Yksi asetelma, monta kässäriä

Minulla on hyvin simppeli suunnitelma: tehdä suunnitelma. Tosin alustava (mikä on itselle melkein kuin lupaus harkita asioista suunnitelmallisuudenkin jälkeen). Mutta uskon pyhästi siihen, että jos teen edes alustavan suunnitelman, käynnistän kirjallisen moottorini, joka on uinunut melkoisessa bensanpuutostilassa. Kun vielä lätkäisen suunnitelmaani blogiini, voisin kuvitella, että joku vielä jopa kyselee, olenko päässyt eteenpäin. Se taas voisi potkaista minua eteenpäin. Vähän niin kuin hyvästä pakosta.

Suunnitelmia on kaksi. En tiedä vielä, sulkevatko ne toisensa pois vai tartunko niihin rinnan.

1. Käyn kässärini, sen valmiihkon, kimppuun uudelleen.
– Tulostan tekstin.
– Merkitsen ylös kaiken, mikä a. mietityttää, b. ihmetyttää, c. ontuu, d. ärsyttää, e. on (vastavuoroisesti) erinomaisen hyvää.
– Tallennan kässärin vielä kerran uudella nimellä (tai numerolla) tietokoneelle ja teen tarvittavat muutokset. Jos ne vaativat aikaa, sitten menee aikaa. Minkäs teet. Helpotus on se, että voinen nyt yrittää suhtautua tekstiin niin kuin töissä: ikään kuin joku muu olisi kirjoittanut sen. Ulkokohtaisesti. Onnistuisikohan se? (Voi kamalaa, tiedän kyllä vastauksen enkä pidä siitä!)

2. Aloitan uuden tekstin.
Itse asiassa uusi teksti on vanha tarina, se alkuperäinen tarina, jota aloin kirjoittaa, kun aloitin kässärin parissa. Kässäristä ei vain tullut se. Tarina vei eri suuntaan, eikä sille voinut mitään. Jos siis katsoisi, mitä nyt tapahtuu. Aika jännittävää, itse asiassa. Kun vielä mielessä kummittelee, että haluaisin vääntää jossakin vaiheessa dekkaria, lopputulos saattaa olla ihan muuta kuin alun perin ajattelin. Se hyöty siitä tietysti olisi, että sitten minulla olisi vieläkin ikään kuin takataskussa se alkuperäisin tarina.

Onko siis niin, että pystyn kirjoittamaan useamman kässärin kierrättämällä yhtä ja samaa alkuasetelmaa, joka sitten muuttuukin radikaalisti, kun kirjoittamiseen pääsee käsiksi? Hedelmällistä.

Sateisen raikasta päivänjatkoa.

Advertisement