Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Seitsemän kohtaa minusta

Kiitos, Satakieli, haasteesta. Tartun siihen mielelläni, etenkin juuri tänä iltana. Olen kirjoittanut toivottomat kaksi tuntia. En kässäriä vaan lehtijuttua. Jälki on ympäripyöreää, nihkeää ja moneen kertaan sanottua. Mutta nyt, nyt pääsen siis kertomaan jotain, mitä minusta ei todennäköisesti ole sanottu täällä eli ei todennäköisesti kovinkaan moni tiedä. Ja vieläpä seitsemän kertaa.

1. Pelkään lentämistä. Siksi en käy enää missään kaukana.

2. Pelkään myös hammaslääkäriä. Olen tilannut ajan keskiviikoksi – monen vuoden tauon jälkeen. Hirvittää myös reikien määrä. Melkoisia ilmakuoppia.

3. Sen sijaan en pelkää korkeita luonnonpaikkoja. Laskettelu on taivaallista.

4. Haluaisin matkustaa Oxfordiin (mutta kun en lennä). Haluaisin juoda tuopin siellä, missä Morsekin, vaikka on kuinka keksitty henkilö.

5. Haluaisin matkustaa myös Tromssaan (eikä sinne tarvitse onneksi lentää) ja tarkastaa, onko siellä muutama asia niin kuin mielessäni muistan. Tuskin. Siksi olenkin kysynyt, onko parempi säilyttää muistot muistoina.

6. En käytä korkokenkiä.

7. Olen huono innostumaan asioista. Se ei ole uskalluksen puutetta vaan laiskuutta ja mukavuudenhalua, kaavoihin kangistumista. Katson mieluummin Emmerdalen kuin uuden kotimaisen (kehutun) sarjan. Se on noloa, enkä todellakaan mainosta asiaa.

No niin. Nytpä tiedätte.

Pää pilvissä

Mikä viikonloppu: samassa tilassa monta kirjoittavaa ihmistä.

1. Tekee hyvää lukea toisten tekstejä, ajatella niitä, analysoida niitä, miettiä toisen ratkaisuja ja sanavalintoja, erilaisia tai samanlaisia kuin omat olisivat olleet. Opettavaista joka tapauksessa.

2. Tekee hyvää kuulla, mitä toiset ovat mieltä omasta tekstistä. Se sopii erityisen hyvin vaiheeseen, jossa itse olen vaihteeksi: alkuun. Mitä hulluimmatkin ideat, kiitos, auttavat eteenpäin. Kaikkea en niele, mutta osaa voin haukata ja isosti.

3. Tekee hyvää jutella sellaisten ihmisten kanssa, joilla on sama rakkaus kirjoittamiseen. Siinä sitä yhdistyvät iät ja paikkakunnat melko notkeasti. Raskasta voi välillä olla, mutta onneksi on nauru ja suvaitsevaisuus.

4. Tekee hyvää valvoa liian myöhään ja saunoa liian kovaa. Syödä pelkkää pitsaa ja nakata päälle jäätelöannos.

Kirjoittajakursseista ollaan varmasti monta mieltä. Jo siitä, voiko kirjoittamista opettaa, saati oppia. Kurssissakin on kuitenkin kysymys samasta asiasta kuin kirjoittamisessa ylipäänsä: itsensä likoon laittamisesta. Sitä kun ei tee kukaan kenenkään puolesta. Ei edes kurssilla, vaikka mitä maksaisi.

Olen istunut parikin kertaa diagnosoitavana. Voin sen tunnustaa näin näytönkin paikassa, sillä en peittele asiaa erityisemmin muutenkaan, ”todellisessa” elämässä. Olen kärsinyt (tai pikemminkin kokenut) raskausmasennuksen ja sen seurauksena saanut ns. huonot hermot: eli kun on kerran sairastanut masennusta, sairastaa helpommin toisenkin kerran.

Eräs yleislääkäri laittoi minut tässä taannoin tekstiin alan asiantuntijoille. Että jos on maanis-depressiivisyyttä, kun mielialat heittelevät eräänlaisissa sykleissä eikä laboratiossa saatu irti mitään asiaa selittävää.

