Ihmettelen tätä itsekin. Mutta minusta tuntuu, että uusi teksti on herännyt sisälläni. Mikä ihaninta, herääminen on tapahtunut paljon johdonmukaisemmin ja systemaattisemmin ja luontevammin kuin ensimmäisen kässärin kanssa.
Olen miettinyt tarinaa paljon, ilmeisesti täysin huomaamattani. Juuri, kun ajattelin, että alan lenkkeillä tai kutoa sukkaa, kirjoittaminen tuntuu taas maailman luontevimmalta ajantappajalta. Uimahallissa istuminen sen varmasti sai aikaiseksi. Puoli tuntia kynän ja ruutuvihkon kanssa, kun lapset pulikoivat altaissaan, on työvoitto. Tänä aamuna palkinnoksi on tullut jo ruutupaperillinen lisää. Plus kohtalaisen miellyttäviä ajatuksia juonenkäänteiksi. Jotkus niistä ehkä ihan toteuttamiskelpoisia. Mutta ainakin olen listannut kaikki ylös, ettei tarvitse jälkikäteen katua unohtamistaan.
Ensimmäisen kässärin kohdalla minulla meni hetki (no, vuosi ainakin) tajuta, ettei ensimmäisessä luvussa tarvitse tulla kaiken esille tavalla tai toisella.
Nyt olen paljon säästeliäämpi. Jaksan odottaa. En kerro vielä, mikä pääsivuhenkilössä oikein mättää. Annan vain vinkkejä. Ehkä vieläkin liikaa, mutta ainakin voin karsia niitä helpommin kuin kirjoittamalla romaanin, jonka ensimmäinen luku on kuin novelli tai tiivistelmä tulevasta.
Ehkä sitä kuitenkin jotain oppii, kun sinnikkäästi tekee. Nyt, kun ensimmäinen kässäri on matkannut (helkatin kalliin postin mukana) helsinkiläisosoitteisiin, olen ehkä jotenkin levollisempi. En usko, että joku soittaa minulle ensi viikolla ja haluaa tavata. Oikeastaan on hyvä, että todennäköisyys siihen, ettei puoleen vuoteen tai vuoteen tapahdu mitään, on suuri. Nyt saan rauhassa keskittyä kakkoseen. Jonkun kustantajan pöytälaatikkoon senkin on tarkoitus päätyä. Pitäähän ne tyypit pitää leivässä.
Hei, tuo oli hyvä pointti, että pitää kustannustoimittajaparkojenkin elää! Mä olen aina ajatellut että turhaa mä niitä häiritsen, mutta tosiaan…
Onnea työn ilolle (olipa hassusti muotoiltu lause)… Ehkä minäkin ens kuussa tai ens vuonna tai joskus.
Kiitos, Rea. Työn ilo on vaihteeksi ihan yes. On tässä on kärvisteltykin. Pitää vielä kehua (itseäni), että sain viikonloppuna oikeinkin paljon aikaiseksi, kun nakkasin aivot narikkaan enkä analysoinut liikaa
Hienoa, hienoa, kestäköön työn ilo oikein pitkään! Peukutan kyllä sitäkin, ettei se vastikään postittamasi teoskaan antaisi ihan älyttömiä odottaa palautteineen
Itse voisinkin sitten singota aivoni jonnekin tosi tosi kauas, monta iltaa on pitänyt jo kirjoittaa, mutta tulos on ollut jotakin onnetonta tuherrusta vaan…
kahil77, jos minun flow’ni palaa takaisin aina melko usein toistuvien karkureissujen jälkeen, palaa sinunkin. Meidän pitäisi vain olla maltikkaampia ja kirjoittaa myös silloin, kun kivistää. Jälki voi olla oikeasti ihan hyvää. Minä pidän siis peukkuja sinulle, että pian näet paprulla muutakin kuin “onnetonta tuherrusta” – oli sitten syynä silmät tai kirjoitus
(Minulla on uusi tietokone ja näppäimistö kanssa. En osaa kirjoittaa tällä. Tulee hassuja sanoja. Pitää korjata kamalasti. Unten aika.)
Juuri tuon takia haaveilen siitä mahdollisuudesta, että olisi se tietty määrä tunteja, aina samaan aikaan päivästä, viidesti viikossa, että voisi istua kirjoittaman myös silloin, kun ei siltä hirveästi tunnu. Rutiinia kaipaan siis pitämään itseni vireessä.
Hassua kun musta tuntuu, että aina siitä asti kun olen näitä kirjoituksiasi seurannut, meidän flowt on menneet ristiin. Mutta just siksi nämä blogit on ihania, auttavat pysymään kirjoittamisessa kiinni, jos ei näitä lukisi, olisi ehkä helpompi venyttää sitä kirjoittamistaukoa aina vain pitemmäksi.
Palkinto blogissani
!