Ovatko lukemisen määrä ja onnistuminen kirjoittajana jossakin suhteessa toistensa kanssa? Siinä kysymys, jota mietin aina joskus. Nykyään, tosin, vain hyvin laiskasti, mutta aikoon, opiskellessani, enemmän.
Muista sen ainoan kirjoittamisen kurssin, joka yliopistolla aikanani pidettiin, lehtorin tokaiseen, että hän tuntee vain yhden ihmisen, joka osaa kirjoittaa, vaikka ei lue juuri mitään. Siis, jos ei lue, ei voi osata kirjoittaa hyvin.
Minä luen tätä nykyä aika vähän. Totta kai useamman kirjan, mutta en viikossa enkä kuukaudessa vaan ehkä vuodessa. Kesällä tulee luettua paljon. Lapsena tuli luettua paljon. Nuorenakin. Mutta sitten, jossain vaiheessa, lukeminen hiipui. Luulen, että yksi syy oli se, että koetin alkaa lukea liian ”hienoja” kirjoja. Liian raskaita siis, suomeksi sanottuna. Kun olin ennen ahminut Madeleine Brentit ja kumppanit, jotenkin sitten yliopiston kirjallisuudenopinnot saivat kuivatettua innostuksen kirjoihin. Dekkarikurssi tuli yliopistolle vasta, kun lopettelin opiskeluja. Viihdekirjallisuus kuitattiin yhdellä tentillä.
Mutta en lue edelleenkään paljon. Sen sijaan kirjoitan – no – hurjasti. En sanamäärällisesti, mutta jos mitataan persuksilla istumista ja fyysistä työtä.
Aina silloin tällöin ajattelen, selviäisinkö etenkin rakenteellisista ongelmista helpommin, jos lukisin enemmän. Entä, täydentyisikö sanavarastoni jotenkin hedelmällisemmin, jos todellakin viettäisin aikaa myös muiden ihmisten tekstien parissa?
Kyllä, kyllä on varmasti oikea vastaus kaikkiin lukemisen ja kirjoittamisen sidoksia käsitteleviin kysymyksiin.
Sitten on se ikävä tosiasia myös: silloin, kun kirjoitan intensiivisesti, niin kuin nyt, en voi lukea (enkä puhu nyt työtöistä). En vain voi. Ystävä on neuvonut valitsemaan hyvin erilaisten tekstin tai kirjan kuin oma käsillä oleva työ. Mutta ei auta. Vähän niin kuin musiikki, lukemani teksti tarttuu omiin sanoihin tai ainakin koettaa tarttua. Ikään kuin oma rytmi häviää. Samalla tavalla käy, jos kuuntelen musiikkia kirjoittaessa. Sen rytmi varastaa tekstin oman rytmin. Tosin sekä musiikin että toisen tekstin rytmiä voi myös hyödyntää. Mutta se on kokonaan toinen tarina se.
Nyt pyörittelen yöpöydällä dekkaria. Avioliittodraamaa. Ehkä lukeminen onnistuisi nyt. Olen sentään saanut tulostettua juuri melkein puolet kässäristäni, joka on käynyt läpi yhden enemmän tai vähemmän intensiivisen lukukierroksen.
Jeps, kyllä elämä tästä vielä normalisoituu.
Vaivanpalkka 
Joo, kyllä. (vastaus kaikkiin kysymyksiin)
Minä pidin viikkotolkulla kirjoitustaukoa niinkus tiedät, ja luin kovasti ihanaa hömppää sen aikana. Nyt kun aloitin kirjoittamisen taas niin… kirjoitan hömppää. Tai jotain. Ainakin se on erilaista kuin ennen joulua. Olihan siinä tietysti kertoja ja vuosikymmenkin vaihtunut. Preesens vaihtui vahingossa imperfektiin, sen korjasin kyllä heti kun hoksasin.
Onneksi nykyään ei ole niin tiukkaa jakoa raskaaseen ja kevyeen kirjallisuuteen. Välimuodot ovat yleensä kiinnostavimpia!
Miten olisi Siri Hustvedt? Oletko lukenut?
Luin juuri hömppäkirjan Lukupiiri. Siinä oli sellainen teoria, että hienot (miesten kirjoittamat) kirjat ovat raskaita lukea sen takia, että tunteet ovat piilossa ja (nais)lukijan on hankala samastua tekstiin. Tai jotain siihen tyyliin. Ilmaistiin siinä varmaan fiksummin. Totta toinen puoli, joo.
Meinaatko, Rea, että hömppä vaikutti kirjoittamaasi tekstiin? Tietysti parempaan suuntaan, heh! Mutta ehkä joulukin vaikutti… Tai sitten vain se, että on pakkasta ja suklaa lopussa. Mistä meistä ihmisistä tietää.
Nyt kun luen tuota halvatun käsistä, minä ihan näen, mitkä osat olen kirjoittanut tiettynä päivänä ja mitkä tiettynä. Niissä vain on eroja. Väitän, että hyvänä päivänä tekstikin on hyvää ja sitten on ne huonon päivän tekstit ja ne näkyvät. En ole käynyt niitä edes läpi hyvänä päivänä. Mikä karma! Tai sitten ne ovat sen verran huonoja, että hyväkin päivä on muuttanut huonoksi.
Ohoh, meninkö minä nyt sekaisin.
En, en ole lukenut Siriä. Olen vältellyt juuri siksi, mitä tuossa ylempänä kirjoittelin. Ajattelin kyllä tarttua. Heti kohta, kun on hyvän ja huonon päivän teksti takana…
Kuule, kunnon hömppää olisi ihana kirjoittaa, jos osaisi. Sellaista, että jännä tarina ja ihania miehiä. Mutta se mun teksti… no, Anja ja Reijo 🙂
Käyhän lukemassa keskustelu viihteensä, nais- ja mieskirjailijoista, pinnallisuudesa ja vaikka mistä täältä http://kirstiellila.blogspot.com/2010/01/naiset-on-ujoja-ja-arkoja-niin-se-vaan.html. Jos et siis ole jo lukenut. Ihan mielenkiintoista…