Viimeisten päivien aikana olen ehkä enemmän kuin pitkään aikaan uhrannut ajatuksia kirjoittajapersoonille. Asiaa tuli pohdittua hartaammin silloin, kun aloittelin kirjoittamisen opiskelun ja tutustuin koulutuksen kautta hyvin kirjavaan joukkoon kirjoittavia ihmisiä. Alkuaika menikin siihen, että enemmän tai vähemmän avoimesti hämmästelimme, miten toisella on tapana edetä kirjoittamisensa kanssa ja kuinka tavat saattoivat poiketa huimastikin omista. Kai sitä oli jokseenkin naivisti kuvitellut, että kun tehdään samaa asiaa, sitä tehdään jokseenkin samalla lailla. Jokseenkin huvittava ajatus.
Aloin seikkailla erilaisissa kirjoittajablogeissa noin vuosi sitten. Aluksi törmäsin enimmäkseen sellaisten henkilöiden blogeihin, jotka kirjoittivat viihdettä kohtalaisen ammattimaisesti. Hakusananikin taisi olla jotain sellaista kuin chick lit. Ihan tarkoituksella, sillä sen verran olin jo ehtinyt huomata, että kirjoittajapersoonaani oli selvästi muovannut viihteen kirjoittaminen ja toisten viihdettä kirjoittaneiden tekstien stilisointi.
Huomasin aika pian, etten ollut pahemmin uhrannut ajatuksia sellaisille asioille, jotka koskivat tekstin tekemistä, itse kirjoittamisprosessia. Olin vain yksinkertaisesti – kirjoittanut. Yhtäkkiä tuota työtä tai tapahtumaa olisi ollutkin syytä jotenkin avata tai jäsennellä, miettiä ja jopa ruotia.
Innostuin toki kovasti. Kymmenminuuttiset ja kaikki harjoitukset olivat ylivertaisen ihania. Tunsi kirjoittavansa paljon, vaikka ei ollut ihan käsitystä, mitä halusi ”oikeasti” kirjoittaa, töidensä ohella.
Mutta sitten tuli takapakki. Kun useimmat muut edistyivät, löysivät hyviä asioita kirjoittajapersoonastaan ja menivät selkeästi kirjoittamisen kanssa eteenpäin, minä taannuin ja pahasti.
Kymmenminuuttisista tuli pakkopullaa. Vapaus hävisi. En saanut sanaakaan paperille. Pelkäsin sitä, mihin kynä kuljettaa minua. Onnuin, takerruin, varoin. Kadotin täysin herkkyyden kirjoittaa. Prosessi tai pikemmin se, mihin prosessilla tähdättiin, oli kahlinnut minut täysin. Konkreettisimmillaan lakkasin tekemästä ensin harjoituksia. Sitten istuin puoli päivää pois koulutuksesta. Lopulta lopetin kirjoittamisen kokonaan. Siitä oli mennyt ilo. Siitä oli tullut suorittamista.
Kesti kauan, ennen kuin ymmärsin, etten enää kirjoittanut intuitiivisesti, sydämestäni, sillä tietynlaisella herkkyydellä tai vaistolla, jolla olin kirjoittanut läpi koulun, yliopiston, ensimmäisten työvuosien, kun en tiennyt mainosalasta mitään. Sen sijaan koetin nyt kirjoittaa omaa kässäriäni (tai siinä vaiheessa se oli vielä tyhjä A4) niin kuin se olisi ollut jollain tapaa oikein tai suotavaa, miettien sitä, mitä tein ja miksi tein. Miksi valitsin noin ja miksi näin. Olinko nyt hauska vai pitäisikö olla vähän vielä hauskempi ja miten hitossa… Kirjoittamisesta oli tullut ”keinottelua”, keinojen pakonomaista etsimistä.
Enää en ole hukassa. Olen hyväksynyt, että minun on pakko kirjoittaa niin kuin minulle on parasta.
Kirjoitan nopeasti ja paljon. Se on ollut hyödyksi etenkin viihdekirjoittamisessa, jossa raha on tiukilla ja pitää saada jouheva tarina aikaiseksi suhteellisen nopeasti. Kun kirjoitan nopeasti, en myöskään takerru keinotteluun.
Kirjoitan ”sydämestä”, mikä kuulostaa yhtä naivilta kuin se, että jokaisella ei olisi oma tapansa kirjoittaa. Kaikkihan kirjoittavat sydämestään!
