Kummallista, miten pysähtynyt sitä voi olla. Että tässä vaiheessa, viime metreillä, ei saa saatetta viimeisteltyä (kysymys on parista lyöntivirheestä) eikä ostettu tarpeeksi isoa kirjekuorta 250 liuskalle käsikirjoitustulostetta.
Pysähtynyt. Sitä tämä olotila on. Oireina ovat amerikkaiset ja englantilaiset tv-sarjat ja hyvien romaanien vältteleminen. Lapsi on kipeä, mutta moista tautia en edes harkitse syyttäväni siitä, että kipuilen kässärin valmistumiseen liittyvää onttouden tilaa.
Kävin eilen hiihtämässä. En minä tee sellaista normaalisti.
Olen harkinnut uuden tekstin aloittamista varovaisesti. Mutta olen lykännyt asiaa ja syyttänyt lapsen sairastumista: valvotun yön jälkeen pitää mennä nukkumaan ajoissa. Totuus on vain se, etten ole sittenkään valmis. Jotenkin minun täytyy käydä tämä pysähtyneisyys loppuun asti läpi. Odottaa vielä hiukan ja sitten vasta miettiä, mitä seuraavaksi.
Siinä välissä yritän kirjoitella tännekin aina silloin tällöin. Olisi oikeastaan aika virkistävää ottaa ja kirjoittaa lehtiprojektista, joka on työn alla. Sen kanssa en ole pysähtynyt. Onneksi jossakin sanat elävät minussakin. Niin ja elättävät siinä sivussa tämän pienen perheen.
Vaivanpalkka 
Voi, tunnistan tunteen. Minunkin pitäisi käydä stilistisiä juttuja läpi, siirtää merkinnät paperilta koneelle, mutta ei, ei millään. Pitäisi viilata loppuja, mutta ei, ei millään. Mieluummin pakenen uuteen novellinraakileeseen, kirjoitan raakatekstiä siitä, tai mistä tahansa, juttelen puhelimessa, syytän poskionteloita ja yhtä sun toista. Pitää vissiin lakata lykkäämästä ja ruveta tekemään jotain tällekin päivälle…
No raato vie. Jätät vaikka ne lyöntivihreet korjaamatta ja lykkäät pumaskan postiin! Tai ulkoistat miehelle tai lapselle tai työkaverille tai jollekin.
Kiitos molemmille kannustuksesta! Kävin juuri ostamassa ison kirjekuoren. Nyt loppui marmatus ja käsis lähtee postiin.
Törmäsin Facebookin kautta vanhaan tuttuun, joka on WSOYllä nykyään töissä. Heh. Sinne sitten seuraavaksi, Kariston kilpailun jälkeen.