Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Leipis’ Category

Kun minä kirjoittajana vastaan Satakielen haasteeseen, joudun miettimään asiaa, jota ei (valitettavasti) tule mietittyä joka päivä. Kiitos siis, Satakieli! Tämä kannustaa niin kuin olemme jo todenneet yhteen ääneen blogissasi.

Asiaan.

Tässä ovat ohjeet, jotka voi halutessaan kopioida tästä tai kirjoittaa omin sanoin.

  1. Tämä haaste sai alkunsa Satakielen sanoin -blogista. Kerro kuka sinut haastoi.
  2. Kirjaa ohjeet ja liitä tunnustuskuva blogiisi.
  3. Valikoi kirjoituksiesi joukosta onnistunut teksti, josta olet syystäkin ylpeä. Teksti voi olla esimerkiksi runo, novelli tai katkelma romaanista.
  4. Luonnehdi valitsemaasi tekstiä yleisluontoisesti. (haiku, eläinsatu, dialogi, maisemakuvaus jne.)
  5. Listaa ainakin viisi tekijää, jotka tekevät tekstistä onnistuneen.
  6. Lähetä haaste kommentin muodossa eteenpäin niin monelle kirjoittajaystävällesi kuin itse haluat.

Minä ajattelen tietysti käsikirjoitustani, sillä minun on aika vaikea välillä ajatella mitään muuta tekstiä, vaikka minulle maksetaan palkkaa tekstien ajattelemisesta ja tekemisestä.

Olen ylpeä kässäristäni. En siksi, että se vie aikani, vaan siksi, että minä olen saanut sitä eteenpäin. Viisi vuotta olen arponut. Nyt en enää arvo vaan teen.

Olen ylpeä romaanikässärini useammasta katkelmasta juuri siksi, että olen saanut ne tehtyä. Mutta erityisen ylpeä olen niistä pätkistä tai kohtauksissa, jotka kulkevat eteenpäin kuin itsestään. Olen kirjoittanut eilen, sunnuntaina, kun lapset askartelivat ja jatkanut vielä yöllä, kun lapset nukkuivat. Kävin niin ylikierroksilla, etten saanut millään unta ja heräsin kello puoli viisi miettimään, mihin olen tallettanut erään tärkeän kohtauksen.

Siksi tuntuu, että kaikki on päässäni puurona. Nakuttelen jo puolisalaa tätä. Mutta yritän. Otan ja mietin kohtausta, jossa päähenkilölle valkenee, että hänen koko elämänsä muuttuu dramaattisella tavalla. (Olipa omaperäistä…)

Viisi kohtaa:
1. Teksti naurattaa, vaikka käsiteltävä aihe on hyvin vaikea.
2. Teksti kulkee juuri sillä ironisella tasolla, jota olen koettanut tavotella ja jonka ”ylläpitäminen” on vaikeaa etenkin silloin, kun oma mieliala keikkuu, missä keikkuu.
3. Tapahtuman miljöö, itse asiassa tavaratalon invavessa, on erilainen ja kuin piste i:n päälle. Kärjistää koko kohtauksen. Vessoista tulee sittemmin tärkeä osa tarinan kulkua.
4. Päähenkilö käyttäytyy sopivan sekopäisesti. Tekstissä liikutaan preesenssissä, niin kuin koko kässärissä, mutta myös käydään menneessä. Aikatasojen pyöritys on onnistunut.
5. Vertaukset ovat tuoreita ja soljuvia. Ihan niin kuin niitä ei olisi mietitty eikä todennäköisesti olekaan, koska teksti tuli aikoinaan kuin itsestään (mikä klisee, mutta pitää onneksi joskus paikkaansa).
PLUSSA: Tämä minun on pakko lisätä: Minun teksteistäni sanotaan usein, että ne ovat raskaslukuisia. Käytän paljon toistoa ja ilmeisen ”rasittavalla” tavalla. Mutta en tässä nimenomaisessa pätkässä. En toistele. En. En tosiaan toistele. Voi, kun oppisi sanomaan asiansa kerralla. (Kuulisittepa minun puhuvan…)

Mitä sanot, Satakieli? Olisiko tässä pohdintaa? Ihan pelottaa jatkaa nyt niihin kohtauksiin, jotka eivät ole niin helppoja.

Haluaako joku taivalkoskisista kokeilla samaa? Suosittelen! Etenkin silloin, kun homma ei suju, kannattaa miettiä tekstiä, jossa se on sujunut. Vaikka sitten näin yleisesti.

Read Full Post »

Ota, huora, pullaa

Kiitos, Kari.