Päälääkäri katseli minua vakavasti mutta selvästi hölmistyneenä. Kuinka ihminen, joka on yrittäjä, tekee paljon töitä, huolehtii asiakassuhteista ja niin edelleen voi väittää olevansa edes jossakin määrin ei-aina-niin-kunnossa.

Minulle annettiin terveen paprut, mutta käskettiin ottaa yhteyttä, jos alkaa ahdistaa. En ole ottanut, mikä tietysti voi olla virhe. Ainakin silloin, kun on vaikeaa. Oikeasti.

Positiivisinta oli kai se, kun todettiin vielä, että ”luovat ihmiset” voivat olla hiukan ailahtelevaisia. Toisinaan masentaa, toisinaan ei. ”Pitäisikö sinun vain oppia elämään asian kanssa?”

Höh, mitkä ihmeen luovat ihmiset? Olenko minä tässä nyt rinta rottingilla hiukkasen pöljä, mutta saan taatusti ”luovina kausina” jotain sitten aikaiseksi (myös töissä)? Kuulostaa siltä, miltä luovan ihmisen oletetaan olevan. Ei siltä, miltä luovan ihmisen pitää olla, jotta saakin jotain aikaiseksi. Ainakin, jos on luovissa töissä.

Joka tapauksessa minä soudan ja huopaan tunnelmieni kanssa ja usein aika pahasti. Olen terve, hyvä, mutta aika rasittava – ennen kaikkea itselleni. On raskasta kirjoittaa kuin heikkopäinen silloin, kun sujuu. Ja olla kirjoittamatta, kun ei suju. Toisaalta, työn vuoksi minun on ollut pakko oppia kirjoittamaan myös perslihaksilla, sillä en voi sanoa dead linelle, että siirry vähän, ei ole nyt luova kausi.

Yritän sanoa tällä kaikella, eilisen flow’n jatkoksi, että pitäisi osata nauttia paljon enemmän näistä oikeasti tuotteliaista ajoista,  jolloin tekstiä syntyy muutenkin kuin rutiinin tai istumalihasten avulla.

Tänään heräsin kello kuusi. Olin nukkunut kuin tukki. Hymyilin, kun muistin, miten jännittäviä asioita minulla olisi seuraavaksi päätettävissä päähenkilöilleni. Sellaisia tuntemuksia kirjoittaminen parhaillaan herättää. Niin kuin varsin hyvin tiedätte.

Tuntemisiin.

Mörkö paljastaa flow’nsa

Taidan olla siinä mielessä perussuomalainen jurpo, että olen kovempi valittamaan kuin kehumaan. Eli todennäköisesti, jos tekisin pienen laskennan, blogini postauksista isompi osa olisi alavireistä kuin hehkuttavaa.

Siispä voin välillä ilokseni kertoa, että kirjoittaminen on kerrankin sujunut varteenotettavan hyvin. Olen kasannut novellia, joka takkusi alkuunsa rasittavuuteen asti. Voin olla uuteen melkein jopa tyytyväinen. Tosin teksti on vasta hyvin raakatekstivaiheessa. En pysty tietämään, saanko lopulta Suuren Ajatukseni ulos niin kuin haluaisin, mutta ainakin uskallan yrittää – vikisemisen sijaan.

Tässä kirjoittaessani pohdin väistämättä, miksi (myös) blogini pyrkii olemaan ennemmin haapannaamainen kuin iloluontoinen. Okei, olen vanhemmiten tullut melkoiseksi peikoksi, mikä on tietysti yksi selitys. Kun olin vain tyttönen, muistan äitini todenneen siskostaan:

– Se oli nuorena niin kuin sinä: aina iloinen. Mutta nyt se on tuollainen.

Vaikka olin vain tyttönen, tajusin miettiä, voisiko minulle käydä samalla lailla: voisiko muuttua ”tuollaiseksi”. No, olen varmaan muuttunut. Mutta ei se mitään; tykkään mörököllitädistäni (eikä se nyt niin kamalan kölli edes ole).

