Kadonnut on löytynyt, mutta loppusuudelma puuttuu. Olen siis päässyt maalisuoralle pokkarini kanssa. Jälleen kerran.
Tällä kertaa en kuitenkaan hykertele tyytyväisyydestä. Minulla on sellainen olo kuin olisin pettänyt itseni. Olen koettanut kaivella syytä moiseen tuntemukseen. Mutta eihän sitä löydy. Joka tapauksessa tuo tyytymättömyys meinaa tehdä minusta vainoharhaisen. Korjaan, korjaan, muutan, muutan. Mitä jää jäljelle? Jääkö mitään? Pitäisikö kirjoittaa koko homma uusiksi? Tappaa kaikki rakkaat ja sitä rataa?
Vai olenko minä vain kadottanut suhteellisuudentajuni? Mikä on järkevää viimeistelyä, mikä pelkkää typerää vimmaa?
Mutta silti, en hykertele tyytyväisyydestä. En edes muista, milloin olen tuntenut näin selvästi, ettei homma ole kohdallaan,
Ikävintä on, että yleensä ihmisen intuitio pitää paikkaansa: sisäinen ääni on oikeassa. Kun tietää, ettei kirjoittaminen ole sujunut eikä jälki ole hyvää, sen vain tietää.
Perhanan sisäiset äänet! Olisi niin paljon helpompaa, jos ne vaikeanisivat.
Ei. Mitä minä puhun! Jos sisäiset äänet muuttuisivat mykiksi, olisin kusessa. Siis todella kusessa. Sisäiset äänet ovat ainoa asia, johon luotan. Sori vain, kaverit, mutta luotan sisäisiin ääniin enemmän kuin teihin. Jos joku teksti ei toimi, te ette todennäköisesti sano sitä niin suoraan kuin sisäiset äänet. Nehän ihan huutavat. (Niin kuin nyt.)
Ihan testimielessä toivonkin, että pokkari kuitenkin pääsee julki. Pakotan teidät, ystävät, lukemaan sen. Sittenpä se nähdään: sanotteko te suoraan, että jokin mättää, oikeasti.
Sisäiset äänet ovat puhuneet. Lähden ruoskimaan tekstiä. Tuskin se mitään auttaa. Ongelma on rakenteessa. Sitä ei poisteta muuttamalla paria sanavalintaa. Hohhoijaa.
Vaivanpalkka 
Ainahan se oma teksti tuntuu typerältä. Mutta – jos deadline on nyt justiin, niin lähetä, ja jos ei ihan justiin, pane paperit pötköttelemään ja katso myöhemmin uudestaan.
Lohduttaisiko vertaistuki? Aikanaan graduseminaariin tulla putkahti uusi assistentti tai joku muu henkilökunnan edustaja, joka ilmoitti, että mun gradussa on kolme vikaa: aineisto, metodi ja teoria. Läpi meni silti ja magna oli arvosana muistaakseni 🙂
Haluaisin lisätä Rean kommentin 1. virkkeeseen jatkon: kunnes ei lukematta oikein muista, mitä on kirjoittanut;
vaikka saman asian Reakin ilmaisee kun lukee eteenpäin.
Sisäiset äänet olivat vielä äsken ainoita ääniä mitä kuulin. Nyt alkavat muutkin äänet täyttää eetteriä ja panevat pohtimaan olisiko, sittenkin, äsken ollut parempi.
Heh, kiitos graduesimerkistä. Aika tarina!
Heh, kiitos sisäisten äänten puoltamisesta, Kari. Totta puhuakseni ne ovat todella hyviä ystäviä. Ei sillä, olette tekin.
Niin ja tosiaankin. Tarinat/kirjoitukset on tapana laittaa lepäämään, mutta kun äänet ovat toisissa tarinoissa eivätkä malta odottaa. (Enkä minä.) Dead line on kuun lopussa. Silloin pääsette kuulemasta näitä valituksia. Kehiin astuu ystävämme Kirsi ja Paula 🙂 Mulla on niitä tosi ikävä! Se on varmaan parasta kirjoittamisessa, että on henkilöitään ikävä. (No, on mulla Emmerdalen porukkaakin ikävä…)