Tarkoitan sydämestä kirjoittamisella sitä, että minun on saatava rauhassa saada kiinni kirjoitettavasta. Joudun töikseni kirjoittamaan esim. tietyn sävyistä tekstiä ”pakosta”. Ilmeisesti siksi en tee edelleenkään kirjoitusharjoituksia, joissa edellytetään jotain vastaavaa. Minulla pitää olla tunne, että kun kirjoitan, kirjoitan ilman raameja, ennalta asetettuja tavoitteita tai keinoja. Tiedän, että todennäköisesti kavennan mahdollisuuksiani oppia lisää kirjoittamisesta. Mutta en halua lukkiutua uudelleen.
Jos minun pitäisi keksiä kirjoittavalle persoonalleni jokin nimitys (joku on varmasti tehnytkin jonkinlaisen persoonallisuuslistauksen…), nimi olisi vaistokirjoittaja tai ehkä oikeastaan ajattelematon kirjoittaja. Se, joka nyt vain kirjoittaa.
Kirjoittelemisiin!
Vaivanpalkka 
Hyvää analysointia! Hyvää Uutta Vuotta!
Noista nimityksistä: miten me suhtaudumme, kun puhutaan vakavasti otettavasta viihdekirjailijasta tai viihteellisesti kirjoittavasta… Missä on se pieni ero?
Kari
Heippa, tänne taas eksyin 🙂
Minä olen noissa koulutuksissa huomannut, että
pakottamalla en osaa kirjoittaa. Jos ei ole fiilistä niin ei ole. Inhoan kirjoittaa sellaista diibadaabaa, jossa ei ole omaa tunnetta mukana. Mutta edistynyt olen siinä mielessä, että kuitenkin olen saanut lisää pitkäjänteisyyttä (osittain siitä syystä, ettei niitä kaikkia onnettomia töherryksiä tarvitse lukea sentään ääneen).
Heippa Kari. Hyvää uutta vuotta vain sinullekin! Missäs olet luurannut ja kuinka projekti etenee?
Mitä jos vastaisit vaikka Taivalkoskisissa itse tuohon kysymykseesi 🙂 Minä voin vastata nyt vain lyhyesti: Pirjo Hassinen on vakavasti otettava viihdekirjailija. Minä olen viihteellisesti kirjoittaja persoona 🙂 Menikö oikein?
Kahil77, terve vain taas. Hyvin usein on pakko pakottaa itsensä kirjoittamaan, ainakin, jos on ollut vähemmän luova jaksa takana. Siitä pääsee eroon nimittäin oikeastaan vain kiipeämällä uudelleen hevosen selkään eli kirjoittamalla 🙂 Mutta nuo harjoitukset ovat asia erikseen, niin kuin mainitsit. Sanoit sen hyvin: kun jo tietää kirjoittavansa diipadaapaa, ei paljon innosta.
Näihin ajatuksiin oli helppo samaistua, vaikka en olekaan kirjoittajakursseja käynyt. Silti olen onnistunut kehittelemään itselleni omituisia käsityksiä siitä, millaista kirjoittamisen ”pitäisi” olla. Sitten kun olen alkanut tarkastella omaa touhuani ikään kuin ulkoapäin, koko kirjoittaminen on mennyt puihin. Minusta ilmaisit asian tosi hyvin, parasta on kirjoittaa niin kuin itsestä tuntuu hyvältä. 🙂 Joskus siinä onnistuu ja joskus ei. Pitäisi vaan osata paremmin kuunnella omaa sisintään ja edetä omien tuntemusten mukaan. Minulla nuo tuntemukset menevät usein ihan laidasta laitaan.
Kiitos Satakieli. Ulkoapäin tarkastelu on hyvä kiteytys (jälleen!) sille, mitä ajan takaa. Paitsi, kun sitä yrittää tehdä mukamas sisältä päin eikä käsitä ollenkaan, missä menee vikaan 🙂
”Keinottelu” kirjoittaessa on paholaisesta. Juuri tuontyyppinen ”pitäisikö kirjoittaa näin tai olisiko tässä kohtaa oltava hauskempi” ajattelu – hyi. Omaan on luotettava, sillä kirjoittamalla ”oikeanlaista” saa aikaan hengetöntä. Mielenkiintoista oli lukea analyysisi – on tosi jännää, miten erilaisilla prosesseilla saamme ”samaa” aikaan, siis tekstiä.
