Odotan. Odotan, että aikaa kuluu sen verran, että näen sanani uudelleen.
Paljonko on tarpeeksi aikaa nähdä sanansa uudelleen? En ole ollenkaan varma. En ole varma edes siitä, että riittääkö jollekin tekstille tunti, toisella ei vuosikaan.
Joutunen ottamaan koneen kotiin ja lukemaan haastattelun illalla. Vähintäänkin huolimattomuusvirheiden jos ei koko kaaren vuoksi. Jokin ontuu, muukin kuin ehkä puuttuva t tai p. En vain saa otetta, mikä. Ehkä se, että minä en koe juttua omakseni. Se ei sytytä minua. Aiheessa ei ole vikaa. Vika on siinä, miten olen käsitellyt jutun, rakentanut kokonaisuuden. Se ei käynnisty. Se ei innostu. Se ei mene eteenpäin eikä herätä muuta kuin normi-ilmiön.
Pitääkö sitten aina saada aikaiseksi suuret väreet ja ihokarvojen nousu? Jospa ne kohoavatkin huomenna tai viikon päästä? Jospa sanat alkavatkin elämään taiton jälkeen? Painon jälkeen? Sitten, kun lehti on postissa ja hyllyissä?
Ei.
Minulla ei ole varaa odotella, toimiiko homma sittenkin. Minulla on vain sanat. Vain ammattitaitoni. Jos sanat eivät toimi ja minä tiedän sen kiusallisen hyvin, minun on tehtävä jotain.
Minun on kirjoitettava uudelleen. Lopultakin siihen menee vähemmän aikaa kuin odotteluun, että huono muuttuu hyväksi. Mikä tahansa on vähemmän kuin ikuisuus.
Vaivanpalkka 
Melkoisen tosia sanoja. Tulee ihan sellainen olo, että josko tästä oikeasti pitäisi sukeltaa Kreikkalaisten kimppuun, eikä vain suunnitella sitä. Sehän on ihan totta, että eivät ne lepuuttamalla muutu. Se, mikä muuttuu, olen minä. Ja hyviä hetkiä – onko niitä koskaan? Pitää vain tehdä töitä.
Tsemppiä sinne, saat kyllä sanat paikalleen, sillä ammattitaito tarkoittaa juuri sitä, miltä se kuulostaakin – ammattitaidolta. Ja joskus se, mikä ei herätä väreitä itsessä, on muiden mielestä kuitenkin varsin erinomaista. Itse sitä vaatii aina niitä väreitä ja onhan se hyvä, että vaatii, mutta kun aina ei voi olla täydellinen…
Se onkin suuri kysymys, pitääkö tekstin herättää väreitä itsessä herättääkseen niitä toisissa. Tässä pari päivää sitten esittelin konsepti-idean, joka ei aiheuttanut muissa kuin irvistystä. Eli voisi olettaa, että itse ei ole aina paras mittari. Kirjoittamisessa on kuitenkin ihan pakko luottaa johonkin. Mihin siis muuhun kuin omiin väreihin! Mutta niin – minulla on paha tapa vaatia itseltäni aina jonkinsortin napakymppionnistumista. Voisi opetalla oleman tyytyväinen siihen, että on kuitenkin yrittänyt parhaansa.
No, tuosta haastattelusta vielä sen verran, että korjailin sitä illalla. En osaa sanoa kyllä, miltä klo 22 tehnyt muutokset tuntuvat nyt, kun aivot ovat vähän virkeämmät. Kokeillaan kohta väresarvia…
Joissain asioissa omat väreet kertovat tasan tarkkaan, onko teksti hyvää, mutta joskus, niiden darlingien kohdalla (jotka pitäisi siis tappaa) ne johtavat harhaan. Ja joskus taas käy niin, että vaikka itse ei ole ihan kauhean väreissään, joku toinen saa tekstistä väreitä. Kun ollaan niin erilaisia. Mutta omien projektien kohdalla on vain luotettava niihin väreisiin – ja samalla muistettava kyseenalaistaa niitä hiukan, jotteivat darlingit varasta koko showta, luulen. Hyviä väreitä sinne :).
Hyviä väreitä sinulle myös, Rooibos. Kamalinta on se, kun väreet ”katoavar”. Tarkoitan, että aina silloin tällöin kyky aistia hyviä asioita (kirjoittamisestaan) ikään kuin jäätyy. Mm. väsymisen takia. Silloin kyllä tuntuu, ettei osaa mitään. Ei edes katsoa tekstiään oikealla silmällä 🙂