Minä olen miettinyt sanoja, vaikka haluan väittää muuta, myös itselleni. Siksi olen hiljaa enkä juuri puhaltele sanoja ulos. Vuosi sitten taktiikkani oli toinen: kävin läpi niin kirjoittamisen prosessia kuin sitä, mitä kirjoitin. Se tuntui silloin oikealta, siltä, mikä kuljetti eteenpäin. Nyt sellainen, yhdessä tuulessa seisominen, toisiin nojaaminen, tuntuu mahdottomalta. On kuin minulla olisi salaisuus, jonka haluan kätkeä niin syvälle, etten näe siihen itsekään.

Ehkä se on pelkoa.

Tai pettymystä.

Tai itsesuojelua. Minä olen niitä, joilla asioiden pitäisi rullata pehmeästi, vaivattomasti ja nopeasti eteenpäin. Huono piirre, kun täytyy saavuttaa jotain, joka ei ole ihan helppoa. Kiivetä puun latvaan ja huojuttaa sitä omin voimin.

Sitten se vain on. Niin kuin puu pihalla, toiset metsässä. Kiinni maassa juurillaan, tuulessa ja tyynellä. Ovat vain. Ja pysyvät paikoillaan. Pysyvät paikoillaan. Minä liiaksikin.

Tulos oli, valitettavasti, ennalta arvattavissa. Miehet ja dekkarit. Silti olin toivonut pienessä sydämessäni, että kun viihteellisen romaanin kirjoituskilpailu järjestetään, Karisto osaa nostaa esille myös ns. naisviihteen. Kilpailu olisi ollut erinomainen paikka tehdä kunniaa myös tälle, ei niin arvostetulle genrelle.

Mutta, kuten ystävä totesi, naisviihde myy muutenkin. Mitä sitä suotta palkitsemaan…

Olen miettinyt tarinaa paljon, ilmeisesti täysin huomaamattani. Juuri, kun ajattelin, että alan lenkkeillä tai kutoa sukkaa, kirjoittaminen tuntuu taas maailman luontevimmalta ajantappajalta. Uimahallissa istuminen sen varmasti sai aikaiseksi. Puoli tuntia kynän ja ruutuvihkon kanssa, kun lapset pulikoivat altaissaan, on työvoitto. Tänä aamuna palkinnoksi on tullut jo ruutupaperillinen lisää. Plus kohtalaisen miellyttäviä ajatuksia juonenkäänteiksi. Jotkus niistä ehkä ihan toteuttamiskelpoisia. Mutta ainakin olen listannut kaikki ylös, ettei tarvitse jälkikäteen katua unohtamistaan.

Ensimmäisen kässärin kohdalla minulla meni hetki (no, vuosi ainakin) tajuta, ettei ensimmäisessä luvussa tarvitse tulla kaiken esille tavalla tai toisella.

Nyt olen paljon säästeliäämpi. Jaksan odottaa. En kerro vielä, mikä pääsivuhenkilössä oikein mättää. Annan vain vinkkejä. Ehkä vieläkin liikaa, mutta ainakin voin karsia niitä helpommin kuin kirjoittamalla romaanin, jonka ensimmäinen luku on kuin novelli tai tiivistelmä tulevasta.

Ehkä sitä kuitenkin jotain oppii, kun sinnikkäästi tekee. Nyt, kun ensimmäinen kässäri on matkannut (helkatin kalliin postin mukana) helsinkiläisosoitteisiin, olen ehkä jotenkin levollisempi. En usko, että joku soittaa minulle ensi viikolla ja haluaa tavata. Oikeastaan on hyvä, että todennäköisyys siihen, ettei puoleen vuoteen tai vuoteen tapahdu mitään, on suuri. Nyt saan rauhassa keskittyä kakkoseen. Jonkun kustantajan pöytälaatikkoon senkin on tarkoitus päätyä. Pitäähän ne tyypit pitää leivässä.

Siinä minä ajattelin, etten voi tehdä mitään, yhtikäs mitään muuta kuin olla vain läsnä. Silitin jalkaa ja tunsin itseni oudolla tapaa riittäväksi. Kerrankin. Olin niin ylpeä meistä molemmista, että meinasin itkeä itsekin.

Mitä sitten, jos yksi kässäri antaa odotuttaa itseään. Olen alkanut miettiä, olisinko oikeastaan paljon onnellisempi, jos en kaiken muun päälle saisi paineita kirjoittamisesta tai pikemminkin kirjoittamattomuudesta. Olisin enemmän lasten kanssa tai ainakin enemmän ajassa enkä aina seuraavassa lauseessa. Kuinka suuresti kirjoittaminen minua edes kantaa, kun hakkaan tarinaa jo kahdeksan tuntia töissä?

Olisinko itsekin maailman rohkein tyttö? Olisiko kyynisyyteen asti realisti, niin kuin kirjoitin eilen kustantajalle lähtevään saatteeseen? Kyynisyyteen asti realistinen siinä, että tiedän kirjoittavani hyvin mutta niin tekee moni, moni muukin eikä loppu ole yksinkertaisesti minun käsissäni.

Moni muu asia on. Minun käsissäni. Hallittavasti ja varsin onnellisesti.

Olen jatkanut tulostusurakkaa: tänään kirjekuorien määrä kasvoi jälleen yhdellä. Sisällä on 268 sivua kässäriä ja osoitteena Vilhonkatu. Kai siellä joku kiireinen kustannustoimittaja joskus puolen vuoden päästä vilkaisee kirjallista lastani.

