Tänään oli taas haastattelupäivä. Uuden ihmisen kohtaaminen saa aina hiukan vatsanpohjan kutittamaan ja siksi myös valmistautumaan haastatteluun kunnolla.
Tänään kuitenkin oli jotenkin niin torstai, että lähdin hommiin aavistuksen verran normaalia jännittyneempänä. Aihe oli vieras mutta kuului juttusarjaan, jota olen tehnyt jo viime syksyn. Ehkä siis kyse on myös siitä, että minusta tuntuu, että homman, tekstien, pitäisi jollakin tapaa myös uudistua.
Haastateltava oli oikein kohtelias. Hän puhui alastaan ja muusta miellyttävästi, joskin nopeasti, mutta jäi myös kärsivällisesti toistamaan minulle uudelleen kysymääni. (Ei, en käytä nauhuria. Se näyttää ahdistavan useimpia ihmisiä.) Kaikin puolin siis mallikelpoinen tilannesuoritus.
Mutta silti, jotain oli hukassa. Epäilen, että se olin minä itse. En vain saanut otetta mistään. Minulla oli siinä perinteisesti saippua mutta niin pirun liukas.
Kun aloin purkaa haastattelua, tajusin, että hyviä kulmia olisikin vaikka kuinka monta. Mutta jokin pidetteli minua. Mikä? Mikä hitto? Koko syksyn aikana minulla ei ole ollut vastaavaa ongelmaa toisten sarjaan kuuluneiden ihmisten kanssa.
Mietin ongelmaa vielä pyöräillessäni kotiin. Mikä oli tuo pato tai muuri, jonka yli en nähnyt enkä todellakaan päässyt kiipeämään?
Vastaus oli niin yksinkertainen, että tuntuu hölmöltä myöntää, etten huomannut sitä heti.
Haastateltava itse tuntui ohjailevan sitä, mitä minun tulisi kirjoittaa. Suurin piirtein joten näin:
– Niin ja sitten olisi vielä tällainen ja tällainen juttu, mutta ei siitä tietenkään kannata mainita. Niin ja oikeastaan ei sinun kannata mainita sitä eikä sitäkään.
What!
Tässä minä nyt istun, illan hämärinä tunteina, ja hymisen. Haastateltavan mielestä lukija on kiinnostunut asiasta X. Minun mielestäni asiasta Y. Mutta koska hän tuntuu olevan sitä mieltä, ettei asiasta Y kannata sittenkään sanoa mitään, minulle jää vain X. Valitettavasti hänellä on oikeus vetää sanomisiaan takaisin, koska ne koskevat hänen omaa elämäänsä, sitä kiinnostavaa Y:tä. Minun pitää nyt sitten ratkaista, kuinka teen tylsemmästä X:stä elämänmakuisen käyttämättä hyödykseni tietoja Y.
Onneksi minulla on yksi etu puolellani: minulla on rivien välit. Pahus, että niissäkin voi sanoa paljon.
Vaivanpalkka 
Seuraavana aamuna: Jo oli tuskastuttava projekti. Hemmetti. Mutta on se nyt ainakin tehty. Se kai on sentään yksi saavutus, koska dead line läähättää tutusti niskaan. Joskus vain tuntuu, että olisi sitä voinut ryhtyä vaikka paloauton kuljettajaksi. Auts, mutta siinä sitä olisi dead linea ja vielä henki kyseessä. Päästään näissä kirjoittamisprojekteissa sentäs vain lievillä henkisillä kolhaisuilla…
Päädyin blogiisi kirjoittajatreffien kautta ja olen käynyt silloin tällöin kurkkimassa, kun ollaan samalla alalla ja kirjoitetaan vielä vapaa-aikanakin.
Tilanteesi haastateltavan kanssa kuulosti harvinaisen tutulta. Musta tosin tuntuu, että vähintään 70 % haastattelemistani henkilöistä ohjailee enemmän tai vähemmän sitä, mitä pitäisi sanoa, tai siis kirjoittaa. Joskus sitä on samoilla linjoilla heidän kanssaan, toisinaan ei alkuunkaan, ja on vain tasapainoiltava jotenkin.
Kiitos, Pergrina! Mukava kuulla, että joku muukin kirjoittaa ja kirjoittaa, töikseen ja vapaalla. Olen alkanut epäillä, että minussa on masokistin vikaa 🙂
Kiva kuulla myös kokemuksiasi työn ääreltä. Aloin jo illalla epäillä, että tein haastattelussa jotain oleellisesti pieleen. Olin aika väsynyt ja jotenkin poissaoleva.
Ei muuta kuin anna kuulua itsestäsi ja työstäsi ja vapaakirjoittamisesta toistekin!