Tämä idioottimainen murjaisusi on ollut vaikuttava. Se sai minut kirjoittamaan kokonaisen aanelosen Erjasta ja nenäkarvoista, huonosti tosin, mutta mitä väliä, kunhan kynä pysyy liikkeessä.

Tämä murjaisusi kertoo myös faktaa kontekstista. Jos huoranpullat on otsikkonani suorastaan mauton, on se eräällä pohjoisella parvekkeella suorastaan patoja aukaiseva viisaus. Kaikki ei ole aina sitä, miltä suoraan luettuna näyttää. Eri tilanteessa, ajassa, paikassa ja ihmisten kesken sanatkin saavat eri sävynsä ja tunnelmansa. Sehän on vanha totuus kaikille kirjoittaville ihmisille.

Kari, kiitos. Kiitos myös kaikille muille niille, jotka viettivät viikonloppua kanssani parvekkeella ja muuallakin luokkaantumatta huorittelusta ja tuulikaapeista.

Ota, huora, pullaa. Seuraavaksi julkkareissa, vai mitä?

Read Full Post »

Yläkerta ei kirjoita

Minä olen liittynyt lukuisten suomalaisten tavoin työnantajanani hyötykäyttäjäksi. Tosin minä en pihistä täältä klemmareita, kirjekuoria tai tulostuspaperia, niin kuin tekevät ne lukemattomat suomalaiset, joiden jokaisessa entivanhasassa kirjeessä on käytetty mustaa paksua tussia kuoren ylälaidassa. Logo piiloon…

Minä sen sijaan hyötykäytön työnantajan tietokonetta. Se on pieni ja suloinen Apple. Menee mukavasti pieneen ja suloiseen kassiinkin.

Olen nimittäin oivaltanut, että kun nostan pienen ja suloisen omppukoneen pöydälle laukusta heti, kun tulen kotiin, suoraan keittiöön vain, saan kirjoitettua paljon enemmän kuin ilman tätä hyötykäyttöä. Jos omenakone ei lojuisi käyttövalmiina (läppä vain ylös ja romaaniin vauhtia), joutuisin könyämään yläkertaan, asettumaan oikean oman pöytäkoneen äärelle, ottamaan asennon, siirtämään hiirtä, pahimmassa tapauksessa odottamaan, kun kone avautuu hitaaaaaasti. Ja ennen kuin pääsisin edes tähän, jo käsillä olevaan vaiheeseen, minun pitäisi tehdä se kaikkein arveluttavin teko: informoida lapsia, että äiti menee nyt yläkertaan.

– Mitä sää siellä, toinen huutaa.

– Mekin tullaan, toinen ilmoittaa.

– Me halutaan pelata kanssa, tulee yhteen ääneen.

Ennen kuin neuvottelut peliajoista ja kaikki muu on käyty läpi, on kulunut paljon aikaa. Sitten alkaa  barbienvaatteiden esittelykierros, viisi minuuttia myöhemmin ensimmäinen riita ja sen laannuttua uusi mankumiskierros Pikku kakkosen nettisivuista ja Hello Kitty -esittelystä.

Yläkerta ei todellakaan ole kirjoittavan ihmisen paratiisi.

Mutta keittiö on. Siitä vain, omppuläppäri auki ja menoksi. Kukaan ei edes huomaa, että teet jotain muuta kuin äitien keittiöasioita. Kukaan ei vaadi mitään, ei yhteyksiä eikä barbien muotishow’ta. Kukaan ei kysele yläkerran perään. Kaikki ovat tyytyväisiä.

Minä, minähän kirjoitan kuin päätön kana ja ajattelen vasta myöhemmin. Kyllä herra on siunannut minua ainakin vikkelillä sormilla. Kiitos.

Read Full Post »

Maanantaipiikki, kiitos

Hurraa ja kiitos. Miten kummallista havahtua siihen, että joku (siis aika moni minun blogikseni) on vieraillut heti näin maanantaiaamuna Vaivanpalkassa ilman, että ovat saaneet vaivojensa palkaksi uutta tekstiä. Kiitos siis, vähintäänkin minun tilastollisesta piristämisestäni.

Olen rypenyt viime päivät pelkässä itsesäälissä. Sellaisessa tilassa on tuhra kirjoittaa blogia ja rypeä lisää itsesäälissä, vieläpä julkisesti eikä vain oman peiton alla.

Onneksi olen ollut sen verran puhdikas, että itsesääliryvennän kaverina on ollut pieni tietokone (töistä lainassa). Sitä on hyvä hakata itsesääliangstissa niin, että sormenpäihin sattuu ja on satavarma siitä, että osaa ainakin panna vokaaleja ja konsonantteja peräkkäin nopeasti ja tehokkaasti.

