Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for lokakuu 2009

Tällä oli uskomaton flow tuossa heinäkuun lopussa. Sillä ei pitänyt olla mitään tekemistä kirjoittamisen kanssa. Mutta – valitettavasti – asia on monimutkaisempi.

Flow osui siivoukseen. Tai ehkä on kattavampaa sanoa, että sisustamiseen. Sain vihdoinkin järjestettyä lasten huoneet inhimilliseen kuntoon eli hankittua sinne pari laatikostoa kaikille tavaroille. (= Poissa silmistä, poissa mielestä.)

Uuden järjestyksen innoittamana pyyhkäisin matalaksi myön makuuhuoneesta ison kasan ”roskaa”. A4:sta paukahti Ö-mappiin niin, että hyvää teki. Olin kuningas ja kuningatar yhtä aikaa: vihdoinkin, kaiken maailman ihmisistä, minä olin saanut tavarat paikoilleen ja paprut nurkista pois.

Mutta sitten, lokakuussa, iski oikea, kirjallinen flow. Innoissani ryntäsin makuuhuoneen sängyn alle tsekkaamaan varastoani. Olin työntänyt sinne kaiken siellä ja täällä käsin kirjoittamani. Yksittäisiä lauseita, pitempiä tarinanpätkiä.

Te olette fiksumpia kuin minä ja arvaatte varmasti, mitä yritän sanoa. Kun siisti yhden, heitti roskiin toisen. Mitään ei ollut jäljellä. Siivousflow’ni oli tuhonnut kirjallisen flow’ni tuloksia. Silloin, kiivaassa siivous-design-sisustus-järjestysvimmassani en kerta kaikkiaan käsittänyt muuta kuin että sängyn alta pitää saada pölyt ja paperit pois.

Miksi en laittanut kaikkea A4-saatetta vain pahvilaatikkoon? Nyt minulla olisi pahvilaatikollinen A4-aarteita.

Olen lyhytnäköinen.

Mutta olen koettanut kääntää katastrofin voitoksi ja menetetyn aarteen entistä kultaisemmaksi lopputuotteeksi. Olen kirjoittanut tietysti kaiken uusiksi. En ole koettanut edes muistella mitään, mitä mahdollisesti olisi pitänyt olla tallessa. Välillä olen leikitellyt ajatuksella, kuinka paljon tuo kohtalokas siivousjärjstely on muuttanut käsikirjoitustani.

Pakko myöntää: on tainnut panna järjestykseen senkin homman.

Read Full Post »

Teippasin äskettäin kiinni tämän syksyn tärkeimmän paketin (Lapsen synttärit ovat vasta kuukauden päästä eikä tämä liity niihin.). Ylpeyttä uhkuen esittelin paksua muovipehmusteista kuorta miehelle.

– Katsos, tää paketti lähtee huomenna kirjoituskilpailuun.

Sitten piti löytää vielä osoite. Se oli sen nivaskan viimeisillä sivuilla, joissa oli kerrottu, mitä kilpailu kaipaisi teksteiltä. Silmä tarttui pariin eka riviin, sitten seuraavaan kappaleeseen, ja pian olin ahminut koko ensimmäisen ohjesivun.

Pyhä pietari sentään! Humina heilahti korvien välissä: olinko tehnyt juuri syksyn tärkeimmän paketin tekstistä, joka oli kirjoitettu aiheen vierestä?

Piti hyperventiloida, kuvainnollisesti. Piti ottaa ohjepapru uudelleen käteen ja lukea. Siinä sanottiin jotenkin niin, että tekstissä pitäisi olla sitten rikollinen, joka saisi olla paha, mutta pitäisi siinä olla jotain inhimillistäkin.

Rikollinen? Mikä hiton rikollinen? Ei minun tekstissäni ole rikollista! Siinä on kyllä dekkarin juoni mutta ei rikollista. Eikä poliisia sen enempää.

Kolme yötä ja kaksi päivää aikaa hommata käsikseen rikollinen.

Tai sitten ei. Sydän pamppaillen tajusin, että tarinassa on myös rikollisensa. Mutta ne eivät ole tekstissä. Ne ovat tekstin ulkopuolella. Läsnä ilman korostusta mutta kuitenkin kaiken muun liikkeelle panevana voimana – rikollisina.

Tämä on ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun analysoin itselleni kirjallisuusopintotaustoillani omaa tekstiäni. Jätän tulkinnat mieluusti muille ja kirjoitan vain.

Rikollista joutua pohtimaan turhia.