Sillä välin ihmettelen uuden käsikirjoituksen mukanaan tuomia riemuja. Ei ole vielä kiire (kun ei ole dead lineä). On vain sellainen kirjallinen hemmotteluvaihe, jolloin elän eräänlaisessa kirjallisessa pilvilinnassa kaikki ovet ja ikkunat ihanasti auki. Nukahdan suunnitelmiini (paha vain, en muista niitä aamulla) ja kelailen kuvioita myös pyöräilymatkoilla. Itse asiassa, taidan pelätä kynään tarttumista. Jos satu loppuukin. Ovet ja ikkunat paukahtavat kiinni. Tulee kirjallinen kuolema.

Joku päivä minä kuitenkin selviän taas eteenpäin. Nyt vain rallattelen ja tulostelen. Mihinkäs kadulle sitä laittaisi postia seuraavaksi?

Laitoin tulostimen laulamaan. Olisi pitänyt laittaa heti, kun kävi ilmi, että Karisto kokosi 474 kässäriä.

Nyt tulossa on jo toinen printtikasa. Nakkaan kässärini postiin heti huomenna.

Täältä tullaan uudet mahdollisuudet!

Voin aina napata kotiin työkoneeni, koska se on nätti ja pieni. Mutta miten tulen toimeen viikonlopun ilman nettiyhteyttä? Voihan tietysti olla, että moinen puutos on itse asiassa siunaus: jos on kerran pakko avata kone, avaan sen sitten oikean asian vuoksi eli kirjoitan tekstiä enkä höpise FB:ssä.

Olen jälleen saman kysymyksen ääressä kuin aina kässäreideni kanssa: Millä lailla etenen? Minkä tyylin valitsen? Menenkö sillä, mikä on luontevinta minua vai yritänkö muuta – kenties kehittyä?

Toisaalta mietin, kuinka monta kässäriä ihminen jaksaa ja viitsii kirjoittaa pöytälaatikkoon (kustantajien siis). Mutta ei kai niitä pitsiliinojakaan aina pidetä pöydillä… Sitä paitsi, en minä osaisi nyplätä eikä minulla riittäisi kärsivällisyyskään. Vaikka tiukoilla hermot ovat myös palautteenodottelun kanssa.

Mukavaa viikonloppua!

Pohdinnassa: Voinko sanoa sille, joka haluaa tekstin kuin enteriä painaisi, että ei onnistu. Minulla on ammattiylpeyteni ja minun ammattini vaatii myös pari huokaisua. Jos ei muuten, niin kirjoitusvirheiden vuoksi.

Tekeillä: On pakko olla rohkea ja tehdä se, mitä ei haluaisi tehdä eli päästää teksti käsistä myös ei-niin-loppuun-asti-hiottuna. Minkäs teet. Kaikkea ei voi jäädä murehtimaan. Pitää pysyä hengissä.

Harmittamassa: Vielä sunnuntai-iltana kirjoitin täydellisessä flow’ssa uutta kässäriä. On kuin siitä olisi sata vuotta. Työ syö, mutta perheenkin on syötävä. Kässäreillä ei ruokita kuin omaa henkistä hyvinvointia.

Etsinnässä: Mesenaatti. Ilmoittakaa, jos tunnette sopivia.

1. Pelkään lentämistä. Siksi en käy enää missään kaukana.

2. Pelkään myös hammaslääkäriä. Olen tilannut ajan keskiviikoksi – monen vuoden tauon jälkeen. Hirvittää myös reikien määrä. Melkoisia ilmakuoppia.

3. Sen sijaan en pelkää korkeita luonnonpaikkoja. Laskettelu on taivaallista.

4. Haluaisin matkustaa Oxfordiin (mutta kun en lennä). Haluaisin juoda tuopin siellä, missä Morsekin, vaikka on kuinka keksitty henkilö.

5. Haluaisin matkustaa myös Tromssaan (eikä sinne tarvitse onneksi lentää) ja tarkastaa, onko siellä muutama asia niin kuin mielessäni muistan. Tuskin. Siksi olenkin kysynyt, onko parempi säilyttää muistot muistoina.

6. En käytä korkokenkiä.

7. Olen huono innostumaan asioista. Se ei ole uskalluksen puutetta vaan laiskuutta ja mukavuudenhalua, kaavoihin kangistumista. Katson mieluummin Emmerdalen kuin uuden kotimaisen (kehutun) sarjan. Se on noloa, enkä todellakaan mainosta asiaa.

No niin. Nytpä tiedätte.

1. Tekee hyvää lukea toisten tekstejä, ajatella niitä, analysoida niitä, miettiä toisen ratkaisuja ja sanavalintoja, erilaisia tai samanlaisia kuin omat olisivat olleet. Opettavaista joka tapauksessa.

2. Tekee hyvää kuulla, mitä toiset ovat mieltä omasta tekstistä. Se sopii erityisen hyvin vaiheeseen, jossa itse olen vaihteeksi: alkuun. Mitä hulluimmatkin ideat, kiitos, auttavat eteenpäin. Kaikkea en niele, mutta osaa voin haukata ja isosti.

3. Tekee hyvää jutella sellaisten ihmisten kanssa, joilla on sama rakkaus kirjoittamiseen. Siinä sitä yhdistyvät iät ja paikkakunnat melko notkeasti. Raskasta voi välillä olla, mutta onneksi on nauru ja suvaitsevaisuus.

4. Tekee hyvää valvoa liian myöhään ja saunoa liian kovaa. Syödä pelkkää pitsaa ja nakata päälle jäätelöannos.

Kirjoittajakursseista ollaan varmasti monta mieltä. Jo siitä, voiko kirjoittamista opettaa, saati oppia. Kurssissakin on kuitenkin kysymys samasta asiasta kuin kirjoittamisessa ylipäänsä: itsensä likoon laittamisesta. Sitä kun ei tee kukaan kenenkään puolesta. Ei edes kurssilla, vaikka mitä maksaisi.