Mutta mitä tehdä noille itsesääliryvennässä syntyneille teksteille? Kyllä vain, ne on kirjoitettu osaksi ihan ”oikeaa” teosta: Paulan ja Kirsin tarinaa (kamalaa, miten Paula on tunkemassa päähenkilöksi jo nimien järjestyksessä…). Mutta  mitä tehdä niille? En uskalla käydä niitä läpi. Nehän ovat todennäköisesti matalalentoista lehmänkakkaa, jossa on paljon pimeän aiheuttamia lyöntivirheitä.

Mutta entä jos angstisivut ovatkin helmiä? Ajattelepa sitä!

Deletoinko suoraan vain katsonko? No, katsonko? Katsoinhan minä bloginkin. Ja täällä odotti yleisöpiikki. Mitä jos maanantaina tapahtuisi muutakin kivaa? Mitä jos en deletoisi, ainakaan suoraan? Mitä jos en olisi ollut kuollettavan maneerinen vaan oikeastaan ihan hyvä raapustelija? Jos nyt vain lukisin. Mitä jos.

Ai, mutta minähän olen töissä. Siis oikeasti töissä. Ei kai tässä voi kurkkia enää takaisinpäin turhautumisviikonloppuun? Mitä nuo muut ajattelisivat? Että siinä se taas nysvää niitä sanojaan. Tekisi töitä välillä. Oikeita töitä. Luulee olevansa joku kirjailija, täh? Piikikäs on vain, kun ei saa mitään aikaiseksi. Yhtä maanantaita koko elämä.

Read Full Post »

Nousuhumalat ovat laskussa

Tästä se nyt alkaa: viinaton elämä. Tai ehkä voisi sanoa vähän totuudenmukaisemmin kaljaton ja viinitön elämä. Sillä aika harvoin sitä on kumonnut itseensä mitään muuta kuin kolmosta ja jotakin alle kympin maksavaa viiniä Etelä-Euroopasta tai -Amerikasta.

Joku voi ihmetellä, miten tämä viinattomuus tai viinittömyys kuuluu mitenkään matkaan koviin kansiin. Tapaus Oranen nyt tulee varmasti ensin mieleen, jos on vähenkään lueskellut naistenlehtiä. Törmäsiin aiheeseen viimeksi kesälomalla mummun lehtikorissa. Jälleen kerran se, ettei enää kirjoittanut punaviinipöhnässä, oli vapauttanut kirjoittamisen ja työnteon, vaikka vuosikymmeniä punaviinipöhnä oli nimenomaan saanut aikaiseksi metritolkulla kirjoja muistaakseni siksi, ettei aloittaminen ollut niin ylitsepääsemätöntä lasi kourassa kuin ilman sitä.

Minä en ole tarvinnut punaviiniä enkä keskikaljaa aloittamiseen, sillä molemmat juomat ovat usein saaneet aikaiseksi vain lopettamisen. Kuka sitä nyt nousussa kirjoittaa mistään ihmissuhdetragedioista. Nousussa pitää jakaa omaa elämää ja mielellään kirjoittamiseen liittyvää ahdistusta taivalkoskelaisessa ilmapiirissä omassa insprivoissa lössissä, joka on edesauttanut kirjoittamista taatusti yhtä paljon kuin Orasen drinksut.

Mutta nyt ovat luovat nousuhumalat ohi. Skool vain. Lössi, tukekaa minua kirjoittamisahdistuksen lisäksi myös siinä tosiasiassa, että minun on vastedes otettava koko illan maljaan erilaisia alkoholittomia makuja. Kokiksen ja sen feikkiversiot olen todennut jo aikaa sitten todella hyviksen moottoreiksi, tiedoksi vain Orasellekin. Keltainen jaffa muistuttaa liikaa luovien humalatilojen aamuisia tipahtamisoloja, joten ei sitä, kiitos. Alkoholiton kalja, hah, olen takuulla allerginen sillekin, samoin kuin viinille, joka on jotain lastenkutsumehuversiota. Alkoholiton kuohari tuskin osaa edes poreilla.

Jos ei siis enää alkoholia, onpahan ainakin aamusta pää niin selkeä, että sen kanssa voi tehdä muutakin kuin voivotella. Niin, ja mikä ehkä vieläkin parempaa, draamallisen illanistujaisen jälkeen ei tarvitse pinnistää muistaakseen kaikkia niitä elämän- ja kirjoittamisenohjeita, joita lössi tai joku toinen on jakanut viisaasti sihauttaen. Ja hei, tanssiahan minä käsittääkseni osaan ilman promillekuvioitakin. Enkö osaakin? Milloin kokeillaan?

