Minulla on kirjoittamisessa outo päähänpinttymä (tai en tiedä parempaa sanaa kuvatakseni asiaa yhdellä sanalla). Päähänpinttymäni vuoksi en pääse käyntiin tekstissäni, jos ensimmäinen lause ei miellytä minua. Tai pikemminkin: jos en syty ensimmäisestä lauseesta. Voi käydä niin, että kirjoitan kirjoitan kirjoitan (koska esim. töissä on vain pakko), mutta en pidä tekstistäni – ensimmäisen lauseen vuoksi. Vaikka kuinka jatkan kirjoittamista, tiedän syvällä sisimmissäni, että tulen tekemään kaiken uudelleen. Ensimmäisen lauseen vuoksi.
Koko päähänpinttymä on hyvin hölmö. Aina, kun opetan tai neuvon aloittelevaa kirjoittajaa, painotan, että alun voi huoletta kirjoittaa lopuksi tai ainakin viimeistellä uusiksi. Pidän sormeni ristissä, sillä päähänpinttymä pakottaa minut toimivaan vastoin oppejani.
Minun kohdallani ensimmäisessä lauseessa on ”syttymisen” lisäksi kysymys siitä, että ensimmäinen lause suuntaa tekstiä koko matkalta.
Otetaan esimerkki. Jos kirjoittaisin vaikkapa pyöräilyä käsittelevää kolumnia. Voisin aloittaa sen vaikkapa ”Tänään pyöräilin töihin vesisateessa.” Ihan kelpo lause. Tuo asiaan henkilökohtaisuutta ja hiukan dramatiikkaa, eihän vesisade ole mikään auringonpaiste.
Mutta.
Sitten iskee päähänpinttymä. Keskinkertainen ensimmäinen lause, joka ohjaa tekstiä aivan omanlaisekseen (Ei puututa tässä tarkemmin siihen, sentään!). Mutta jos lause olisikin ”Olin tuskin päässyt kotiportista, kun olimme jo litimärkiä, minä ja pyöräni.”
Joo. Innostuisin paljon enemmän. Tietäisin heti, kuinka menisin eteenpäin.
Päähänpinttymä on jahdannut minua jo ainekirjoitustunneilla ja läpi koko yliopiston riippumatta siitä, millä kielellä on pitänyt kirjoittaa. Muistan aina, kun heräsin keskellä yötä ja tajusin, että olin juuri ajatellut gradun ensimmäistä lausetta. Kirjoitin saman tien kaksi sivua. Loputkin seurasivat perässä, tosin hiukan hitaammin. En ole päässyt ensimmäisestä lauseestani edes täällä, töissäni. Vaikka kirjoittaa pitää paljon, kaikki lähtee ensimmäisestä lauseesta.
Välillä päähänpinttymäni on hyvin kuluttava. Jos nimittäin sitä lausetta ei tule, ei tule muutakaan. Tai tulee, mutta en voi ikään kuin seistä sanojeni takana.
Näin kerran tv-dokkarin, jossa Pirjo Hassiselta, suurelta idoliltani, kysyttiin, kuinka hän pystyy kirjoittamaan niin paljon. Hän vastasi jotakuinkin siihen tapaan, että hän miettii aiheen ja kirjoittaa siitä sitten muistikirjaansa pari kolme hyvää lausetta, sellaista täydellistä lausetta, jotka hän sitten tulee sijoittamaan sellaisenaan romaanin. Ne ovat kuin runko romaanille. Lauseet eivät synny hetkessä, vaan ajan kanssa muistikirjaan. Yksi niistä on myös ensimmäinen lause.
Olin tipahtaa penkiltä (tai sohvalta, en muista). Jos Pirjo Hassisille oli lauseenomainen päähänpinttymä… No, lopun voitte arvata.
(Nyt pitää kelautua alkuun ja katsoa, mikä olikaan tällä kertaa ensimmäinen lauseeni…)
Vaivanpalkka 
Minulla on sama päähänpinttymä! Jos hyvää ensimmäistä lausetta ei vaan yrityksestä huolimatta synny, niin varastan sen, tilapäisesti.
Omia kirjoja lukiessani alleviivaan niistä hyviä lauseita ja tiukan paikan tullen käytän niitä. Joko muokattuna – nappaan lauseesta vain mielenkiintoisen rakenteen, rytmin tai ajatustavan ja vaihdan jokaisen sanan – tai sitten sellaisenaan.
Saan tekstin alkuun ja kun se on hyvän ensimmäisen lauseen vauhdittamana valmis, poistan varastetun lauseen ja keksin tilalle uuden. Siinä vaiheessa se syntyy yleensä helposti.
Hienoa, Peregrina! Kiitos vinkistä vain! Ehdottoman hyvä syy lainata.
Usein, etenkin lehtijuttuja kirjoittaessani, lopulta saatan poistaa koko eka lauseen, toisinaan jopa eka kappaleen. Sama pätee myös pitempään markkinointiviestinnälliseen tekstiin. Mutta eka lause on kuitenkin saanut prosessin käyntiin eli ajanut asiansa.
Mukavaa kesää, lainaillen ja itse keksien.
Itselleni on tärkeää paitsi ensimmäinen lause myös viimeinen. Parasta on, kun ne saa ikään kuin vaivihkaa sointumaan yhteen.
Totta, jnvahtola, koherenttia tekstiä ennen kaikkea. Sanalenkki, joka sitoo asiat yhteen.