Oli luonteestani mitä mieltä tahansa (ja siitä taatusti ollaan), se ei ole ainoa syy valittavaan postaussävyyn. Toinen syy on ehkä vieläkin dramaattisempi. Se on nimittäin silkkaa taikauskoa, pakko myöntää.

Olen mörkki ja kaiken päälle vielä tyhmä mörkki, sillä kuvittelen, että jos julistan kirjoittamisen voivan hyvin, se alkaa vääjäämättä voida huonosti. Minulla ei ole kamalasti empiiristä näyttöä, käykö näin, sillä en ole paljon puhunut flow suupielissä.

Mutta nyt on. Jos en tänä iltana saa mitään aikaiseksi, syytän avomielisyyttäni ja painun takaisin koloni perukoille mutisemaan kirjoittamisvireen alhaista tasoa. On niin helppo vedota mitä kummallisimpiin tekosyihin. Lisää tekosyitä löytyy myös Taivalkoskisten blogista. Huomatkaa erityisesti sisäiset äänet. Niillä on jotain tekemistä tämänkin mörököllin tavoilla.

Huomenna nähdään, seurasiko paljastuksistani kirjoittamattomuuden tragedia vai entistä parempi vire.

Aiheen vaatimus

Aloin reilu kuukausi sitten kirjoittaa pitkästä aikaa novellia. Valitsin päähenkilöksi maahanmuuttajatytön. Kirjoitin sivukaupalla, sillä olin päättänyt, etten antaisi periksi, vaikka homma ei heti sujuisi. (Olen periksi antavaa tyyppiä.)

Mutta homma ei sujunut, kaikesta yrityksestä huolimatta. Oikeasti. Sen verran paljon minä olen kirjoittanut elämäni aikana, että tiedän, milloin hyvä tulee, vaikka hitaasti, ja milloin ei tule hyvää eikä huonoa, vaikka mitä tekisi.

Jätin novellin. Mutta aihe ei jättänyt minua. Jokin sai minut eilen illalla aloittamaan koko tarinan uudelleen, uuden päähenkilön – tutumman – kera. Perusjuoni tai -teema kuitenkin jäi, mutta sen käsitteleminen ei tuntunut enää ylitsepääsemättömältä esim. maahanmuutajan kulttuuritaustan vuoksi.

Olenko liian laiska tekemään tutkimustöitä, jotta voisin tuoda tarinoihin uudenlaisia henkilöitä tai kulttuureita tai miljöitä? Todennäköisesti.

Mutta todellinen syy on, että minun tekee mieli kirjoittaa sellaisesta, jonka tunnen ainakin osittain itseni kautta. Kirjoittaminen on siis jollakin tasolla minulle kotipsykolointia, vai? Tai ehkä kyse on siitä, etten ole tarpeeksi kykenevä kirjoittaja. Pitääkö (jo) aiheen olla vaativa ja haastava, irti normiarjesta, sellainen, että jokainen ymmärtää, että kirjoittajalle siihen tarttuminen on ollut valtava ponnistus (saati kirjoittamisen vieminen loppuun kunnialla)?

Haluan olla sitä mieltä, ettei aihe naista pahenna. Ei ”helppo” aihe tee kirjoittamisesta jotenkin huonompaa tai tarkoituksettomampaa. Vai olenko sittenkin väärässä? Miltä niitä kirjallisuuspystejä voittavat? Vaikeat aiheetko? Monisyiset, historialliset ja kulttuurikytkentäiset?

Siellä missä kirjoitan

Minulla on hyvin ankea kirjoituspöytä. Se on suuri mutta tupaten täynnä niin minun kuin mieheni (turhaa) tavaraa. Viime aikoina pöydälle on ruvennut ilmestymään myös lasten tavaroita. Itse pöytäkin joutaisi epämääräisine ja huonoille paikoille asetettuine jalkoineen kaatopaikalle.