Tuo kirjoittavien ihmisten erilaisuus, joka tulee ilmi paitsi kirjoitusprosessissa, myös asenteissa kirjoittamiseen, on tosi mielenkiintoinen juttu. Jokainen työskentelee omalla tavallaan, jokainen ajattelee kirjoittamista omalla tavallaan, jokaisen ajatukset muuttuvat sitä mukaa kun oma itse ja oma elämä muuttuu. Se, että kaksi ihmistä kirjoittaa, ei tarkoita vielä sitä, että heillä on mitään sanottavaa toisilleen. Jännä juttu, ja ei yhtään jännä juttu. Onneksi blogien kautta löytää ihmisiä, joiden kanssa on kiva jutella kirjoittamisesta – livenä kirjoittavia kanssaihmisiä on aika vähän (minulla siis), mutta ei-kirjoittavien kanssa puhun kyllä mieluusti kirjoittamisestani.
Tämä nyt vain oli tällaista ajatusmassaa, mitä kirjoituksesi herätti, ei sen ihmeempää :).
Kiitos, Rooibos. Totta mietiskelet: oikeanlaisuus on pahasta. Se täytyy kyllä nyt vielä korostaa, että kirjoittajaopeni ei missään vaiheessa koettanut antaa meille jumalallisia kirjoittamisohjeita. Tietysti hän avasi silmät erilaisille vaihtoehdoille ja toi esille lukemattomasti kirjaesimerkkejä. Mutta ei pakottanut. Minä itse rupesin pakottamaan itseäni, kun jotenkin silmäni sumenivat kaiken keskellä. Suomeksi sanottuna, en varmaan yhtäkkiä luottanut enää itseeni kirjoittajana. Hyvä opetus, näin jälkikäteen ajateltuna.
Pidin myös tuosta huomiostasi, että vaikka kaksi ihmistä kirjoittaa intohimoisesti, ei heillä todellakaan ole välttämättä mitään sanottavaa toisilleen. Sekin tuli kirjoittajakurssilla selväksi 🙂
Itse olen tykästynyt tähän blogimielipidevaihtoon kirjoittamisesta. Ikään kuin on lupa puhua vain tästä eikä tarvitse kysellä säitä 🙂
Vaivanpalkka – joo, yleensähän sen ”oikeanlaisuuden” vaatimus tulee juuri omasta päästä, eikä niinkään muilta, ja omasta päästä tulevana se blokkaa paljon hyvää materiaalia pois kirjoittumasta.
Mielipiteitten vaihtaminen blogeissa on siitäkin kivaa, että jos puheena oleva asia ei herätä mitään sanottavaa, voi vaieta ;). Oikeassa elämässä pitää esittää kohteliasta ja kuunnella kiltisti, täällä ei samalla tavalla. Ja täällä voi katsoa rauhassa ensin, miltä kirjoittaja vaikuttaa, eikä ärsyttävien tyyppien blogeja tarvitse lukea eikä mielipiteitä vaihtaa heidän kanssaan ;). Ja toisaalta täältä voi löytää ihan tosi loistavaa vertaistukea ja mielenkiintoisia tyyppejä.
Puhut asiaa, Rooibos, jälleen: blogeissa ei tarvitse koettaa väkisin vääntää juttua 🙂
Tämä nyt ei liity mitenkään kirjoittamiseen. Mutta tulpa mieleeni blogeista.
Kuuntelin tässä taannoin luentoa sosiaalisista medioista. Puhuja vakuutti, että blogeja yhdistävä piirre on myös palautteen annossa: blogeissa harvoin annetaan inhokkipalautetta tai ollaan toista kohtaan muuten paskamaisia.
Puhuja korosti myös, että jos blogin kirjoittaja ei selkeästi kirjoita omana itsenään (vaan esim. meikäläinen alkaisi pitää asiakkaani nettisivuilla heidän puolestaan blogia), homma ei toimi. Blogien suosio perustuu kirjoittajien aitouteen ja ”sydämestä” tulevaan sanomiseen. Se nyt ainakin on taivahan totta kirjoittamisblogeissa, joissa on tullut pyörittyä!
Nyt en halua olla paskamainen, mutta pakko kehaista, että tällä on huomenna töistä vapaata ja ihan kirjoittamispäivä!
Oo – tuotteliasta ja kivaa kirjoittamispäivää sinulle! Minulla ensi viikon lopulla pari vapaapäivää taas, kirjoittamiseen ajattelin käyttää :).