Read Full Post »

I am back, man

Mikä loma! Mikä mieletön loma!

Pakkasin työtietokoneen (se kun on pienempi kuin oma kotona) mukaan kassiinsa ja varalta muovipussiin, ettei kastu pyöräkorissa kotiinkuljetuksessa. Olin huolellinen ja täsmällinen. Tuumasin, että tätä organisointikykyistä vauhtia kirjoitan sellaiset 50 sivua loman aikana. Kolme viikkoa, yli 10 liuskaa per viikko. Eihän se tee kuin sivun päivässä. Piece of nakki, kun aurinko paistaa ja kone mahtuu melkein uimapuvun sisään.

Ei tarvitse olla kovin hyvä mielikuvitus tajutaakseen, että kone ei nähnyt uimarantaa eikä auringonvaloa, saatikka uimapukuni sisään, koko kolmen viikon aikana. Ehei, se notkui tuplapusseissaan mökin puulattialla. Välillä varoittelin tyttöjä, etteivät astu päälle, ja miestä, että on sen puukorinsa kanssa nätisti. Lattia, turvaton paikka, mutta turvallisen lähellä. Siinä, vieressä, ihan kuin valmiina, mutta ei nyt sentään aivan.

Sitten tuli tämä loppu. Että loma loppui. Ripustin uimapuvun narikkaan ja nappasin tietokonepussin lattialta. Isoimmat roskat pölisivät päältä itsekseen. Loput pyyhkäisin kämmeneen.

Ei sitten tullut kirjoitettua sanaakaan. Ja mitä väliä. En ole kirjoittanut vieläkään, ensimmäisenä työviikkona, paitsi töitä, joskin niitäkin auttamattoman niukasti. Mutta mitä väliä. Kyllä minä taas palaan, miehet, ihan varmasti, naiset. Ensin vain hylkään vanhat henkilöt ja raskaudet. Hylkään, sillä nyt on rikostarinan vuoro. Se on uusi aluevaltaus ja siitä voi olla luvassa jopa rahaa. Ei sillä, että rahan takia. Mutta voisihan sitä ostaa rahalla vaikka pienen jakkaran, jolla pitelee konetta sitten ensi kesänä. Ilman pussia ja täydessä valmiudessa. Inspiraation vuoksi. Se voi tulla, jos sataa. Sade ruokkii maan. Ehkä minutkin. Vaikka jo ensi viikolla, kun Anna-niminen henkilö katoaa sivulla 2.

Mukavaa syksyä, kaikki!

Read Full Post »

Kuplassa

Minulla on Kupla, vuosimallia -70 tai -71, vanha joka tapauksessa. Tapaus koko autokin on. Hanskat käteen ja kalsarit jalkaa näin kylmällä kesäsäällä, kiitos. Vähän sama kuin kävisi kävelemässä. Tulee ulkoiltua autoillessa. Vauhtikaan ei ylly ihan kamalaksi.

Kulpailussa on kuitenkin puolensa. Ei radiota, ei CD:tä. Vain kaksi mittaria: bensa ja nopeus. Valonappi on ainoa ylimääräinen nappi, sillä lämmityslaite on hitsattu kiinni eikä niiden namikoita hyövää pyöritellä. Sateella en tohdi ajaa, joten myöskään pyyhkimiin ei tarvitse koskea.

Tämä vanhan ajan autoilu antaa ihmeesti tilaa ajatuksille. Toimii vähän niin kuin kävely siinäkin mielessä, että pystyy samalla kelailemaan omia asioita. Ulkoisia häiriöitä ei ole, jos vain auto pysyy käynnissä ja liikenne on kohtuullinen. Siinä voi miettiä,  mitä Kirsille ja Paulalle tapahtuisi, jos he esimerkiksi ajaisivat palaveriin Kuplalla. Ja Kulpa ylipäänsä. Sopisiko se päähenkilöilleni? Mikä heille sopisi? Ehkä kuitenkin Mersu, mieluiten taksina? Kirsi ja Paula, Paula ja Kirsi, kaasu- ja jarrupoljin, joita Kulpassa pitää painaa yhtä aikaa. Niin kuin kirjassa, painaa Kirsiä ja Paulaa yhtä aikaa eteenpäin, muuttumaan ja kehittymään.

Kirjoittavan kävelemisen lisäksi suosittelen lämpimästi (no, ainakin kunnon kesäilmassa) kuplailua.  Kirjoittava autoilu. Voisiko siitä tulla käsite?