Tuo kaikki nousi silmiini uudella tavalla, kun luin Satakielen postauksen ihastuttavalta kuulostavasta työympäristöstään. Kun vastasin hänelle, tulin kuitenkin tehneeksi varsin arkipäiväisen havainnon: kirjoitan äärettömän harvoin siinä, varsinaisessa kirjoituspaikassani.

Viime keväänä kirjoittamani kässäri syntyi oikeastaan kokonaan keittiössä sillä aikaa, kun lapset katsoivat Pikku Kakkosta (kiitos ohjelmasta, jonka äärelle lapset voi huoletta jättää yksin). Osan tekstistä kirjoitin myös sängyssä yön pimeinä tunteina, kun itsesensuuri on minimissä ja kädessä lyijykynä ja pala paperia. Myöhemmin nakuttelin sitten käsinkirjoittamani koneelle, useimmiten keittiössä.

Kirjoitin myös uimahallin katsomossa ja kahviossa ja altaanreunalla, mökin vintillä, työpaikalla (tunnustan!), junassa, linja-autossa, leikkipuistossa, hotellihuoneessa, ravintolassa (useammassa), kahvilassa (useammassa), autossa ja erinäisissä muissa paikoissa. Oikeastaan kirjoitin kamalan työpöytäni äärellä vasta kun tein pari kuukautta lyhennettyä työviikkoa.

Vakipaikassa on kiistattomat hyötynsä, niin kuin esimerkiksi rauha, rutiinit ja nettisaatavuus.

Alati vaihtuvissa paikoissa on niin ikään hyötynsä. Sitähän näkee monen asian toisin, kun katsoo asiaa uudessa ympäristössä.

Minä kirjoittaisin mieluusti paljon enemmän rauhassa rumalla pisteelläni. Mutta koska arki on arkea ja joudun kirjoittamaan, kun siihen on tilaisuus (ei siis välttämättä otollinen mielentila, mitä sekin sitten on ja onko sitä edes, jos odottamaan käy), olen oppinut kirjoittamaan missä sattuu. Mitenhän käy sitten, kun lapset ovat isompia, tulevat ja menevät niin kuin tulevat ja menevät? Osaanko kirjoittaa kirjoituspöydän äärellä ja ihan milloin itse haluan?

Olen tässä viime aikoina joutunut miettimään kirjoittamista sietokyvyn opettajana. Sehän on selvä, että kirjoittaminen opettaa ottamaan vastaan kritiikkiä, mikä ei aina ole helppoa. Negatiivisen palautteen saaminen on useimmiten sulattelua. Mutta yllättäen myös positiivinen palaute voi ajaa kirjoittamista ahdinkoon: Rima nousee. Iskee kauhua tehdä uutta, jos se ei olekaan niin hyvää kuin kehuttu.

Tietysti kirjoittaminen opettaa monia käytännön asioita oikeinkirjoittamisesta asioiden jäsentelyyn, tyylin ja kohteen ymmärtämistä ja puntaroimista, kaiken kaikkiaan melkoista valikoimista ja kaaoksen hallintaa.

Viime aikoina kirjoittaminen on kuitenkin opettanut minulle ennen kaikkea pettymysten käsittelyä. Aikakin kahdella tavalla: 1. Aina ei voi olla kirjoitusvire (vaikka kuinka haluaisi), 2. Aina ei myöskään voi ns. voittaa eli saada muista (päättäviä) ihmisiä oman tekstinsä taakse. Molemmat viisaudet olen toki oppinut työssäni copynä. Mutta pettymyksen jysähtävät aina aivan erilailla, kun kyseessä on oma työ. Asiakkaan työ ei koskaan ole samalla lailla oma työ, sillä siinä on kyse ammattilaisuudesta, ei (no) tunteen palosta.

Olen koettanut suhtautua omaan kirjoittamiseen myös hyvin ammattimaisesti. Kylmän viileästi. Aika ajoin se onnistuu. Mutta sitten tulee totuus vastaan: kirjoittamisen henkilökohtaisuutta ei pääse pakoon, kun kirjoittaa sydämestään.

