi minuuttia myöhemmin ensimmäinen riita ja sen laannuttua uusi mankumiskierros Pikku kakkosen nettisivuista ja Hello Kitty -esittelystä.

Yläkerta ei todellakaan ole kirjoittavan ihmisen paratiisi.

Mutta keittiö on. Siitä vain, omppuläppäri auki ja menoksi. Kukaan ei edes huomaa, että teet jotain muuta kuin äitien keittiöasioita. Kukaan ei vaadi mitään, ei yhteyksiä eikä barbien muotishow’ta. Kukaan ei kysele yläkerran perään. Kaikki ovat tyytyväisiä.

Minä, minähän kirjoitan kuin päätön kana ja ajattelen vasta myöhemmin. Kyllä herra on siunannut minua ainakin vikkelillä sormilla. Kiitos.

Read Full Post »

Maanantaipiikki, kiitos

Hurraa ja kiitos. Miten kummallista havahtua siihen, että joku (siis aika moni minun blogikseni) on vieraillut heti näin maanantaiaamuna Vaivanpalkassa ilman, että ovat saaneet vaivojensa palkaksi uutta tekstiä. Kiitos siis, vähintäänkin minun tilastollisesta piristämisestäni.

Olen rypenyt viime päivät pelkässä itsesäälissä. Sellaisessa tilassa on tuhra kirjoittaa blogia ja rypeä lisää itsesäälissä, vieläpä julkisesti eikä vain oman peiton alla.

Onneksi olen ollut sen verran puhdikas, että itsesääliryvennän kaverina on ollut pieni tietokone (töistä lainassa). Sitä on hyvä hakata itsesääliangstissa niin, että sormenpäihin sattuu ja on satavarma siitä, että osaa ainakin panna vokaaleja ja konsonantteja peräkkäin nopeasti ja tehokkaasti.

Mutta mitä tehdä noille itsesääliryvennässä syntyneille teksteille? Kyllä vain, ne on kirjoitettu osaksi ihan ”oikeaa” teosta: Paulan ja Kirsin tarinaa (kamalaa, miten Paula on tunkemassa päähenkilöksi jo nimien järjestyksessä…). Mutta  mitä tehdä niille? En uskalla käydä niitä läpi. Nehän ovat todennäköisesti matalalentoista lehmänkakkaa, jossa on paljon pimeän aiheuttamia lyöntivirheitä.

Mutta entä jos angstisivut ovatkin helmiä? Ajattelepa sitä!

Deletoinko suoraan vain katsonko? No, katsonko? Katsoinhan minä bloginkin. Ja täällä odotti yleisöpiikki. Mitä jos maanantaina tapahtuisi muutakin kivaa? Mitä jos en deletoisi, ainakaan suoraan? Mitä jos en olisi ollut kuollettavan maneerinen vaan oikeastaan ihan hyvä raapustelija? Jos nyt vain lukisin. Mitä jos.

Ai, mutta minähän olen töissä. Siis oikeasti töissä. Ei kai tässä voi kurkkia enää takaisinpäin turhautumisviikonloppuun? Mitä nuo muut ajattelisivat? Että siinä se taas nysvää niitä sanojaan. Tekisi töitä välillä. Oikeita töitä. Luulee olevansa joku kirjailija, täh? Piikikäs on vain, kun ei saa mitään aikaiseksi. Yhtä maanantaita koko elämä.

Read Full Post »

Eilen illalla notkuin paperiseminaarissa puoli viidestä eteenpäin. Hyvä kysymys tietysti kuuluu, mitä copy tekee paperinäytteitä hiplaavien taiteellisten johtajien ja AD:iden ja assareiden keskellä. Kaikilla on vain hassut silmälasit.

Copy, minä itse, odotti. Siinä sivussa hiplasi näytteitä itsekin. Odotti Paola Suhosta. Millaiset pätyvyyssilmälasit sillä olisi.

Pieni vaalea nainen saapui sinisessä nappimekossaan vartin myöhässä, mutta ei se mitään. Paolalla ei ollut paksusankaisia laseja eikä laseja ollenkaan. Oli kuin kaurapellosta vetaistu, vaikka asuukin ihan Nykissä ja julkaisee musavideon, kuvitella, ihka oikealle filmille tehtynä.

Paola valtasi sydämeni heti, vaikka käyttikin hassusti enkkusanoja, kun ei yhtäkkiä saanut mieleen, mitä imago on meidän kielellä. Uppouiduin kuuntelemaan hänen nykisuomeaan kaiken paperiekologisuuden ja pintaominaisuuskertomien ja värivertailujen jälkeen. Vihdoinkin copy olisi kartalla.

Paola puhui paljon ja kauan. Valitettavasti liian kauan. Hohhoijaa, kun oli casea ja case, oli takahikiällä ja Tokiossa, oli Kalliossa ja keskustassa, oli catwalkilla ja isän vanhassa veneessä. Oli oli oli.

Mutta oli onneksi asiaakin kaiken hössötyksen keskellä. Esimerkiksi kivat sanat, liekö ihan omat: insinöörisuunnittelija ja taiteilijasuunnittelija. Ei tarvitse olla kovin välkky, että huomaa näiden kahden eron. Lyhyesti kuitenkin: ensimmäinen tekee, no, ehkä aivoillaan, toinen käyttää sydäntään. Paola ei malttanut olla käyttämättä sanaa intohimo noin viisituhatta kertaa.

Tämä copy innostui intohimosta kaikki viisituhatta kertaa. Ja innostui myös termeistä. Voi vitsi, kun minä nyt pystyn sanomaan, että olen ollut töissäni toisinaan aivan liian insinöörisuunnittelija. Siihen on vain niiiiiin hyvä selitys: asiakkaan intohimottomuus.

Sitten tämä copy oivalsi toisenkin asian: kotona, kaikkien neljän seinän sisällä tällä on oikeus ja mahdollisuus olla niin intohimoinen, kun vain haluaa. Antaa palaa vain! Tekstiä suoraan sydämestä ja niin kuin parhaalta tuntuu! Naapurit, vaviskaa.

Yes, copy, yes. Go for art.

(Tulikohan tämä nyt ouluenkusti…)

Read Full Post »

Parhaiden palojen eliminointi

Kill your darlings. Ei todellakan mikään uusi uutinen kirjoittavalle (ja jonkun kurssin tai oppaan lukeneelle) kirjoittajaharrastelijalle.

Ennen vihaisin tätä darling-vaihetta. Mutta nyt minusta tuntuu, että siitä on tulossa yksi lempijutuistani. Ajatella, että pääsee ruotimaan omaa tekstiään, muokkaamaan sitä entistä paremmaksi ruksimalla kultaset yli ja vetämään muutenkin punaista kynää alla.  Tosin itse käytän delete-nappulaa ihan isän kädestä.

Sen verran olen oppinut, ettei rakkaita kannata kuitenkaan poistaa ihan täysin. On hyvä jättää omaksi tiedostokseen versio, jossa ne pyörivät mukana. On nimittäin käynyt niinkin, että tiedosto ”Darlings – vain puolet tuhottu” on lopultakin ollut parempi kuin tiedosto ”Darlings – kaikki tuhottu”. Meillä kaikillahan menee joskus överiksi, myös rakkaussuhteissa.

Pitemmittä puheitta. Rikollinen tekeleeni, täältä tullaan, murhaamaan parhaat palat!

(Mutta, pliis, ei laihduta liikaa. Minä tarvitsen pyydetyn merkkimäärän.)

Miten muuten sinulla? Onko ongelmia parhaiden palojen poistamisessa?

Read Full Post »