Read Full Post »

Älä jätä minua, päähenkilö

Kuukausiksi venyneen tauon jälkeen olen jälleen alkanut kirjoittaa tarinaa, joka on minulle se kaikkein tärkein. Sitä näyttää olevan tietokoneella useita luiskoja, ehkä satakunta A4:ta ykkösrivivälillä. Ei ihme, että olen lievästi eksynyt.

Onko kenellekään hyvää lääkettä tähän tilanteeseen? Että on unohtanut, mitä ns. itselle tärkeässä tekstissä tapahtuu? Että on kirjoittanut välillä kokonaisen muun tekstin, pitkän sekin, ja joutunut jättämään tärkeän tekstin päähenkilöt oman onnensa nojaan.

Muista kyllä, miltä tärkeän tekstin päähenkilöt näyttävät ja tuntuvat, noin suurin piirtein. Muistan asetelman, riitaa ja rakkautta. Mutta piru vie. Sitten on ne nyanssit, kaikki pienet ja hienot, sivuhenkilöt ja vihjailut menneisyyteen. Minä en kerta kaikkiaan saa otetta siitä, missä vaiheessa mitäkin on tiputettu lukijalle ja kuinka nyt jatkan, etten mene ja möhli kaikkea – sekaisin.

Joo joo. Tietysti lukeminen auttaa. Mutta kun himottaa kirjoittaa vain lisää eikä lukea entistä jälkeä. Se voi sitä paitsi säikäyttää. Kun on kulunut aikaa, ehkä onkin unohtanut suunnitelleensa tekevänsä jotain jollakin tavalla eikä enää huvitakaan. Tai teksti itsessään. Apua, jos ei ymmärräkään enää omia kielikuvia, sanakäänteitä, vitsejä eikä edes pilkun paikkoja.

Sanovat, että käsikirjoitus olisi hyvä haudata, kun sen on saanut valmiiksi, ja ottaa esille vasta parin viikon päästä. Näkee epäloogisuudet ja sellaiset.

Mutta en suosittele hautaamaan käsikirjoitusta silloin, kun siitä on kirjoitettu kriittisesti noin puolet. Aika homma on uida taas kuiville kerron ja kerrottavan kanssa.

Minä jatkan räpiköintiä. Onnea kaikille muille samoissa vesissä kelluville.

Read Full Post »

Luovuus sucks, sanoi Hakalahti

Viime sunnuntaina sain täydentää ajatuksiani Niina Hakalahtea kuuntelemalle. Ex-oululainen mimmi oli tullut Oulun taidemuseolle puhumaan ennen kaikkea luovuudesta (vaikka ilmoittikin vihaavansa itse sanaa).

Hakalahden tuntinen oli hyvin kannustava kaikille kirjoittajille. Kaikkein parhaiten mieleeni porautui kolme ajatusta:

1. Kirjoittamista ei saa kahlita liikaa (esim. ohjeistamalla tai analysoimalla rakennetta valmiiksi kaavoihin). Tähän liittyi mm. ajatus kirjoittaa tarina tai kirja ilman minkäänlaista ennakkosuunnittelua. Antaa siis kertomuksen ja sen päähenkilöiden viedä mukanaan. Hakalahti naurahtikin, että hänellä on usein kiire kirjoittamaan, jotta hän saa tietää, mitä päähenkilöille tapahtuu selvästi. (Nyökyttelin niin, että niskaan sattui.)

Eräs opettajaystäväni on kokeillut ”suunnittelemattomuuden” metodia myös ainekirjoitustunnilla. Kaikkien kirjoitukset onnistuivat kuulemma loistavasti. Ilmeisesti siis se, että pitäisi puristautua kirjoittamaan tiettyyn kaavaan, ahdistaa myös koululaisia, joiden kirjoitukset eivät etene, kun niille on valmiit ohjeet.

2. Oudontaminen. Käytännössä oudontaminen tarkoittaa tietysti tutun asian katsomista uusin silmin. Esimerkkejä löytyy vaikkapa Elimäen tarkoitus -kirjasta. Erittäin herkullinen aihe, jonka hedelmät jokainen voi kypsentää itse kirjallisissa kasvihuoneissaan (tämä ei ollut yritys oudontaa vaan ensimmäinen assosiaatio, joka tuli mieleen).