Matalalentotavuja

Nyt ei mene kirjoittajalla, tällä näin, hyvin. Töissä tekstit tökkivät ja kotona vieläkin pahemmin. On kuin koko kroppa olisi täynnä neuloja, joiden päissä lukee: ”Vaihda harrastusta, saakeli!” Ammatista koetan pitää kiinni kynsin hampain. En yksin palkan vuoksi vaan siksi, että olen siinä hyvä, keskimäärin.

Jotta kirjoittavat asiat olisivat ihan päin hanuria, kuulin juuri, että kotitietokoneemme on lasahtanut. Se on ollut odotettavissa. Tekstit on pelastettu cd:lle – lukuun ottamatta eilen kirjoittamaani uuden kässärin aloitussivuja, jotka tietysti tuntuvat nyt erinomaisilta. Ei printtiä, mistä tarkastaa asia. Ei varakopiota, josta jatkaa mahdollista erinomaisuutta. Aivan kuin konekin koettaisi sanoa, että vaihda harrastusta, saakeli.

Enkä vaihda. En, saakeli, vaihda. Talvisodastakin on selvitty.

Karisto puhututtaa

Raskaan lounaan jälkeen googletin sanaa Karisto ja kirjoituskilpailu. Ajattelin, että jos vaikka olisi tullut päätöksiä sieltä päin jonnekin tiedoksi.

Törmäsin keskusteluun, joka on paikoittellen joko virkistävää, lohduttavaa, hupaisaa, ärsyttävää tai masentavaa mutta samalla niin tuttua. Suurin osa kommenteista on viime keväältä, kun kilpailu oli päällä. Mutta sitä kannattaa vilkaista ihan siksi, että siinä kiteytyy kaikki se vimma, jolla me niin monet haluamme kässärimme saada kansiin.

Hassua kyllä, reagoin ihan toisin kuin voisi minusta luulla: en masentunut (kilpailijoiden suuresta määrästä) vaan riemastuin siitä, että niin moni rakastaa tarinoita ja kieltä.

Kirjoitussalaisuuksia

Roskakori on täyttynyt ahkeraan sitten viime postaukseni. Olen viskonut roskiin vuodelta 2005 kaivetut tekstit (Satakieli, toivottavasti sinun projektisi onnistuu paremmin!), sillä menin ja lavensin ja pilasin ne.

Mutta ei hätää. Viikonlopuksi pakkasin itseni ja lapseni autoon ja ajoin vanhaan kotikaupunkiini. Kun makasin illalla hiljaisessa hotellihuoneessa, vain lasten tasaisen rauhallinen hengitys seuranani, hoksasin, että päässäni vilisi kasa ajatuksia. Ideaoita, piru vie!

Eilen illalla olin niin rohkea, että uskalsin pakottaa itseni kirjoittamaan ensimmäiset rivit uudesta ideastani. Pelkäsin, että hommalle käy samoin kuin vuoden 2005 teksteille: roskiin joutaa alkuinnostuksen jälkeen. En tiedä vielä, miten tässä leikissä käy. Mutta hyvä puoli on se, että minulla on innostunut olo. Ihan kuin kantaisin salaisuutta ja niin kannankin, sillä en aio paljastaa ideani sisältöä läpikotaisin edes rakkaille kirjoittajaystävilleni (teille virtuaalisille ja taivalkoskisille). Haluan pitää asiat itselläni niin kauan, että saan rauhassa hykerrellä ja tutkailla ja vasta sitten kuulostella, mitä mieltä muut ovat ideastani. Vielä en ole valmis ottamaan vastaan minkäänlaista palautetta, en hyvää enkä huonoa. Huonon seuraukset jokainen ymmärtää, mutta hyväkin kannustus voi lyödä jäsenet lukkoon.

Tämän voin paljastaa. Teemana on ystävyys. Genrenä luonnollisestikin viihde, mahdollisimman teräväkielinen tosin.

Että näin.

Kirjoitusintoa kaikille muillekin!

Terveisin: Salaperäinen kirjoittaja