Voi Lucy, minkä teit! Menit sitten melkein naimisiin ja sanoit minulle hyvästit.
Mitä sitä nyt? Hauska kirja on loppu. Pitäisi aloittaa uusi. Kauhea homma. Jostain ihme syystä uuden kirjan aloittaminen on minulle melkein yhtä työlästä kuin uuden tekstin aloittaminen. Sitä vain vertailee. Ai, Lucy oli kyllä paljon nokkelampi kuin tämä Hanna. Niin, ja teksti oli sata kertaa oivaltavampaa, nautittavampaa ja riemastuttavampaa. Voi voi, uusi päähenkilömiessankari se vasta kuvatus onkin…
Minulla on taipumusta ihastua helposti. Niin omiin kuin vieraisiin päähenkilöihin. Olen aina ollut niitä ihmisiä, jotka ovat lukeneet ja katsoneet samat tarinat läpi uudelleen ja uudelleen. Ei se mitään, vaikka tietää kaiken alusta loppuun. Sitä paitsi joka kerta huomaa jotain uutta ja lisää avartavaa. Olen myös ajatellut kirjoittaa yhden kokonaisen pokkarin uusiksi ja laittaa sen eteenpäin ihan muualla. Pitääköhän sitä varten olla lupa pokkarin jo julkaisseelta taholta? Vai riittääkö, että hommaa on muutettu tuntuvasti ja se on minun tekstiäni?
Olen ihastumisten lisäksi ollut aina hyvin ”yksisilmäinen” lukija. Huomaan hamuavani kirjoja, joissa on tietyllä tapaa jotain yhteistä. On ihme, että olen saanut luettua lähes laudaturin kirjallisuuden laitoksella. Vai luinko minä sittenkään mitään? Kuvittelinko vain lukevani ja vastailin tenteissä perstuntumalla? Voi olla. Kaikkein pettynein olin, kun sain viihdekirjallisuuden tentistä huonoimman numeroni. Sen piti olla sentään minun juttuni.
Nyt, kun kirjoitan entistä enemmän, olen koettanut olla muuta kuin ”yksisilmäinen” kirjoittaja. Mutta minkäs rakkauksilleen voi? Sitä paitsi, parasta kirjoittaa sitä, mihin itse on ihastunut. Kyllä kai se sellainen rakkaus välittyy lukijallekin.
Jouluksi pitää päästä eroon Lucysta. Ehkä pääsen helpostikin, kun pystyn taas keskittymään Kirsiin ja Paulaan, omiin henkilöihini. Kun Kirsi ja Paula ovat päällä, en edes osaa kaivata Lucyja. Vieraat saavat silloin jäädä.
Ihmekös se, että Kirsin ja Paulan paineessa Lucynkin kanssa viivähti yli kaksi kuukautta. Eikä kirjassa ollut kuin 400 selvitettävää sivua. Taidan kirjoittaa Kirsiin ja Paulaan kuitenkin vähän vähemmän. Ja sitten heti jatko-osan kanssa. Ei tule itselle vieroitusoireita. Ehkä joku muukin nauttii, kun saa jatkaa, siis jos pääsemme kansiin asti.
Vaivanpalkka 
Sinulle on haaste blogissani. Tule noutamaan joululahjasi!
En ehtinyt eilen kommentoida, mutta korjaan asian nyt. 🙂
Päähenkilöön ihastuminen on minusta ihan tervettä ja jopa suositeltavaa. Jos henkilö tuntuisi täysin yhdentekevältä, jotain olisi varmasti pahasti pielessä. Joskus rakkaus voi muuttua myös vihaksi. Muistan yhden henkilön lapsuuden leikeistä, jota ihailin aluksi suunnattomasti. Leikin loppupuolella aloin kuitenkin inhota häntä perinpohjaisesti. (Sama leikki jatkui useita päiviä.) Nykyään, kirjoittaessani, osaan onneksi olla maltillisempi. Lisääntyneestä kriittisyydestäni huolimatta olen hyvin hullaantunut päähenkilööni. En varmaan jaksaisi muuten hänestä kirjoittaakaan. Uskon myös, että rakkaus päähenkilöön välittyy vaistomaisesti lukijalle ja saa hänet kiinnostumaan muustakin tarinasta!
Totta puhut! Tuo leikki-ikäinen esimerkki oli aika hyvä. Muistan itse, kuinka kesken hyvän leikin ei tohtinut mennä vessaan, ettei leikki muuttunut sillä aikaa huonoksi.
En tiedä, miten tämä nyt liittyi mihinkään. Mutta ehkä siihen, että on hyvä olla maltillisempi ja uskaltaa pitää taukojakin kirjoittamisensa kanssa 🙂