Tänä viikonloppuna olen lopullisesti hyväksynyt sen tosiasian, että kirjoittaminen ei ole seurustelulaji. Ei ainakaan tällainen intensiivivaihe, jossa haluaa omistaa asiansa yksin, sillä se on (minulle) paras tapa saada hommaan vauhtia.
Kun naapurinrouva pyytää pulkkamäkeen lasten kanssa, lähden kyllä, sillä hyvän kirjoittajan pitää saada happea. Tai ainakin hänen lastensa pitää saada happea, jotta jaksavat taas leikkiä keskenään, kun äiti koettaa myöshemmin kirjoittaa.
Mutta mitä teen mäessä? Juoruan vähän ja odotan paljon. Koetan ravata mäkeä ylös ja alas vain sen verran, etten väsy liikaa. Mitä se sitten onkaan. Mutta koka ajan odotan. Olen vain puoliksi paikalla. Anteeksi, lapset. Niin ja naapurinrouvat. En minä juuri selittele. Olen vain ”ajatuksissani”.
Niinä iltoina, kun olisi mahdollista soittaa niin kutsutuille tyttöystäville ja tavata heitä, minä napsautan koneen auki ja aloitan aivan yksityiset bileeni. Sanoja kyllä ravaa ohitseni ja teetä kuluu. Minä kun vain kirjoitan. Olen tullut siihen pisteeseen, etten puhu edes kirjoittamisesta. Minä vain teen.
Kirjoittaminen erakoituttaa. Sen tiesin jo entuudestaan. Mutta en olisi uskonut, että se imaisee niin mukaansa, että jätän vapaaehtoisesti ystävien tapaamiset, puhelinsoitot, Facebookin ja kaikesta päätellen myös tämän blogin (Töitä en uskalla oikein edes ajatella näin sunnuntaiyönä.). Jäkimmäisistä ei niin väliksi (Sulkeessa olevasta pitää, herra paratkoon, välittää!), mutta aina välillä kammottava ajatus hiipii mieleeni: mitä jos – sitten kun en enää kirjoita näin reikäpäisesti – kukaan ei erityisemmin kaipaakaan kontaktiani? Että olen ns. kirjoittanut itseni pihalle? Emme toki ole viisivuotiaita vaan aikuisia, joiden pitäisi ymmärtää eikä loukkaantua. Mutta mistä sen tietää? Enhän minä puhu enää kenellekään mitään.
Niin, että anteeksi sinä, jolle lupasin soittaa tänä nimenomaisena viikonloppuna. Lauantai meni puolihorroksessa mäessä ja mukamas lasten kanssa. Sunnuntai meni sekin lasten kanssa, mutta ne pari vapaata tuntia vietin koneella. Sinä jäit paitsioon. Yritän korvata sen pian.
Kaikista hulluinta on, että sitä miettii joskus, mihin tällä kaikella pyrkii. Eikä vastausta ole. En minä pyri mihinkään. Minä nautin nyt. Ihan kirjoittamisesta.
Vaivanpalkka 
Kyllähän se jossain määrin niin menee, että kun aikansa epäsosialisoi, niin ei sitten puhelinkaan enää kovin paljon soi. Minua se ei kyllä ole haitannut. Hyvä vaan. Voihan sitä sitten ite soittaa, jos haluaa turista. Ja otan varman päälle: lähdin joululomalle ja panin puhelimen kiinni. Aukaisen ehkä ensi vuonna. Eipähän mene jouluaatto siihen, että vastailee joulutekstareihin 🙂
Jos joku ystävyys häviää siihen ettei jatkuvasti soittele, niin antaa mennä. Suurin osa mun kavereista on sellaisia että soitellaan ehkä kerran vuodessa. Ja aina voi alkaa siitä mihin viimeksi on lopettanut.
Nauti nyt hiiessä kirjoittamisesta, täällä kateelliset kuuntelee…
Kiitos palautteesta, Rea. Oletko siis oikeasti sulkenut sen puhelimesi vai voiko sinne päin olla sosiaalisesti aktiivinen?
On aika kiva, kun kirjoituttaa. Tiedätkö, että olen ihan ruvennut pelkäämään, mitä teen, kun saan homman postiin. Tosin siihen on varmaan senkin jälkeen hyvä tehdä tuhat muutosta. Mutta silti. Tavallaan sitä on saanut yhden ison urakan valmiiksi. Tulee varmaan tosi tarve puhelimelle ja blogille ja muulle sijaistoiminnalle. Jos taas siivoaisi…
Puhelin on kiinni mutta sähköposti toimii 🙂
Sitten kun olet postittanut käsikirjoituksen niin pidät lomaa ja aloitat uuden!
Näin on! (Sama koskee myös 1. viestiä.)
Olet oikeassa. Ei minulla ole ollut liikaa ihmissuhteita, joista pitää huolta, mutta jotenkin on ollut marraskuun jälkiseurauksenakin sosiaalisesti niin laiska olo. Kirjeitä ei jaksa kirjoittaa, tekstiviestejä ei näpytellä, eikä soittaminenkaan tunnu houkuttelevalta.
Koulussakin olen hylännyt vähäiset yritykseni osallistua keskusteluun. Katselen ympärilleni ja kerään materiaalia, josta kirjoittaa, tarkkailen vain ja olen jotenkin pudonnut kaikesta.
Hei Hilja! Itekseen voi möllötellä niin kauan kuin varmasti tietää pääsevänsä omin kintuin toisten luo. Jos on pienikin epäilys siitä että huvittamattomuus alkaa mennä yli, silloin pitää tehdä jotain. Lähteä johonkin. Osallistua. Siitä se sitten taas lähtee pyörimään. Kohtahan se aurinkokin taitaa näyttäytyä 🙂