Nyt, kun olen kahlannut läpi kässäriäni sivulta 1 loppua kohden, kuin lukija ikään, olen huomannut tekeväni melkoisesti yhtä ja samaa liikettä: yliviivausta.
Minua ei vaivaa ongelma, joka tulee joskus vastaan töissä, kun kirjoittaa artikkelia tai esitettä. Kun kokonaisuus on valmis, huomaa toisinaan, että ensimmäisen kappaleen ensimmäiset pari virkettä ovat ihan turhia. Jopa koko ensimmäinen kappale voi saada loppupeleissä kyytiä delete-nappulasta.
Nyt, kässärin kanssa, olen mitä ilmeisemmin jo hionut ensimmäiset kappaleet – kirjoittajakokemusten viisastuttamana. Mutta sen sijaan kässärissäni on yllättävän paljon tyhjäkäyntilauseita siellä ja täällä, keskellä tekstiä. Usein kappaleiden aluissa (tosin ei niiden ensimmäisten) mutta joskus toki myös muualla.
Esimerkiksi näin. (Valaistakoon vielä, ettei esimerkki ole kässäristä, koska en jaksa lähteä hakemaan sitä toiselta puolelta huushollia, kun lapset koettavat nukahtaa. Kriittinen tilanne siis, jos mielii säilyttää kirjoittamisrauhansa.)
Sataa kamalasti. Koko piha lainehtii taivaalta roiskuvaa vettä. Korkokenkäni on aivan märät.
Arvatenkin sataa vettä -lause saa kenkää. Vaikka sitä märkää korkkaria sitten.
Keksimäni esimerkki on tietysti hyvin yksinkertainen. Mielenkiintoista onkin, miten vastaavanlaisia tyhjäkäyntejä löytyy paljon monimutkaisemmista yhteyksistä ja silti ne ovat todellakin tyhjäkäyntiä. Olen ollut melko rohkea yliviivauksieni kanssa. Ehkä jopa liikaakin. Muutamaan kohtaan olenkin merkinnyt kysymysmerkin. Ennen kuin teen poiston tiedostosta (nyt olen tehnyt vain printille), käyn jokaisen lauseen ja kappaleen vielä uudelleen läpi. Saattaahan nimittäin olla, että innostuksen vallassa deletoin jotain sellaista, jolla olisi merkitystä. Olisihan se surullista tuhota kokonainen asiayhteys vain poistamalla mukamas turha lause.
Taiteilua. Sitä se on. Itse kun on niin sisällä kässärissä ja tarinassa, että tarkkana saa olla. Silti uskon, että yliviivaus tekee vain hyvää tekstille. Jäntevöittää pienilläkin poistoilla ja tekee tekstistä elävämmän, kun turhat yleistykset tai yksinkertaistukset väistyvät ja jäljelle jää se ajatuksissa poistettavaa lausetta kirjoittaessa syntynyt jatkoidea, joka nyt pääsee vasta oikeuksiinsa. Ilman turhaa ”esilausettaan”.
Työn iloa kaikille. Tuhotaan harkiten!
Vaivanpalkka 
Älä nyt vain deletoi mitään ennen kuin tiedät, että saat vainajan henkiin taas kun haluat.
Hyvä konsti on avata sähköposti itselle, vain itselle, ja lähettää sinne liitetiedostoina, tai miten vain, kirjoittamansa versiot. Sieltäpä sitten löytyy jos jotakin tarvitsee tai sitten vain hakee lohdutusta eli naureskeltavaa kun epäilyksenaallot lyö, niin kuin ne silloin tällöin lyö.
Kiitos, Kari, epäilyksenaaltojen muistutuksesta. Toki muistin sähköpostikikkasi. Arvaas montako numeroitua versiota minulla on tekstistä? Ja arvaalla, monellako koneella… Töissä, kotona, muistitikulla… Pystyn palaamaan takaisinpäin halutessani. Olen säilyttänyt myös printit, niin näen konkreettisesti yliviivaukset. Olen mokannut niin monta kertaa esim. töissä tuhouksien kanssa, että minusta on tullut vanhemmiten tarkka (tai laiska). On se deletointi silti hullun helppoa hommaa. Menee helposti lapsi pesuveden mukana vai mitä tähän nyt sanoisi viksua…
Tunnistan tuon tyhjäkäyntiongelman. Tunnistan myös sen, että korjaa sitä liikaa, ts. hämärtää tekstiä poistamalla niitä olennaisia. Kultainen keskitie ja nuorallatanssintaa. Vaikeaa, tuo kirjoittaminen :).
Vetelin eilen yhdestä luvusta (noin kuusi sivua) noin puolet teksteistä pois. Hiukan kyllä hermostutti. Mutta minulla on aika lavea tyyli, kun ajatus ei ole kiteytynyt. On varaa deletoida. Niin, Rooibos, kirjoittaminen on vaikeaa…