3. ”Älä keksi, löydä.” Suurin piirtein näin on sanonut Outi Nyytäjä. Lauseessa kiteytyy Hakalahden mukaan luovuuden ydin. Mikään uusi totuus ei ole, että kaikki on jo keksitty ja niin ikään myös kirjoitettu. Vaikka ottaisi marsilaisen päähenkilöksi, hänkin oletettavasti vähintääkin rakastuu tai kohtaa kuoleman.

Helpottavinta on, että luovuus ei suinkaan tarkoita sitä, että keksii pyörän uudelleen, vaan pikemminkin sitä, että keksii pyörälle uuden käyttötavan.

Muistakaa vielä pohtia, mikä ero on omakohtaisella ja omaelämäkerrallisella. Sillä erohan niillä on niin kuin ahaa- ja hahaa-elämyksilläkin.

Kirjoittelemisiin!

Read Full Post »

Rikos on ratkaistu

Kello 21.03. Vielä 27 liuskaa oikolukematta. Mutta tänään minä ne luen, vaikka  viimeöinen migreeni möyryää hennosti vielä silmän takana. Kuin varoituksena, että voi puhjeta uudelleen.

Minähän luen. Perhana. Olen loppuimussa. Tunnelin päässä näkyy valmis pokkari.

Rikos tehty ja selvitetty. Nainen ja mies kohdanneet, eronneet, kohdanneet, eronneet, kohdanneet. Suudelma suudeltu. Se on finito nyt. Loput jätetään herran (tai tässä tapauksessa kai useamman rouvan) haltuun. Raati päättäköön, kuka on onnistunut sivuillaan parhaiten.

No, mutta rehellisesti, come on, sano nyt, miten itse suoriuduit?

Ok, kasi minkka, ehkä. Jos ajatellaan kokonaisuutta.

Kymppi plussa, jos ajatellaan, että olen kirjoittanut pokkarin kahdessa kuukaudessa, kahdeksantuntisen työpäivän jälkeen, ei kun sen jälkeen, kun lapset ovat menneet nukkumaan (mies iltatöissä). Joo, ehdottomasti kymppi plussa sisukkuudesta. Voisikohan mukaan laittaa asiasta saatekirjeen? Että ottakaa nyt, pirulauta, huomioon olosuhteet. Ei mahda onnistua. Sitä paitsi, mitä tässä ruikuttamaan. Jokainen tekee sitä, mitä rakastaa. Minkä sille voi, että tykkää rääkätä itseään sanoilla.

Seuraava ralli on odottamassa. Tai oikeastaan se pääralli. Pokkari oli vain välipala, sormiharjoitus kesän jälkeen.

Varokaa nahkaanne, Kirsi ja Paula!

Kello 21.11 poistun lukemaan. Öitä.

Read Full Post »

Äitien tekemä kirja

Shhh. Tämän pitäisi olla salaisuus. Ihan kunnon salaisuus, sellainen, jota en oikein tiedä itsekään.

Hah, kovin järisyttävästä asiasta ei ole kyse. Ei ole salaista rakastajaa eikä edes peiteltävää irtosuhdetta. On vain uusi päiväkirja.

Uusi on huono sana. Sehän tarkoittaa, että jossakin on vanhakin. Onhan se vanhakin, vanha päiväkirja, mutta siihen on kirjoitettu viimeksi kahdeksan vuotta sitten. Muistan sen siksi, että esikoinen syntyi silloin.

Uuteen päiväkirjaan on kirjoitettu kahtena iltana. Molemmissa teksteissä virsi on sama eli linjassa on pysytty: äiti (minä) tilittää lapsilleen poissaolevuuttaan, kirpahtelujaan ja ja ja kirjoitteluaan.

Toden totta. On ollut viime aikoina huonoakin huonompi omatunto. Olen lässyttänyt tytöille, että äiti nyt vain on tällainen. Että sydän käskee kirjoittaa ja ties mitä. Minun viisaat tyttöni ymmärtävät, näen sen silmistäkin. Mutta silti minusta yhtäkkiä tuntui, että olisi parempi, jos saisivat selityksen vielä silloinkin, kun laukkovat psykologilla vuodattamassa huonoa äitisuhdettaan. Olisi niin kuin kirjallinen selitysaineisto olemassa. Annan kirjan lahjaksi, kun täyttävät naisen iän. Tai saa antaa joku muu, jos sattuu, että tulen vaikkapa hulluksi ennen sitä, tässä arjen, äitiyden ja kirjoittamisen tuskan ristipaineessa.

Suosittelen kokeilemaan. Kirjalla on kuitenkin helpottava vaikutus.

Read Full Post »

Viihdettä tehdään öisin?