Read Full Post »

Flow’n jälkeen krapula

Mikä päivä eilen olikaan! Kaikki tapahtui kuin itsestään. Myös pitsan vääntäminen, joka normaalisti on hyvin rasittavaa puuhaa kaikkien tölkkien aukaisujen ja käsien sotkemisten (Ajattele nyt vaikka kouraa täynnä homejuustoa!) kanssa. Mutta eilinen olikin flowpäivä, joka syöpyy muistoihini ainiaaksi.

Tänään sitten mikään ei vedä. Ei pyykinpesu, ei skiket, ei lasten kisailukäsyily eikä edes Facebook. Kauhea krapula yhdestä ainoasta luomiskuninkuuspäivästä. On se niin väärin. Tässä tilanteessako arvon kirjailijat tukeutuvat viinilasiin tai miestä väkevämpään? Koska on sunnuntai ja aamupäivä, minulla on vain kuppi teetä ja muki kokista. Hörpin niitä vuorotellen. Suklaalevyn jätin kaappiin hätävaraksi.

Niin huono päivänalku ei kuitenkaan ole, etten pystynyt palauttamaan mieliini ylempien ja kokeneempien ohjeita tai vinkkejä. Niin kuin että pidä kynä liikkeessä vain. Kirjoita vaikka viisi minuuttia. Tärkeintä, että istut persuksillesi ja alat hommiin. Vaikka sanasta ristisanatehtävä tai kastemato, jos muuta ei tule mieleen.

Mutta, käh käh, minullepa tuli muuta mieleen. Tuli mieleen Vaivanpalkka. Ja nyt se todellakin ansaitsee palkkansa eli kiitoksensa.

Tämä on minun sormitreenini. Tämä on minun pidä kynä liikkeesäni. Tämä on minun viisiminuuttiseni. Tämä on minun persus ja hommiin alkaminen. Tämä on minun ristisanatehtävä ja kastemato. Ja parasta tässä on, että tämä tulee tehtyä, kun tämä on (mukamas) julkinen eli on olemassa häviävän pieni mahdollisuus, että joku vaikka vilkaisee tai peräti lukaisee tämän alasistumiseni. Epäilen, ettei mieheni tee sitä, vaikka olen vihjannut. Eikä myöskään veljeni, joka kirjoittaa väitöskirjaansa ilman yhtään kastematoaloitusta, ikuisessa hurmiossa. Tuskin työkaverinikaan, sillä he golfaavat tai siirtelevät pensaita puutarhassa tai odottavat, että linkitän tänne kuvia.

Siinäpä vain. Parasta, että kynä on liikkeessä. Parasta, että itse sytyn.

Nyt on vaihdettava tiedostoa. Katsotaan, kuinka akan käy.

Bingo, viisi minsaa on täynnä. Suosittelen kaikille aloitusten ja krapuloiden kanssa tuskaileville.

Read Full Post »

Jonakin ihanana päivänä

Luulen, että olen tehnyt tänään ennätyksen.

Olen imuroinut, urheillut, tehnyt pitsaa, ollut lasten kanssa, nukkunut päikkärit, jutellut naapurin kanssa, katsonut telkkaria ja pessyt lasten pitkät kutrit. Niin, ja sokerina pohjalla: kirjoittanut kuusi sivua tekstiä (ykkösrivivälillä).

Jonakin ihanana päivänä asiat vain sujuvat. Kirsi ja Paula etenevät kohti vääjäämätöntä loppuaan. Tänään arvon naiset kieppuivat lähes toistensa tukassa ihan vain siksi, että Paula olisi tarvinnut spermaa ja Kirsistä jotkut asiat ovat yksityisasioita. Mutta Kirsi alkaa vihdoinkin herätä. Rouva Kuusela ja mummu haudan takaa ovat apuna. Ehkä siinä, että neuvolaan ei koskaan pääse yksin ja kokiksen juonti on kielletty, on jotain outoa. Tietysi on, Kirsiseni. You will see. Paulalla ei ole kaikki ihan kotona.

Mutta minulla on kaikki kotona: lapset ja mies ja minä itse. Huomenna en imuroi enkä tee pitsaa. Huomenna on minun aamuni nukkua pitkään. Tänään voin siis valvoa. Facebook on tsekattu. Tämä on kirjoitettu tähän (blogikin on mainio tapa estää itseään kirjoittamasta Sitä Oikeaa vai haitanneeko tuo, kun kerran kirjoittaa). Mikään ei enää estä Kirsin ja Paulan tarinointia.

Tämä katkeaa nyt. Tuut tuut tuut…

Read Full Post »