Luin opiskeluaikana yhden viihdekirjoittamisen tenttikirjan. Se oli aika tavalla täynnä numerotietoa. En edes muista, mitä.Muistan vain, että tylsää oli, viihdekirjoittamisen tutkimus.

Yksi asia on jäänyt mieleeni: kirja väitti, että suurin osa viihdettä kirjoittavista kirjoittaa öisin.

Muistan itse asiassa toisenkin asian: kirjassa oli tehty johtopäätös, että öinenkirjoitaminen oli jotenkin tekemisissä genren kanssa.

Mitään muuta en sitten tiennytkään viihteen kirjoittamisesta kaksikymmentä vuotta sitten. Eihän sellaisesta puhuttu kuin kolmen opintoviikon verran. Muuten piti viihde lukea puolisalassa (mukamas kesähelteellä uimarannalla).

Nyt tiedän viihteen kirjoittamisesta paljon enemmän. Siksi kumoan myös väitteen, että viihdettä kirjoittavat kirjoittavat öiseen aikaan, koska se olisi jotenkin lajityypin syytä tai seurausta.

Pahus vieköön! Viihdettä kirjoitetaan öisin, koska viihdettä kirjoittavat naiset, joilla on mahdollisuus kirjoittaa vain öisin. Onko se niin vaikea käsittää? Lajityypille ominaista… Höö, ai siksikö, että viihteessä saatetaan käväistä myös sängyssä? Vai siksikö, että viihde on niin kevyttä, että sitä saa aikaiseksi parhaiten aivot puoliunessa ja silmät ristissä?

Jos joku tutkija haluaa, tervetuloa vain kotiini. Täällä olisi yksi kappale kvalitatiivisia tilauksia.

Istu tuohon alas vain, sohvalle ihan. Kuuntelepa siinä, kun aukaisen koneen ja alan nakuttaa. Kello puolestaan nakuttaa puolta kymmentä. Pitäisi saada aikaiseksi viisisataa sanaa. No, aamulla tietysti töihin. Eihän viihde elätä kuin Hollywoodissa.

Mutta, mikäs tuo ääni? Kummallista vaikerrusta? Onko viihdekirjoittajalla salaisuus makuuhuoneessa?

Ei ole salaisuus. On sairas lapsi. Se pyytää viereen.

Hyvä yötä kaikille.

(Tutkija, hei. Saattaa olla, että teet uuden löydöksen: viihdettä kirjoitetaankin aamulla, kun isit nukkuvat ja lapsi katsoo Pikku Kakkosen lastenlauantaita.)

Read Full Post »

Liian luova kassaksi

Kauan sitten minulla oli ystävä, jolla oli taiteellisia kunnianhimoja: hän halusi taiteilijaksi, maalata oikeita tauluja. Siihen aikaan olimme vielä köyhempiä kuin nyt. Itse opiskelin mutta olin onnekseni löytänyt mainion työpaikan marketin kassaneitinä. Mekaanista, iltapainotteista ja aivokapasiteetti vapaana ajattelemaan ihan mitä vain samalla, kun veteli koneen läpi EAN-koodia.

Ystäväni oli kuitenkin täysin toista mieltä.

– Se tappaa mun luovuuden, hän julisti ja kieltäytyi kassapaikasta.

Minä jatkoin. Nälkä oli parempi syy kuin luovuuden kasvattaminen.

Mutta miten se sitten on? Tuliko ystävästäni tavallista luovempi taidemaalari, koska hän ei alentunut tavallisten opiskelevien kuolevaisten hommiin?

En tiedä. Hän lakkasi puhumasta minulle.

Minä sen sijaan näin paljon maailmaa istumalla vuosikausia yhdessä ja samassa paikassa.

Read Full Post »

Anna sopivasti

Novelleja panttaava lehtitalo: mikä hitto se on?

Jouduin kysymyksen eteen puolivahingossa tänään, koska – kiireinen höntti kun olen – kommentoin Satujosen iloista ihmettelyä liian lyhytsanaisesti.  Sain eteeni kysymyksen: mitä järkeä on laittaa syrjään hyviä novelleja ja julkaista huonoja?

Hyvä kysymys. Vastaus on aivan yhtä hyvä: ei mitään järkeä.

Mutta kun asia ei ole aina noin yksiselitteinen.

Me kirjoittajina esitämme kysymyksen usein juuri hyvä – huono-akselilla. Mutta lehti (ottamatta nyt kantaa siihen, mikä lehti on kyseessä) voi kysyä myös ainakin yhdellä muulla tavalla: mikä on lehteen sopiva novelli.

Sopiiko novelli lehden mahdolliseen teemaan? Onko samantyyppinen tarina ollut luettavissa viime lehdestä? Tuntuuko novelli liian tutulta? Onko aiheena yksinäinen joulu, vaikka lehti ilmestyy juhannuksena? Onko tarina kerrottu esim. liian vaikeasti tai miljöötä liikaa korostavasti juuri siihen lehteen  (vaikka onkin hieno kokonaisuus)? Haluaako lehden lukijat lukea novellia, vaikka se olisi todella hyvä?

Hiukan kankeita esimerkkejä, myönnän. On myöhä.

Mutta ymmärrätte varmasti pointtini: kaikkein paraskaan ei ole aina sopiva. Siksi se voidaan hyllyttää tai jopa hylätä. Jollakulla kirjallisella mittarilla arvioituna huonompi pääsee sivuille, kun sopii kokonaisuuteen tai lukijoilleen paremmin.

Epäreilua? Ehkä. Järkevää? Varmasti.

Kun kirjoittaa, joutuu puntaroimaan myös muuta kuin intohimojaan. Valitettavasti ei voi kirjoittaa aina omista persoonallisista tai taiteellisista lähtökohdista käsin tai niitä syvästi noudattaen. On kirjoitettava niin kuin tilanne vaatii. On tehtävä sopivaa.

Sopivan tekeminen ei kuitenkaan tarkoita, että kirjoittaa kompromissia. Sopiva ei ole yhtä kuin hyvän ja huonon välitila, jotain kesyä ja puolivillaista, höh, tosta vain. Ehei. Itse asiassa sopivan tekeminen on helvetillinen haaste, johon pystyy vain kouliintunut kirjoittaja. Mutta sillä tavoin kouliintunut, ettei ole menettänyt omaa ääntään (uskottavuuttaan) vaan hanskaa kirjoittamisen lainalaisuudet niin, että sopiva teksti on parasta mahdollista tekstiä.

Read Full Post »

Perhanan sisäiset äänet!

Kadonnut on löytynyt, mutta loppusuudelma puuttuu. Olen siis päässyt maalisuoralle pokkarini kanssa. Jälleen kerran.

Tällä kertaa en kuitenkaan hykertele tyytyväisyydestä. Minulla on sellainen olo kuin olisin pettänyt itseni. Olen koettanut kaivella syytä moiseen tuntemukseen. Mutta eihän sitä löydy. Joka tapauksessa tuo tyytymättömyys meinaa tehdä minusta vainoharhaisen. Korjaan, korjaan, muutan, muutan. Mitä jää jäljelle? Jääkö mitään? Pitäisikö kirjoittaa koko homma uusiksi? Tappaa kaikki rakkaat  ja sitä rataa?

Vai olenko minä vain kadottanut suhteellisuudentajuni? Mikä on järkevää viimeistelyä, mikä pelkkää typerää vimmaa?

Mutta silti, en hykertele tyytyväisyydestä. En  edes muista, milloin olen tuntenut näin selvästi, ettei homma ole kohdallaan,

Ikävintä on, että yleensä ihmisen intuitio pitää paikkaansa: sisäinen ääni on oikeassa. Kun tietää, ettei kirjoittaminen ole sujunut eikä jälki ole hyvää, sen vain tietää.

Perhanan sisäiset äänet! Olisi niin paljon helpompaa, jos ne vaikeanisivat.

Ei. Mitä minä puhun! Jos sisäiset äänet muuttuisivat mykiksi, olisin kusessa. Siis todella kusessa. Sisäiset äänet ovat ainoa asia, johon luotan. Sori vain, kaverit, mutta luotan sisäisiin ääniin enemmän kuin teihin. Jos joku teksti ei toimi, te ette todennäköisesti sano sitä niin suoraan kuin sisäiset äänet. Nehän ihan huutavat. (Niin kuin nyt.)

Ihan testimielessä toivonkin, että pokkari kuitenkin pääsee julki. Pakotan teidät, ystävät, lukemaan sen. Sittenpä se nähdään: sanotteko te suoraan, että jokin mättää, oikeasti.

Sisäiset äänet ovat puhuneet. Lähden ruoskimaan tekstiä. Tuskin se mitään auttaa. Ongelma on rakenteessa. Sitä ei poisteta muuttamalla paria sanavalintaa. Hohhoijaa.

Read Full Post »

Older Posts »